Pyhittäjä Dionisi Glušitsalainen

Pyhittäjä Dionisi syntyi Vologdan lähistöllä vuonna 1362 ja sai kasteessa nimen Dimitri. Hän pyrki nuoresta lähtien luostarielämään. Jätettyään vanhempiensa kodin hän meni Kubenskinjärvellä sijaitsevaan Vapahtajan luostariin, jota johti kreikkalaissyntyinen ja Athosvuorellakin kilvoitellut igumeni Dionysios.[1] Tämä tunnisti heti nuoren tulokkaan hengelliset pyrkimykset ja vihki hänet munkiksi antaen hänelle oman nimensä.

Dionisi kilvoitteli kuuliaisuudessa, paastossa ja rukouksessa yhdeksän vuotta ja sai osakseen kaikkien kunnioituksen. Sitten hän pyysi yhdessä samanmielisen veli Pahomin kanssa igumenilta siunauksen vetäytyä yksinäisyyteen. He löysivät Suhonajoen mutkasta Pyhä Luka -nimisen kylän liepeiltä hylätyn luostarin ja asettuivat sinne. Rakennettuaan keljan ja kirkon Dionisi meni Rostoviin arkkipiispa Grigorin puheille pyytämään, että tämä lähettäisi luostariin papin toimittamaan liturgiaa. Arkkipiispa otti Dionisin hyvin vastaan ja vihki tämän itsensä pappismunkiksi.

Luostariin palattuaan Dionisi alkoi toimittaa jumalanpalveluksia Pahomin avustamana. Samalla hän lisäsi kilvoituksiaan. Hän paastosi ankarasti ja vietti yöt ja päivät palavassa rukouksessa ja hengellisessä mietiskelyssä. Heidän seuraansa liittyi vielä yksi munkki. Luostarissa alkoi käydä pyhiinvaeltajia, jotka tulivat kuulemaan Dionisin hengellisiä opetuksia. Tämä rasitti täydellistä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kaipaavaa Dionisia siinä määrin, että hän päätti jättää luostarin.

Dionisi hyvästeli munkkiveljet ja lähti kulkemaan Kubenskinjärven itäpuolta. Hän asettui Glušitsajoen varrelle ja rakensi itselleen keljan kukkivan tuomen alle. Siinä hän jatkoi ankaraa kilvoituselämää. Pian hänen seuraansa liittyi eräs munkkivanhus ja sitten vielä pari muuta veljeä. Vähitellen hänen ympärilleen kerääntyi pieni veljestö ja syntyi tarve muuttaa erakkoyhteisö luostariksi. Zaozerskin läänitysruhtinas Dimitri lupasi auttaa kilvoittelijoita ja lähetti miehiä rakennustöihin. Dionisi kävi jälleen Rostovissa pyytämässä hankkeelle arkkipiispan siunauksen. Jumalansynnyttäjän suojelukselle pyhitetty kirkko valmistui vuonna 1403. Luostarissa otettiin käyttöön ankara athosvuorelainen ohjesääntö. Veljillä ei saanut olla mitään henkilökohtaista omaisuutta ja kaikkiin toimiin oli pyydettävä siunaus luostarin johtajalta.

Dionisin hengellisen elämän maine toi luostariin joukoittain pyhiinvaeltajia. Veljestö kasvoi nopeasti ja kirkko kävi pian ahtaaksi. Veljien pyynnöstä Dionisi rukoili Jumalaa antamaan merkin, tulisiko heidän rakentaa uusi tilavampi kirkko. Eräänä yönä pitkään ja palavasti rukoiltuaan hän torkahti ja näki unessa nuorukaisen, joka kehotti rakentamaan kirkon ja sanoi, että Jumalansynnyttäjä tulisi aina auttamaan ja suojelemaan Dionisia. Näin vain seitsemän vuotta ensimmäisen kirkon valmistumisen jälkeen ryhdyttiin rakentamaan uutta, joka sekin pyhitettiin Jumalansynnyttäjän suojelukselle. Dionisi, joka oli taitava ikonimaalari, maalasi kirkkoon ikonit. Muutama hänen maalaamansa ikoni on säilynyt meidän aikoihimme saakka.

Dionisi näki paljon vaivaa kirkon ja luostarin rakentamiseksi ja ulkoiseksi kaunistamiseksi. Mutta vielä enemmän hän huolehti oman sielunsa temppelistä. Hän ei koskaan antautunut joutilaisuuden valtaan ja piti rukouksen aina mielessään. Dionisi ohjasi myös oppilaitaan rakentumaan eläviksi Jumalan temppeleiksi ja pyrki siihen, että Pyhä Henki asettuisi asumaan heidän sydämeensä. Vaikka hän oli ankara, veljet rakastivat ja kunnioittivat häntä ja veljestön lukumäärä kasvoi vuosi vuodelta.

Suuren veljestön johtamiseen liittyvät huolet ja jatkuva pyhiinvaeltajien virta häiritsivät kuitenkin pyhittäjä Dionisin hiljaisuutta rakastavaa mieltä. Hän kaipasi antautua kokonaan rukouksessa tapahtuvaan keskusteluun Jumalan kanssa. Eräänä yönä Dionisi lähti salaa luostarista. Hän asettui noin neljän kilometrin päähän korkealle kuivalle mäelle, joka sai sittemmin nimen Sosnovets siellä kasvavan suuren männyn mukaan (ven. sosná). Dionisi kilvoitteli täydessä yksinäisyydessä. Välillä hän vieraili Jumalansynnyttäjän suojeluksen luostarissa, mutta poistui sieltä aina huomaamatta, niin ettei hänen kilvoituspaikkansa tulisi ihmisten tietoon. Lopulta paikka kuitenkin paljastui, ja kaikki tulivat pyytämään, että hän palaisi luostariin. Turhaan hän vetosi vanhuuteensa ja haluunsa omistaa elämänsä viimeiset päivät kokonaan Jumalalle. Veljien pyyntöjen taivuttamana hän palasi luostariin. Sosnovetsiin hän kuitenkin rakennutti pienen Johannes Kastajalle omistetun sivuluostarin ankarampaa kilvoituselämää kaipaavia munkkeja varten. Täytettyään 60 vuotta hän siirtyi sinne itsekin ja toimi sieltä käsin vanhan Glušitsan luostarin hengellisenä johtajana.

Pyhittäjä Dionisin luona kävi paljon maallikoita, jotka kaipasivat kuulla hänen opetustaan. Naisten vierailut olivat ohjesäännön vastaisia ja veljestölle vahingollisia, mutta Dionisin oli sääli kieltää heitä tulemasta luostariin, jossa heidän sielunsa sai hengellistä ravintoa. Niinpä hän perusti lähistölle pyhälle Leontille, Rostovin piispalle, omistetun nunnaluostarin. Tämä oli jo neljäs hänen perustamansa luostari. Kaikkiin hän maalasi itse ikonit. Lisäksi hän teki taidokkaita puunleikkaustöitä ja takoi metalliesineitä.

Viimeiset elinvuotensa pyhittäjä Dionisi vietti Sosnovetsin luostarissa. Seitsemän vuotta ennen kuolemaansa hän kaivoi itselleen haudan. Vähän ennen kuolemaansa hän keskusteli pitkään rakkaimman oppilaansa Amfilokin kanssa antaen tälle hengellisiä ohjeita luostareiden johtamiseen. Oppilastaan Makaria hän pyysi toimittamaan liturgian saadakseen vielä ennen lähtöään osallistua pyhään ehtoolliseen. Siunattuaan itsensä ristinmerkillä Dionisi antoi henkensä Herralle kuin olisi vaipunut rauhalliseen uneen. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja muuttuivat lumivalkoisiksi, ja keljan täytti hyvä tuoksu. Tämä tapahtui kesäkuun 1. päivänä vuonna 1437. Pyhittäjä Dionisi oli tuolloin 74 vuoden ikäinen.

Pyhittäjä Dionisi kanonisoitiin Moskovan kirkolliskokouksessa vuonna 1547. Myös hänen oppilaitaan Amfilokia, Makaria ja Tarasia kunnioitetaan pyhien joukossa (12.10.).