Uusi selvitys nostaa esiin Suomen ortodoksisen kirkon ja kolttasaamelaisten välisen suhteen kipupisteet
Saamelaisten totuus- ja sovintokomissio on julkaissut 24.11. uuden erillisselvityksen, joka luo katsauksen Suomen ortodoksisen kirkon kolttasaamelaispolitiikkaan. Selvityksen on kirjoittanut Itä-Suomen yliopiston dosentti ja vieraileva tutkija, filosofian tohtori Teuvo Laitila.
Laitila tarkastelee Suomen ortodoksisen kirkon toimintaa ja suhtautumista kolttasaamelaisiin heidän perinteisen asuinalueensa, Petsamon, Suomeen liittämisestä tähän päivään. Selvityksen mukaan kirkon alkuvaiheen kiinnostus Petsamoon oli vähäistä, ja kolttasaamelaisten hengellinen elämä nojasi pitkään Petsamon luostariin. Kolttasaamelaisille luostari edusti vuoteen 1939 saakka – ja symbolisesti sen jälkeenkin – ortodoksisuutta paljon suuremmassa määrin kuin Suomen ortodoksisen kirkon luoma hallintorakenne, Petsamon seurakunta. Sodat ja evakko muuttivat tilanteen dramaattisesti – kolttasaamelaiset menettivät kotiseutunsa ja joutuivat sopeutumaan asuntolakouluihin, jotka aiheuttivat syviä kulttuurisia traumoja.
Vuoden 1949 lopussa Petsamon seurakunta lakkautettiin, ja sen tilalle perustettiin Lapin ortodoksinen seurakunta. Uusi seurakunta kattoi lähes koko Lapin läänin ja sen jäsenistöön kuuluivat sekä kolttasaamelaiset että ortodoksiset karjalaiset. Keskuspaikaksi valittiin Rovaniemi, joka sijaitsi kaukana kolttasaamelaisille Inarijärven itärannalta ja siitä pohjoiseen ja etelään osoitetusta koltta-alueesta. Huonot kulkuyhteydet heikensivät kirkollista työtä kolttasaamelaisten parissa. Etäisyydet ja vähäinen yhteydenpito rajoittivat myös kolttasaamelaisten vaikutusmahdollisuuksia seurakunnan toimintaan ja hallintoon.
Laitilan mukaan Suomen ortodoksinen kirkko pyrki sovittamaan yhteen ajattoman opillisen ortodoksisuuden ja ajassa elävät kolttasaamelaiset. Kirkon tavoitteena oli rakentaa suomalaista ortodoksisuutta eli integroitua valtakulttuuriin. Samalla se halusi liittää kolttasaamelaiset osaksi omaa historiankuvaansa ja tarjota heille erillisen ortodoksisen identiteetin – marginaalisen kulttuuriautonomian kirkon sisällä ja suhteessa valtaväestöön. Näin kirkko sekä heikensi että vahvisti kolttasaamelaisten omaleimaisuutta.
Historiankirjoituksessa julkinen kuva kolttasaamelaisten ortodoksisuudesta on pitkälti kirkon muovaama. Laitilan mukaan kirkko on usein puhunut kolttasaamelaisten puolesta, ei heidän kanssaan. Tämä näkyy julkisuudessa: kirkollisista kysymyksistä ovat tavallisesti puhuneet suomalaiset piispat ja papit, eivät kolttasaamelaiset itse.
Selvityksessä esillä seitsemän kehittämisehdotusta
Laitila esittää selvityksessä useita kehittämisehdotuksia, ja nostaa esille useita selvitystarpeita. Hänen mukaansa kirkon olisi aika tutkia omaa menneisyyttään yhdessä kolttasaamelaisten kanssa ja varmistaa, että kolttasaamelaisten oma ääni tulee kuuluviin.
1. Kirkko voisi jatkaa voimavarojensa puitteissa monikulttuurisen Suomen ortodoksisen kirkon rakentamista ottaen oppia kokemuksistaan koltansaamen kehittämisestä jumalanpalveluskieleksi sekä erityisesti kolttasaamelaisten omista kokemuksista tässä prosessissa. Kumpaakaan ei toistaiseksi ole juuri tutkittu. Ehdotan, että kirkko selvittäisi omaa toimintaansa ja kokoaisi ja analysoisi kolttasaamelaisten kokemuksia yhdessä heidän kanssaan. Tällainen selvitystyö sekä toisi lisätietoa kirkosta ja kolttasaamelaisista että hyödyttäisi tulevaisuuden monikulttuurisen ja etnisesti moninaisen kirkon kehittämisessä.
2. Toistaiseksi kirkon piirissä ei ole tehty tällaista selvitys- tai tutkimustyötä. Ehdotan kuitenkin sen harkitsemista – sekä kolttasaamelaisten osalta että yleisemmin. Mikäli tutkimustyö aloitetaan, ehdotan sen pohtimista, kuka sitä tekee, toisin sanoen, kuka määrittelee kolttasaamelaisten ortodoksisuuden ja kolttasaamelaiset osana Suomen ortodoksista kirkkoa. Kuten edellä totesin, kolttasaamelaisista ja heidän intresseistään ovat yleensä puhuneet kirkon etnisesti suomalaiset edustajat; vasta viime aikoina on kuultu kolttasaamelaisten omia ääniä. Tulevaisuudessa ehdotan molempien osapuolten yhteistyötä tiedon hankinnassa ja hyödyntämisessä sekä kirkollisen elämän kehittämisessä. Uskon, että yhteistyö ja dialogi niin uskonnon kuin muillakin elämänalueilla hyödyttää molempia. Kirkko voisi kolttasaamelaisten kulttuuri- ja kokemushistorian kautta ymmärtää nykyistä paremmin uskonnon ja muiden elämänalueiden keskinäistä vuorovaikutusta sekä uskonnon merkitystä vähemmistön sisäisessä kehityksessä sekä useiden erilaisten ortodoksien yhteiselon rakentamisessa. Kattavamman tiedon avulla kirkko voisi myös tukea oman historian ja kulttuurin huomioon ottamista koltansaamelaisten oppilaiden kouluopetuksessa ja oman identiteetin kehittämisessä. Kolttasaamelaiset voisivat hyötyä kirkon asemasta yhteiskunnallisena vaikuttajana, joka kolttayhteisön rinnalla voisi edistää heille olennaisia asioita.
3. Kohdan 2 identiteetin rakentaminen ja vahvistaminen liittyy kysymykseen alkuperäiskansaisuudesta. Kolttasaamelaiset ovat osa Suomen alkuperäiskansoja, saamelaisia. Tätä ortodoksinen kirkko ei juuri ole huomioinut. Lähes ainoa poikkeus on Yhdistyneiden kansakuntien alkuperäiskansojen vuonna 1993 Pyhän Trifonin pyhiinvaelluksen yhteydessä järjestetty alkuperäiskansojen juhlavuoden tapahtuma Sevettijärvellä (AK 19, 8–9, 15–16). Kolttasaamelaisten kannalta heidän alkuperäiskansa-asemansa tunnustaminen voisi identiteetin vahvistamisen lisäksi palvella myös heidän oikeuksiensa puolustamista.
Kolttasaamelaisilla nämä oikeudet eivät liity maanomistukseen, toisin kuin muilla Suomen saamelaisilla, koska heidän alkuperäiset asuinalueensa eivät lyhyttä Petsamon Suomeen kuulumisen aikaa lukuun ottamatta ole koskaan sijainneet Suomen rajojen sisäpuolella. Oikeudet liittyvät pikemminkin maankäyttöön (metsänhakkuu- ja kaivosoikeudet), kulttuuriin (esimerkiksi miten kolttasaamelaiset ja kolttasaamelaisuus esitetään, saako vaikkapa matkailuala surutta ”lainata” kolttasaamelaisia asuja tai esittää joitakin asioita ”aitona” kolttasaamelaisuutena) ja identiteettiin (kuka on kolttasaamelainen). Ortodoksinen kirkko ei juuri ole puuttunut tällaisiin kysymyksiin, koska se on korostanut uskonnollista ja hengellistä luonnettaan.
Keskustelu kolttasaamelaisten alkuperäiskansa-asemasta voitaisiin kirkossa yhdistää YK:n kansainvälisen työjärjestön, ILO:n, vuonna 1989 hyväksymään alkuperäiskansojen yleissopimukseen (ILO 169). Sopimus edellyttää valtiolta toimia alkuperäiskansojen sosiaalisen, kulttuurisen ja taloudellisen aseman turvaamiseksi. Suomen hallitus ei ole sitä ratifioinut, vaikka YK:n ihmisoikeuskomissio ja saamelaiskäräjät ovat sitä vaatineet. Kirkko voisi siitä huolimatta perehtyä sopimukseen. Alkuperäiskansa-statuksen tukeminen olisi poliittinen ratkaisu, jota ne, jotka haluavat pitää kirkon politiikan ulkopuolella,17 tuskin kannattavat. ”Maailmassa” eläminen vaikuttaa kuitenkin kirkolliseen elämään ja siksi papiston ja maallikkojen on syytä pohtia sitä, mikä on kirkon rooli suhteessa ”maailmaan” ja kenen etuja he ajavat. Tätä kirjoitettaessa tuore esimerkki kirkon roolin määrittelystä ovat Ukrainan sotaa koskevat julkilausumat.18 Kirkko voisi siten aivan hyvin perehtyä myös kolttasaamelaisia koskeviin sopimuksiin, oikeuksiin ja kiistoihin ja määritellä tarvittaessa, mikä olisi ortodoksisin perustein oikea ratkaisu tai toimintamalli.
4. Neljäs ehdotukseni koskee kolttasaamelaisten teologikoulutuksen tarpeen selvittämistä. Asia on ollut muutamaan otteeseen esillä eri foorumeilla, mutta käytettävissä ei ole tutkimustietoa koltansaamea taitavan papin tai kanttorin tarpeesta tai mahdollisuuksista kouluttaa sellainen. Toistaiseksi kirkko näyttää valinneen linjakseen kolttasaamelaisten omakielisen jumalanpalveluselämän sekä koltansaamen kielikylpyopetuksen tukemisen. Kirkko voisi – valtion tai jonkin yliopiston tuella – selvittää myös sitä, miten kielen yleinen ja jumalanpalveluskäytössä tapahtuva elvyttäminen voitaisiin järjestää niin, että se hyödyttäisi sekä kirkon toimintaa että koltansaamen ja kolttasaamelaisen identiteetin vahvistumista. (Vrt. Capdeville 2018, 132.) ”Omakielisen” papin tai kanttorin koulutustarve koskee kaikkia Suomen ortodoksisen kirkon vähemmistöjä, joten kolttasaamelaisten kirkollisten työntekijöiden tarvetta olisi selvitettävä kirkon yleisen vähemmistöpolitiikan kontekstissa.
5. Kolttasaamelaiset ovat toisinaan kritisoineet Lapin seurakuntaa tai yleisemmin ortodoksista kirkkoa siitä, että heitä ei kuulla seurakunnan päätöksenteossa. Ehdotan myös tämän kysymyksen selvittämistä: Mitä seurakunnan, hiippakunnan ja kirkkokunnan tasolla on päätetty kolttasaamelaisia koskevista asioista, ketkä ovat tehneet päätökset sekä miten päätöksentekoa voisi kehittää kolttasaamelaisia osallistavalla tavalla? Muinoin osallistuminen keskuspaikoissa järjestettyihin kokouksiin oli erityisesti koltta-alueella välimatkojen ja kulkuyhteyksien takia ongelma, mutta nykytekniikalla etäosallistuminen on arkipäivää. Kirkon kannalta kolttasaamelaisten ottaminen mukaan päätöksentekoon on näin nähdäkseni sidoksissa hallinnollisten rakenteiden tahtotilaan.
Kirkon vähemmistöjen osallistaminen hallintoon tai yleensä kirkon toimintaan liittyy kysymykseen kirkollisen demokratian kehittämisestä. Kolttasaamelaisten hallinnollisen kohtelun selvittäminen ja sen tutkiminen, miten heidät otettaisiin mukaan heitä itseään koskeviin päätöksiin, voisi olla pilottihanke sen selvittämisessä, miten Suomen ortodoksista kirkkoa voidaan rakentaa aidosti monikulttuuriseksi ja -etniseksi kirkoksi.
6. Kolttasaamelaiset ovat muiden saamelaisten tavoin monessa mielessä ylirajainen kansa. Heidän tarkastelunsa ilman, että otetaan huomioon muut saamelaiset, niin Suomessa kuin Ruotsissa, Norjassa ja toivottavasti joskus tulevaisuudessa Venäjällä, sekä näiden maiden luterilaisten ja ortodoksisten kirkkojen – ja valtioiden – saamelaispolitiikka, ei siten liene hedelmällistä. Ehdotan, täydennyksenä kohtiin 1–3, kirkolle kolttasaamelaisten tarkastelun ylirajaistamista, heidän tarkasteluaan kaikkien saamelaisten ja Saamenmaan kontekstissa.
7. Monet esille ottamani kysymykset, kuten vallankäyttö, historiankirjoitus ja kulttuurinen representaatio tai, monesti, stereotypisointi, eivät koske vain kolttasaamelaisia vaan kaikkia saamelaisia. Eri saamelaisväestöjen huomioiminen edellyttäisi Suomen ortodoksiselta kirkolta yhteistyötä Suomen, Ruotsin ja Norjan luterilaisten kirkkojen kanssa, ja myös Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa, sikäli kuin tilanne sallii. Viimeinen ehdotukseni on siksi yhteistyön kehittäminen Suomen ortodoksisen kirkon ja muiden kolttasaamelaisiin vaikuttavien kirkkojen kanssa – ja yhteistyössä saamelaisten kanssa.
Kolttasaamelaisten edustusta kirkon päättävissä elimissä koskeva ortodoksisesta kirkosta annetun lain muutosesitys on tällä viikolla kirkolliskokouksen käsittelyssä.
Selvitys on luettavissa Valtioneuvoston verkkosivuilla:
Katsaus Suomen ortodoksisen kirkon kolttasaamelaispolitiikkaan vuodesta 1920 – Erillisselvitys saamelaisten totuus- ja sovintokomissiolle https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-383-451-4