Pyhittäjät Dionysios Athosvuorelainen, Johannes Edelläkävijän luostarin perustaja, ja hänen seuraajansa Dometios

Pyhittäjäisä Dionysios syntyi Korissoksen kylässä lähellä Kastoriaa noin vuoden 1316 tienoilla ja oli hurskaan maanviljelijäperheen nuorin poika. Hänen vanhin veljensä pyhittäjä Teodosios (11.1.) oli munkkina Athosvuorella ja hänestä tuli Filoteoksen luostarin igumeni. Dionysios seurasi veljeään luostariin heti kun se oli mahdollista eli noin 18-vuotiaana. Jo muutaman päivän kuluttua veli vihki hänet munkiksi. Dionysios omaksui nopeasti luostarielämän periaatteet ja antautui kokosydämisesti askeettisiin kilvoituksiin. Hänen kuuliaisuustehtävänään oli toimia kirkon hoitajana. Kun hän saavutti kanonien säätämän 30 vuoden iän, hänet vihittiin papiksi. Uusi arvo ei ylpistänyt häntä, vaan hän alkoi kilvoitella entistäkin enemmän sekä askeesissa että nöyryydessä ”jättäen mielestään sen, mikä on takanapäin, ponnistellen sitä kohti, mikä on edessä”.[1]

Dionysios eteni paastossa ja valvomisessa mutta ennen kaikkea rukouksessa ja sielunliikkeittensä hallinnassa. Suuren veljestön hälinässä ja levottomuudessa hän alkoi kuitenkin kaivata hiljaisempaa elämää saadakseen keskittyä jatkuvaan kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Kokeneiden vanhusten neuvosta hän poistui salaa luostaristaan etsimään sopivaa paikkaa hesykastiselle kilvoittelulle. Lopulta hän asettui Antiathokseksi kutsutun Athoksen matalamman huipun etelärinteen luolaan, jonka lähellä oli kirkasvetinen lähde. Siellä hän omisti koko aikansa rukoukselle. Mukaansa hän ei ottanut mitään, vaan pani luottamuksensa kokonaan Jumalan huolenpitoon. Hän käytti ruokanaan villiyrttejä, ja kun hän tarvitsi leipää, hän kävi pyytämässä sitä luostareista. Heti sitä saatuaan hän palasi piilopaikkaansa, jonka Jumala yksin tunsi.

Kolmen vuoden kuluttua eräs toinen hiljaisuuden rakastaja löysi Dionysioksen. Tämä antoi tulokkaalle luvan rakentaa luolan lähelle pienen keljan. Pian sen jälkeen heihin liittyi vielä yksi, joka rakensi itselleen majan. Oli ilmeistä, että Jumala tahtoi vastoin Dionysioksen omaa toivomusta paljastaa hänen hyveittensä valon yhä useammalle. Myös maallikkomiehet alkoivat käydä hänen luonaan synnintunnustuksella. Osa heistä tahtoi ryhtyä munkeiksi ja pyysi saada kilvoitella Dionysioksen ohjauksessa. Kun paikka alkoi käydä ahtaaksi, he löysivät luolan pohjoispuolelta paikan, jonne he rakensivat keljamajoja. Sinne pystytettiin myös kappeli, joka omistettiin Herran edelläkävijälle ja kastajalle Johannekselle. Dionysios itse poistui luolastaan vain lauantaisin ja sunnuntaisin toimittamaan liturgiaa ja jakamaan veljille opetustensa hunajaa.

Dionysioksella oli tapana tähdentää munkeilleen, kuinka tärkeää on valvoa sydäntään pahojen ajatusten hyökkäyksiltä. Ne saastuttavat sielun ja avaavat oven varsinaisille synninteoille. Hän kehotti heitä myös pysymään kohtuudessa, olemaan kuuliaisia ja kärsivällisiä, rakastamaan hiljaisuutta ja rukousta. Ennen kaikkea heillä tuli olla vilpitön rakkaus Jumalaan. Jumalan lupaamien ikuisten aarteiden toivon piti siivittää heidän kilvoitustaan.

Kun veljestön lukumäärä oli kohonnut kahdeksaantoista, Dionysios ehdotti, että he rakentaisivat uudet keljat noin 350 metrin päähän silloisesta paikastaan, joka oli altis talven kylmyydelle. Uusi paikka oli tasaisella ja suojaisella alueella. Keljojen lisäksi sinne rakennettiin myös uusi Johannes Kastajalle omistettu kirkko, joka oli talvikäytössä. He hankkivat pienen veneen tavaroiden kuljetusta varten ja pystyttivät venerantaan varastorakennuksen. Dionysios, joka oli heidän esikuvansa kaikessa, tuli usein auttamaan oppilaitaan tavaroiden kantamisessa ja vietti öitään varastorakennuksessa.

Kerran kun Dionysios oli yöpymässä varastossa, hän meni tapansa mukaan ulos rukoilemaan. Kun hän kääntyi länteen päin, hän näki taivaallisen valon loistavan kuin kirkas soihtu kalliolta, joka oli 80 metriä vedenpinnan yläpuolella. Hän pelkäsi, että kyseessä saattoi olla demonien aiheuttama petos, eikä puhunut asiasta oppilailleen. Sen sijaan hän meni kysymään neuvoa pappismunkki Dometiokselta, joka oli tunnettu henkien erottelemiskyvystään. He palasivat yhdessä paikalle ja näkivät molemmat saman valonäyn kolmena yönä peräkkäin. Silloin he kertoivat asiasta myös muille veljille, ja hekin kaikki näkivät saman valoilmiön kallion yläpuolella. Dometios vakuutti, että se oli merkki Jumalalta, ja neuvoi heitä perustamaan viivyttelemättä yhteiselämäluostarin valon osoittamalle paikalle. Hän pyysi itsekin saada olla mukana tässä työssä Jumalan kunniaksi.

Veljestö aloitti työn heti. Ensimmäiseksi he rakensivat noin 20 metriä korkean puolustustornin, koska turkkilaiset merirosvot ryöstelivät jatkuvasti Athosvuorta. Varoja sen rakentamiseen he saivat pyhän Dionysioksen hengellisiltä lapsilta. Kun Pyhän vuoren munkkineuvoston johtaja eli protos luovutti vuonna 1366 kyseisen maa-alueen virallisestikin heidän yhteisölleen, he saattoivat jatkaa rakennustöitä.

Tällä välin Dionysioksen veljestä igumeni Teodosioksesta oli tullut Trapezuntan metropoliitta erikoisella tavalla. Kun hän oli ollut Athosvuoren vesillä kalastamassa munkkiensa kanssa, turkkilaiset merirosvot olivat siepanneet heidät ja myyneet heidät Prussan kaupungin orjamarkkinoilla. Siellä kristityt ostivat heidät ja päästivät kaikki vapaiksi. Teodosios ei kuitenkaan palannut Athokselle vaan meni Konstantinopoliin, missä patriarkka nimitti hänet erään konstantinopolilaisen kaupunkiluostarin igumeniksi. Jonkin ajan kuluttua Bysantin toiseksi tärkeimmän kaupungin Trapezuntan metropoliitta kuoli. Silloin keisari ehdotti patriarkalle, että Teodosios nimitettäisiin uudeksi metropoliitaksi. Kaikki olivat pitäneet ajatusta erinomaisena.

Kun Dionysios sai kuulla veljensä piispaksi vihkimisestä, hän ilahtui ja päätti lähteä tapaamaan tätä. Samalla hän pyysi Trapezuntan keisarilta Aleksios III Komnenokselta avustusta rakenteilla olevaan luostariinsa Athoksella. Kuultuaan luostarin vaiheista keisari otti sen suojelukseensa, antoi varoja rakentamiseen ja vuosittaisen avustuksen luostarin ylläpitoon. Keisari alkoi kutsui luostaria Suuren Komnenoksen luostariksi.

Paluumatkalla Dionysiosta odotti koettelemus. Merirosvot hyökkäsivät laivaa vastaan, mutta itse Johannes Kastaja ilmestyi ja säikytti heidät pois. Athoksella rakennustyöt alkoivat edistyä ripeästi. Ensin rakennettiin kirkko ja sen ympärille ruokasali ja keljat. Kun rahat loppuivat, Dionysios matkusti uudestaan Trapezuntaan ja sai keisarilta lisää avustusta. Mutta kun hän palasi Athokselle, häntä odotti järkyttävä näky: merirosvot olivat ryöstäneet luostarin ja vieneet kaikki munkit mukanaan. Pyhittäjä kohotti valitushuudon Herralle kuin Job aikoinaan. Hän ei kuitenkaan nurkunut Jumalalle, sillä hän ymmärsi kyseessä olevan Paholaisen aikaansaannoksen. Täynnä uutta rohkeutta hän lähti hyvän paimenen tavoin etsimään hajalle joutuneita lampaitaan. Hän löysi heidät idän orjamarkkinoilta ja osti heidät kaikki vapaiksi keisarilta saamillaan varoilla.

Palattuaan Athokselle igumeni Dionysios ja veljet alkoivat taas rakentaa luostariaan. Varat eivät kuitenkaan riittäneet edes kasvavan veljestön juokseviin tarpeisiin. Niinpä Dionysios päätti vielä kerran turvautua helläsydämiseen keisariin. Taas hän matkusti Trapezuntaan ja keisari lupasi antaa hänelle lisälahjoituksen. Mutta ennen kuin keisari ehti toteuttaa lupauksensa, Dionysios sairastui ja antoi sielunsa Jumalan käsiin kaukana omasta veljestöstään. Tämä tapahtui todennäköisesti vuonna 1389, jolloin hän oli 72-vuotias. Hänet haudattiin Trapezuntan katedraaliin. Koko kaupunki kävi kumartamassa hänen pyhäinjäännöksiään, joiden äärellä tapahtui paljon ihmeitä.

Keisari antoi Dionysiokselle lupaamansa avustuksen tämän matkakumppaneille, jotka palasivat luostariin tuoden mukanaan kuolinuutisen. Sen kuullessaan hänen hengelliset lapsensa vaipuivat syvän surun valtaan. Igumenin sijaisena toiminut Dometios lohdutti heitä ja vakuutti, että heidän hengellinen isänsä tulisi aina huolehtimaan luostaristaan. Kun Dometios veljiä rauhoiteltuaan valmistautui vetäytymään oman erakkomajansa hiljaisuuteen, he lankesivat hänen jalkoihinsa pyytäen kyynelsilmin, että hän ryhtyisi heidän paimenekseen. Dometios suostui ja opasti heitä Herran tiellä aina autuaaseen loppuunsa saakka noin vuonna 1407.

Pyhän igumeni Dionysioksen muistoa vietetään kesäkuun 25. päivänä heti luostarin taivaallisen suojelijan pyhän Johannes Kastajan syntymäjuhlan jälkeen.