Pyhittäjät Juliana ja Jevpraksia Moskovalaiset

Pyhittäjät Juliana ja Jevpraksia olivat Moskovan metropoliitan pyhän Aleksin (12.2.) sisaria. He syntyivät 1300-luvun alussa ylhäiseen pajariperheeseen. Vanhemmat Feodor ja Maria antoivat lapsilleen, viidelle pojalle ja kahdelle tyttärelle, hyvän kristillisen kasvatuksen.

Vanhimman veljensä Elefterin, tulevan metropoliitta Aleksin, esimerkkiä seuraten sisaret Uljana ja Julia alkoivat jo nuorena tutkia Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta. Monet ylhäiset nuorukaiset tavoittelivat heitä puolisoikseen, mutta he halusivat kihlautua taivaalliselle Sulhaselle. Leskeksi jääneen äidin ja vanhimman veljensä siunauksella he menivät luostariin, jossa heidät vihittiin nunniksi. Uljanan nimeksi tuli Juliana ja Julian Jevpraksia.

Moskovassa ei tuohon aikaan ollut itsenäisiä nunnaluostareita, vaan luostareissa oli samojen muurien sisällä naisten ja miesten puoli. Juliana ja Jevpraksia halusivat kuitenkin perustaa Moskovaan nunnaluostarin. Rakkaudesta veljeään kohtaan he päättivät pyhittää sen tämän taivaallisen suojelijan pyhän Aleksioksen, Jumalan miehen, muistolle.

Moskovajoen varrella sijaitsi metropoliitalle kuuluva maa-alue. Se oli osittain metsää, osittain heinäpeltoa. Alue oli lähellä Kremliä, jossa suuriruhtinas asui ja josta saattoi löytää turvapaikan vihollisen hyökätessä. Tälle paikalle perustettiin vuonna 1360 metropoliitta Aleksin siunauksella ja tuella Moskovan ensimmäinen naisluostari. Sen ensimmäinen pieni kirkko pyhitettiin pyhälle Aleksiokselle ja suuri pääkirkko Herran äidinäidin Annan hedelmöittymiselle. Luostari tunnettiin molemmilla nimillä, niin Pyhän Aleksioksen kuin Pyhän Annan hedelmöittymisen luostarina. Myöhemmin sitä kutsuttiin myös ”vanhaksi naisluostariksi” (starodevitšij) erotukseksi uudemmista nunnaluostareista.

Pyhä metropoliitta Aleksi siunasi luostarin toimimaan yhteiselämän sääntöjen pohjalta. Hänen käskystään vanhoista sekaluostareista valittiin kolmekymmentä hyveellistä naista, joista muodostui ensimmäinen sisaristo. Kilvoittelijoiden määrä nousi kuitenkin pian yhdeksäänkymmeneen.

Juliana, joka veljensä tavoin oli jo nuorena hylännyt maalliset nautinnot ja harjaantunut hengellisissä kilvoituksissa luostarielämään, toimi yhteisön johtajana. Hänellä oli kirkas ymmärrys ja hän osasi määrätä kuuliaisuussisarille näiden kykyjä ja luonnetta vastaavat tehtävät. Näin hän kykeni yhdistämään erilaisista taustoista tulevat ihmiset yhdeksi hengelliseksi perheeksi. Kristillisten hyveiden kirkastamana hän opetti toisille luostarielämää enemmän neuvomalla, pyytämällä ja omalla esimerkillään kuin käskemällä. Hän oli kaikkien, niin sisarten kuin maallikkojen, rakastama.

Julianan uskollisena apuna oli hänen sisarensa Jevpraksia. Yhdessä he näkivät vaivaa luostarielämän vakiinnuttamiseksi. Luostarissa kaikki tehtiin pyhän metropoliitta Aleksin siunauksella. Häntä varten luostarimuurin eteläseinustalle rakennettiin kelja, jossa hän usein viivähti.

Julianalla ja Jevpraksialla oli rakastava ja myötätuntoinen sydän. He olivat aina valmiita auttamaan köyhiä ja nälkäänäkeviä, jotka tulivat luostarin suojiin. Venäjällä elettiin vaikeita mongolivallan vuosia, ja pyhistä sisaruksista tuli kaikkien kärsivien ja sairaiden lohduttajia ja esirukoilijoita. Näin he nöyrässä ja hiljaisessa kilvoituksessa ja rakkaudenteoissa hankkivat pelastuksensa.

Pyhittäjä Juliana nukkui rauhassa kuolonuneen neljäntenä lauantaina pääsiäisen jälkeen vuonna 1393. Nunnien kyyneleet sekoittuivat hautajaisissa riemulliseen ”Kristus nousi kuolleista” -veisuun. Vuoden kuluttua pyhittäjä Jevpraksia seurasi sisartaan ja antoi henkensä Herralle. Pyhittäjä-äitien haudalle rakennettiin ensin rukoushuone ja myöhemmin kirkko. Heidän esirukoustensa kautta tapahtui ja tapahtuu yhä lukemattomia ihmeitä. Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjät Julianan ja Jevpraksian vuonna 2001.