Kirkkokalenteri

Kuningas Herodes oli sopinut idän tietäjien kanssa, että nämä tulisivat kertomaan hänelle, kun ovat löytäneet lapsikuninkaan, jota olivat tulleet kumartamaan. Kun tietäjiä ei näkynyt eikä kuulunut, Herodes joutui raivon ja kauhun valtaan tajuttuaan joutuneensa petetyksi. Hän alkoi pelätä tuota uutta kuningasta, jonka syntymään liittyi salaperäisiä ennustuksia, ihmeitä ja itämaan ylimysten osoittamaa kunnioitusta. Hän päätti, että ei päästäisi lasta käsistään, vaikka se maksaisi kuinka monta viatonta henkeä tahansa. Herodes määräsi surmattavaksi kaikki poikalapset, jotka olivat syntyneet sen jälkeen, kun tietäjät olivat ensimmäisen kerran nähneet tähden.

Sotilaat surmasivat kaikki alle kaksivuotiaat poikalapset Betlehemissä ja sen lähialueilla. Tuona synkkänä päivänä täyttyi profeetta Jeremiaan ennustus Benjaminin sukukunnan äideille. ”Kuulkaa! Ramasta kuuluu huuto, katkera itku ja valitus. Raakel itkee lapsiaan eikä lohdutuksesta huoli, sillä heitä ei enää ole.” (Jer. 31:15) Rama on Benjaminin sukukunnan aluetta, ja Raakelin hauta on Betlehemissä. Oli aivan kuin esiäiti Raakel olisi noussut vaikeroimaan niiden äitien kanssa, joiden lapset joutuivat hirmuvaltiaan mielivallan uhriksi.

Betlehemin lapsista tuli marttyyrien kunniallisen joukon esikoiskukkasia ja ensihedelmiä. He kuolivat Kristuksen tähden ja Hänen puolestaan, niin kuin kirkon marttyyrien koko pyhä saatto. Surmattuja lapsia oli paljon, mutta neljätoista tuhatta on ymmärrettävä symbolisena lukuna, ei kirjaimellisesti. Herodeksen verilöyly ei kuitenkaan voinut estää Jumalan suunnitelmaa toteutumasta. Joosef, Maria ja Jeesus olivat jo matkalla Egyptiin.

Herodeksen pahojen tekojen malja oli täyttymässä. Hän oli jo aiemmin surmauttanut useita omia sukulaisiaan: veljensä Joosefin, vaimonsa isoisän Hyrkanoksen, sisarensa miehen Joosefin, toisen vaimonsa Mariamnen, sisarensa toisen miehen Kostobarin ja omat poikansa Aleksanterin ja Aristobuloksen. Herodeksen viimeiseksi uhriksi jäi hänen poikansa Antipater. Heti tämän murhateon jälkeen Herodes joutui poikkeuksellisen tuskallisen sairauden valtaan. Kaikki pitivät tätä Jumalan rangaistuksena. Hänen sisälmyksensä turmeltuivat, ja madot alkoivat syödä häntä elävältä. Kidutettuaan ja surmattuaan vastustajiaan koko pahuutensa voimalla Herodes kuoli pian Kristuksen syntymän jälkeen. Betlehemin lasten muistoa on vietetty kirkossa 400-luvulta lähtien.

Pyhittäjä Benjamin eli 300-luvulla Nitrian erämaassa Egyptissä. Kun hän oli viettänyt 80 vuotta täydellisessä köyhyydessä, Jumala antoi hänelle voiman parantaa luokseen tulevien sairauksia panemalla kätensä heidän päälleen tai antamalla heille siunaamaansa öljyä. Kahdeksan kuukautta ennen kuolemaansa Benjamin itse sairastui vesipöhöön ja hänen ruumiinsa paisui niin, että vierailijat pystyivät hädin tuskin katsomaan häntä. Horjumatta uskossaan Jumalaan Benjamin jatkoi toisten parantamista pyytämättä terveyttä itselleen. Hän sanoi vain: ”Rukoilkaa, ettei sieluni sairastuisi pöhöön.” Kuollessaan hän oli turvonnut niin, että hänen keljansa ovenpielet piti poistaa, jotta hänet saataisiin ulos.

Pyhä Markellos syntyi rikkaaseen perheeseen Syyrian Apameassa vuoden 400 tienoilla. Hän oli vielä nuori, kun hänen isänsä kuoli. Perinnön saatuaan Markellos muutti Antiokiaan ja alkoi opiskella kirjallisuutta ja maallisia tieteitä. Vähitellen hän alkoi pitää maailman viisautta turhuutena ja kaivata yhä enemmän pyhien kirjoitusten kuvaamia taivaallisia hyvyyksiä. Markellos antoi pois omaisuutensa, hylkäsi isänmaansa ja lähti vaeltamaan. Efesoksessa eräs hurskas aviopari palkkasi hänet kopioimaan heille kirjoja. Markelloksella oli työtoverinaan Promotos-niminen palvelija, joka tapasi jakaa ansionsa köyhille. Kun päivän työt oli tehty, he lähtivät yhdessä rukoilemaan kirkkoihin ja luostareiden yöpalveluksiin.

Maineikkaan kilvoittelijan Aleksanteri Unettoman (Akoimetos, muistopäivä 23.2.) johtama radikaali ”nukkumattomien” munkkien kilvoittelijayhteisö, joka oli noussut kuuluisuuteen Syyriassa, oli noihin aikoihin asettunut Konstantinopoliin ja piti Pyhän Menaksen kirkkoa tukikohtanaan. Heitä oli noin 30 ja he pyrkivät seuraamaan evankeliumia mahdollisimman kirjaimellisesti kieltäytyen muun muassa ruokavarastojen keräämisestä. Veljestö kilvoitteli täydellisessä köyhyydessä ja kieltäymyksessä ja ylisti Jumalaa kirjaimellisesti yötä päivää. Syyriassa heillä oli ollut 24 rukoushetkeä vuorokaudessa, ja Konstantinopolissa heidän tapansa oli vuorotella niin, että veljestön rukouspalvelus jatkui katkeamatta vuorokauden ympäri ja päivästä toiseen.

Tämä ehdottomuus houkutteli heidän luokseen monia oppilaita. Näiden joukossa saapui myös Markellos. Hän oli lähtenyt matkaan kuultuaan kerrottavan Aleksanterin munkeista, jotka elivät maan päällä kuin aineettomat enkelit.

Aleksanterin köyhä ja koruton yhteisö herätti ärtymystä varakkaammissa luostareissa. Häntä alettiin syyttää harhaoppiseksi, ja lopulta hänen oli muutettava seuraajiensa kanssa Bitynian Gomonin asumattomille seuduille. Siellä Markellos vihittiin munkiksi ja hän sai enkelielämän viitan. Häneen hyveensä herättivät veljissä ihailua. Kun Markellos aavisti Aleksanterin kuoleman lähestyvän, hän alkoi pelätä veljestön valitsevan hänet seuraavaksi igumeniksi ja pakeni heidän luotaan.

Markellos kierteli jonkin aikaa eri luostareissa ja pyhillä paikoilla tutustuen moniin kuuluisiin kilvoittelijoihin, nauttien heidän opetuksestaan ja omaksuen kunkin parhaita hyveitä ja kilvoituksia. Kun Aleksanteri oli kuollut ja hänen seuraajakseen oli valittu munkki Johannes, Markellos palasi veljestöön ja otti iloiten vastaan alhaisimmat tehtävät. Hän esimerkiksi huolehti vanhasta aasista. Igumeni Johannes kuitenkin tunsi Markelloksen viisauden ja kokemuksen ja uskoi veljestön hengellisen ohjaamisen hänen tehtäväkseen kääntyen itsekin hänen puoleensa aina neuvoja tarvitessaan. Koko ajan kasvanut yhteisö muutti Markelloksen neuvosta helpommin saavutettavaan paikkaan Irenaioniin, Bosporin Euroopan puoleisella rannalla.

Ennen pitkää Johannes kuoli ja Markellos otti vastaan igumenin tehtävän. Markellos jatkoi yhteisön ehdottoman köyhyyden vaatimusta eikä hyväksynyt varastojen kokoamista tai minkäänlaisia omaisuusjärjestelyitä. Jos yhteisö sai mitä tahansa ruokatarpeita enemmän kuin muutaman päivän tarpeisiin, ne annettiin köyhille. Markellos kuitenkin muutti yhteisön elintapaa käskemällä jokaisen tehdä hiukan jotain ruumiillista työtä.

Markelloksen johdolla ”Aina valvovien luostarin” maine levisi kaikkialle Rooman valtakunnan alueelle. Veljien määrä ylitti jo kolmensadan. Veljestöön tultiin oppimaan enkelielämän periaatteita kaikkialta kristikunnasta. Näin lakkaamattoman Jumalan palvelemisen järjestys levisi niin itään kuin länteenkin. Veljestö jaettiin kolmeen osaan kielen perusteella niin, että luostariin muodostuivat kreikan-, latinan- ja syyriankieliset ryhmät, jotka ylistivät vuorotellen. Näin rukous ei vaiennut hetkeksikään, vaan jatkui päivästä toiseen katkeamatta. Tällä tavoin apostolin kehotus rukoilla lakkaamatta (1. Tess. 5:7) toteutui konkreettisesti. Kerran Markelloksen rukoillessa eräs igumeni Sergios, joka oli tullut Mesopotamiasta saakka, näki kuinka Markelloksen molemmilla puolilla oli enkeli tukemassa häntä.

Pyhää Markellosta pidettiin 400-luvun kirkossa niin suuressa arvossa, että usein kun haluttiin perustaa munkki- tai nunnaluostari tai pystyttää muita rakennuksia kilvoittelijoiden käyttöön tai perustaa jokin hyväntekeväisyyslaitos, hankkeelle mentiin ensin pyytämään hänen siunauksensa. ”Aina valvovia” munkkeja pyydettiin moniin luostareihin johtajiksi. Markellos vaikutti myös monien nunnaluostarien perustamiseen. Kuuluisin Markelloksen munkkien perustama luostari lienee Studion (463), joka nousi kukoistukseensa Teodoros Studionilaisen (11.11.) aikana 800-luvun alussa.

Markelloksen mainetta kasvattivat erityisesti ihmeet, joita hänen kauttaan tapahtui. Hän paransi monia sairaita, jotka pyysivät häneltä apua. Luostarin lähellä oli Pyhän Andreaksen kirkko, jonka diakonin vaimo oli menehtymäisillään vaikeaan synnytykseen. Diakoni juoksi luostarin kirkkoon, jossa Markellos oli rukoilemassa. Markellos siunasi leivän ja antoi sen diakonille sanoen: ”Mene ja aseta tämä sairaan naisen rinnan päälle.” Diakoni juoksi takaisin ja teki niin kuin Markellos oli käskenyt. Pian lapsi syntyi ja vaimon kuume alkoi laskea. Nainen kertoi myöhemmin nähneensä juuri ennen käänteen tapahtumista huoneessa harmaahapsisen munkin, joka siunasi hänet.

Pyhä Markellos piti omaisuutta kaikin puolin vastenmielisenä. Kun hän veljensä kuollessa peri perheensä omaisuuden, hän ei jättänyt omalle luostarilleen mitään vaan jakoi kaiken muille rahaa tarvitseville. Hän antoi almuja avokätisesti kaikille köyhille ja puutteenalaisille, joita tuli luostariin pyytämään apua, tai matkalle lähteville. Jumala siunasi hänen anteliaisuutensa kasvattamalla luostarin varoja entisestäänkin.

Jos luostariin tuli valtaapitävien vihan kohteeksi joutuneita tai epäoikeudenmukaisesti tuomittuja, Markellos antoi heille epäröimättä turvapaikan luostaristaan pelkäämättä valtiollisten tahojen vihaa. Jopa keisarit pitivät häntä isähahmonaan ja kuuntelivat hänen neuvojaan. Synnin painamille sieluille hän oli sävyisä ja säälivä lohduttaja ja erehtymätön välittäjähahmo. Hän otti iloiten vastaan munkit, jotka luostarin jätettyään tahtoivat palata sinne takaisin, eikä koskaan hylännyt langenneiden katumusta. Jumalalta sydämeensä saamansa rakkauden avulla hän oli kaikkea kaikille.

Aina valvovien luostarista muodostui hengellisen elämän keskus ja sitä kautta se kehittyi vähitellen merkittäväksi ortodoksisen kulttuurin edustajaksi. Luostariin rakennettiin uusi kirkko ja muita rakennuksia. Sen kirjasto kasvoi melkoiseksi, ja suuri joukko munkkeja kopioi ja koristeli siellä käsikirjoituksia, jotka levisivät muihin kirjastoihin ympäri valtakuntaa.

Markellos toimi myös harhaoppien kukistamiseksi. Hän oli yksi arkkimandriitoista, jotka allekirjoittivat Eutykheen ja hänen monofysitisminsä tuomion vuonna 448. Markellos myös tuki Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksiä. Kilvoiteltuaan 60 vuotta pyhä Markellos nukkui pois Kristuksen rauhassa vuonna 484.

Pyhittäjä Markus kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1000- ja 1100-lukujen vaihteessa. Kuuliaisuustehtävänään hän kaivoi omin käsin luoliin hautakomeroita veljestön hautaamista varten. Yksinkertaisessa työssään kilvoitellen hän kaikessa hiljaisuudessa kohosi hengelliseen täydellisyyteen. Hän työskenteli huomaamattomasti ja valvoi yötä päivää sekä nöyryytti ruumistaan paastoamalla ja kantamalla raskaita kahleita. Kuolettaakseen ruumistaan hän pidättyi jopa veden juomisesta. Tuntiessaan janoa hän joi vain sen verran vettä kuin hänen aina mukana kantamaansa vaskiseen ristiin mahtui. Markuksen hellittämätön kilvoittelu oli Jumalalle mieluista. Hän sai Herralta sellaisen ihmeiden tekemisen lahjan, että jopa kuolleet kuuntelivat hänen ääntään.

Kerran hautaa kaivaessaan Markus uupui niin, että jätti haudan liian ahtaaksi. Samana päivänä kuoli eräs munkki, eikä häntä varten löytynyt kunnollista hautaa. Tuolloin oli tapana haudata vainajat heti kuolinpäivänä. Veljet asettivat vainajan kapeaan hautaan, mutta eivät ylettyneet oikaisemaan hänen vaatteitaan eivätkä edes valelemaan öljyä hänen päälleen. He valittivat asiasta Markukselle, joka vastasi heille nöyrästi kumartaen: ”Antakaa minulle anteeksi, pyhät isät, en uupumukseltani saanut hautaa valmiiksi.” Mutta veljet vain moittivat häntä yhä enemmän. Silloin Markus kääntyi vainajan puoleen sanoen: ”Veli, paikka on ahdas, ota itse öljyä ja vuodata se päällesi.” Vainaja kohottautui, ojensi kätensä ja vuodatti öljyn ristinmuotoisesti rinnalleen ja kasvoilleen. Sitten hän asettui paikalleen ja nukkui pois. Pelko ja vavistus valtasi kaikki tämän ihmeen nähneet.

Toinen munkki kuoli sairastettuaan pitkään. Hänen munkkiveljensä pyyhki vainajan ruumiin sienellä ja tuli katsomaan hautapaikkaa, mutta Markus vastasi hänelle: ”Mene ja sano veljelle: odota huomiseen, kunnes hauta saadaan valmiiksi, sitten siirryt tästä elämästä lepoon.” Hautaa katsomaan tullut veli vastusteli ja sanoi jo pesseensä vainajan kuolleen ruumiin. Mutta Markus sanoi hänelle: ”Näethän, ettei paikka ole valmis. Mene vain ja sano kuolleelle: ’Syntinen Markus sanoo sinulle: elä vielä tämä päivä, huomenna saat siirtyä kaipaamasi Kristuksen, meidän Herramme luo. Kun saan paikan valmiiksi, lähetän hakemaan sinua.’” Munkki totteli Markusta ja palasi luostariin, jossa veljet olivat jo toimittamassa ruumiinsiunausta. Hän asettui kaikkien eteen ja sanoi vainajalle: ”Markus sanoo sinulle, että paikkasi ei vielä ole valmis, odota aamuun asti.” Kaikki hämmästyivät näitä sanoja, mutta vielä suurempi oli hämmästys, kun vainajan sielu palasi ruumiiseen. Hän avasi silmänsä ja valvoi koko yön, mutta ei puhunut mitään. Aamulla munkkiveli meni taas Markuksen luo, joka sanoi: ”Mene ja sano henkiin vironneelle: ’Markus sanoo sinulle: jätä tämä ajallinen elämä ja siirry iankaikkiseen, hautapaikkasi on valmis. Anna henkesi Jumalalle, ruumiisi saa leposijan luolasta pyhien isien kanssa’.” Kun veli vei Markuksen terveiset henkiin vironneelle munkille, tämä sulki heti silmänsä antaen henkensä Jumalalle.

Luolaluostarissa eli kaksi hengellistä veljeä, jotka olivat nuoresta pitäen kilvoitelleet yhdessä. Heidän pyynnöstään Markus valmisti heille yhteisen haudan. Pitkän ajan kuluttua heistä vanhempi Feofil meni luostarin ulkopuolelle toimittamaan jotakin tehtävää. Sillä välin nuorempi veli Johannes päätti Jumalalle otollisen elämänsä ja nukkui pois. Hänet haudattiin valmistettuun paikkaan. Muutaman päivän kuluttua Feofil palasi luostariin ja suri kovasti kuullessaan Johanneksen kuolemasta. Tullessaan katsomaan hautaa ja nähdessään, että nuorempi Johannes oli haudattu ensimmäiselle sijalle heidän yhteiseen hautaansa, hän vihastui Markukselle ja valitti tyytymättömänä: ”Miksi panit hänet tähän? Minä olen vanhempi ja sinä panit hänet minun paikalleni.” Markus kumarsi ja pyysi nöyrästi anteeksi. Sitten hän sanoi vainajalle: ”Veli, nouse ja luovuta paikka vielä elossa olevalle ja asetu itse toiselle, vähempiarvoiselle paikalle.” Samassa kuollut nousi ja vaihtoi paikkaa. Kauhu valtasi kaikki paikalla olleet. Feofil lankesi vavisten pyhittäjä Markuksen jalkoihin ja sanoi: ”Isä, tein syntiä, kun häiritsin veljeäni. Pyydän sinua: käske hänen siirtyä takaisin entiselle paikalleen.” Mutta autuas Markus vastasi nöyrästi: ”Herra on itse lopettanut vihan väliltämme. Hän teki ihmeen, ettet vihoissasi kantaisi minulle kaunaa ikuisesti. Eloton ruumis osoitti todellista rakkautta sinua kohtaan luovuttamalla sinulle vanhempana kuuluvan paikan. Haluaisin, että sinä nyt heti ottaisit tuon paikan ja asettuisit siihen, mutta koska et vielä ole valmis kuolemaan, niin mene huolehtimaan sielustasi. Muutaman päivän kuluttua sinut tuodaan tänne. Kuolleiden herättäminen on Jumalan asia; minä taas olen syntinen ihminen. Koska vain kaikkivoiva Jumala pystyy herättämään kuolleen, en voi itse käskeä häntä nousemaan ja asettumaan taas toiselle paikalle. Käske sinä nyt häntä, ehkä hän kuulee sinua kuten äsken?”

Tämän kuullessaan Feofil kauhistui ja arveli kaatuvansa heti kuolleena maahan. Keljaansa päästyään hän antautui lakkaamattomaan itkemiskilvoitukseen. Hän jakoi viimeistä paitaa myöten pois kaiken, minkä omisti, jättäen itselleen vain päällysviitan ja mantian ja odotti joka päivä kuolemaa. Joka aamu hän sanoi itselleen: ”En tiedä, elänkö iltaan asti.” Ja yön koittaessa hän huokaisi itkien: ”Mitä teen? Elänköhän enää aamunkoittoon asti?” Kyyneleitä vuodattaen hän anoi Herraa antamaan hänelle katumusaikaa. Hän paastosi, itki ja rukoili lakkaamatta. Näin kilvoitellen hän kuihdutti ruumiinsa muutamassa vuodessa niin, että kaikki hänen luunsa ja nivelensä olisi voinut laskea. Kaikki lohdutusyritykset saivat hänet vain itkemään entistä katkerammin. Lopulta lakkaamaton itkeminen vei häneltä näön.

Kun pyhittäjä Markus sai Herralta tiedon lähestyvästä kuolemastaan, hän kutsui Feofilin luokseen ja sanoi hänelle: ”Veli Feofil, anna anteeksi, että murehdutin sinut moneksi vuodeksi, ja rukoile puolestani, sillä lähden jo tästä maailmasta. Jos saan uskalluksen Korkeimman edessä, rukoilen puolestasi, että Herra antaisi meidän tavata siellä ja olla yhdessä isiemme Antonin ja Feodosin kanssa.” Feofil vastasi hänelle itkien: ”Isä Markus, miksi jätät minut? Joko ota minut mukaasi tai anna minun saada näköni.” ”Älä sure, veli”, Markus vastasi. ”Olet menettänyt ruumiillisen näkösi Jumalan tähden mutta olet saanut tilalle hengellisen näkökyvyn ja ymmärryksen. Olen syyllinen sokeuteesi, kun ennustin sinulle pikaista kuolemaa. Halusin kuitenkin hyödyttää sieluasi ja muuttaa ylimielisyytesi nöyryydeksi, sillä särkynyttä sydäntä ei Jumala hylkää.” (Ps. 51:19) Feofil vastasi hänelle: ”Tiedän, isäni, että minun olisi syntieni tähden pitänyt kaatua kuolleena eteesi silloin luolassa, kun herätit kuolleen veljeni. Mutta Herra säästi minua sinun rukoustesi tähden ja antoi minun elää, sillä Hän odotti katumustani. Nyt pyydän sinulta tätä: ota minut kanssasi Herran luo tai palauta näkö silmiini.” Pyhittäjä Markus vastusteli sanoen: ”Ei sinun tarvitse nähdä tätä lyhytaikaista valoa. Pyydä ennemmin Herraa, että Hän tekisi sinut otolliseksi näkemään kirkkautensa. Äläkä toivo kuolemaa; se tulee kyllä, vaikka et haluaisikaan. Tässä on sinulle ennusmerkki: kolme päivää ennen kuolemaa saat näkösi. Sitten siirryt Herran luo ja näet siellä loppumattoman valon ja sanoinkuvaamattoman kunnian.” Tämän sanottuaan pyhittäjä Markus nukkui kuolonuneen, ja hänen ruumiinsa asetettiin luolaan hänen itse kaivamaansa hautapaikkaan.

Surren eroa hengellisestä isästään ja opettajastaan Feofil itki entistä enemmän. Kyyneleet valuivat virtanaan hänen silmistään. Ryhtyessään rukoilemaan hän asetti eteensä astian ja itki lohduttomasti ajatellessaan lähtöään tästä katoavasta maailmasta. Muutaman vuoden kuluttua astia täyttyi kyynelistä. Tuntien loppunsa lähenevän hän rukoili, että hänen kyyneleensä olisivat olleet Herralle mieluisat. Äkkiä Herran enkeli seisoi hänen edessään ja sanoi: ”Rukoilet hyvin, mutta miksi kerskut turhista kyynelistäsi keräten niitä astiaan?” Samalla enkeli otti toisen paljon suuremman astian, joka oli tulvillaan suitsuketta tai ikään kuin tuoksuvaa mirhaa ja sanoi: ”Nämä ovat myös rukouksessa vuodattamiasi kyyneliä, jotka pyyhit kädelläsi tai vaatteesi liepeillä tai jotka putoilivat maahan silmistäsi. Luojan käskystä olen kerännyt ne kaikki tähän astiaan. Nyt olen tullut ilmoittamaan sinulle ilon: saat siirtyä Hänen luokseen, joka on sanonut: ’Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.’” (Matt. 5:4)

Tämän sanottuaan enkeli asetti astian Feofilin eteen ja katosi näkyvistä. Feofil kutsui heti igumenin ja kertoi enkelin ilmestymisestä. Hän näytti igumenille molemmat astiat, joista toinen oli täynnä kyyneliä ja toinen tuoksuaineita pyytäen häntä vuodattamaan ne molemmat hautajaisissa ruumiinsa päälle.

Kolmen päivän kuluttua Feofil siirtyi rauhassa Herran luo. Hänen kunniakas ruumiinsa asetettiin luolaan samaan hautapaikkaan hänelle rakkaan veli Johanneksen kanssa lähelle pyhittäjä Markus Haudankaivajaa. Kaikki kolme kilvoittelijaa lepäävät läheisessä pyhittäjä Antonin luolassa. Kun Feofilin ruumis voideltiin enkelin tuomilla tuoksuaineilla, koko luola tuli täyteen hyvää tuoksua. Sitten hänen päälleen tyhjennettiin kyyneliä sisältävä astia, jotta ”kyynelin kylvänyt saisi riemuiten korjata työnsä hedelmät” (Vrt. Ps. 126:5–6). Venäjän kirkko on muinaisista ajoista lähtien viettänyt näiden kolmen pyhän kilvoittelijan muistoa.

Pyhittäjä Vasilisk, maallikkonimeltään Vasili, syntyi 1700-luvun alkupuolella Tverin läänissä ja sai kotonaan talonpoikaisperheessä ankaran uskonnollisen kasvatuksen. Nuoresta pitäen hän pyrki luostarielämään, mutta passiinsa merkityn rajoituksen takia häntä ei uskallettu ottaa yhteenkään luostariin. Lopulta hän sai eräältä igumenilta siunauksen erakkoelämään. Aluksi hän kilvoitteli yhdessä kahden erakon kanssa tšuvassien asuttamalla seudulla Volgan mutkan länsipuolella. Vanhusten kuoltua hän jatkoi kilvoittelua yksinään. Tšuvassit oppivat rakastamaan häntä ja toivat hänelle kaiken, mitä hän tarvitsi. Tuomisensa he asettivat hänen keljansa kynnykselle, jotta eivät häiritsisi hänen rauhaansa.

Pyrkien rukoilemaan lakkaamatta Vasili kuritti ruumistaan, joka häiritsi hänen rukouskilvoitustaan. Hän karttoi paljoa syömistä, makeaa ruokaa, ylenpalttista juomista ja varsinkin unta. Juhlien edellä hän yritti olla kokonaan nukkumatta. Jos uni kuitenkin sai hänet valtaansa varsinkin pitkinä talviöinä, hän alkoi tehdä maahankumarruksia, meni ulos pakkaseen tai kantoi polttopuita. Luokseen tulevat vaeltajat ja munkit hän otti ystävällisesti vastaan, mutta ei suostunut ottamaan ketään kilvoittelemaan kanssaan vaan sanoi olevansa syntinen ihminen ja tehneensä lupauksen elää yksinäisyydessä. Jos pyytäjä ei hellittänyt vaan tahtoi jäädä hänen luokseen, hän sanoi nöyrästi: ”Jos sinä, veli, tahdot elää kaltaisenani erakkona, niin tässä on sinulle kelja. Minä siirryn muualle ja rakennan Jumalan avulla itselleni uuden.” Tällaisen vastauksen saatuaan pyytäjä jätti hänet rauhaan.

Kun Vasili kuuli, että Brjanskin metsissä elää oppilaineen viisas ja nöyrä pappismunkki Adrian, hänessä syttyi halu päästä kilvoittelemaan kuuliaisuudessa tämän alaisuuteen. Tavattuaan Adrianin hän vakuuttui heti kaiken kuulemansa todenperäisyydestä ja antautui elämään kuuliaisena tämän ohjauksessa. Pian vanhus vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Vasilisk. Samalla Vasilisk teki lupauksen kilvoitella koko elämänsä erakkona yksinäisyydessä. Adrian ei kuitenkaan vielä päästänyt häntä luotaan, ja Vasilisk jäi napisematta odottamaan Jumalan tahdon toteutumista.

Noin vuonna 1790 Adrian nimitettiin Konevitsan luostarin johtajaksi ja rakentajaksi. Hän suostutteli Vasiliskin tulemaan kanssaan Konevitsaan. Tietäen Vasiliskin rakkauden erakkoelämään Adrian lupasi rakennuttaa hänelle erillisen keljan luostarin ulkopuolelle. Halu pysyä kuuliaisena hengelliselle isälle sai Vasiliskin suostumaan muuttoon.

Konevitsassa Vasiliskin seuraan liittyi munkki Zosima (Zaharia Verhovski), joka oli syntynyt Smolenskin läänissä maaherran poikana vuonna 1767. Noin 19-vuotiaana hän jätti maailman ja tuli ensin vanhus Adrianin ja sitten Vasiliskin oppilaaksi. Konevitsassa Vasilisk ja Zosima kilvoittelivat Jeesuksen rukousta harjoittaen autiolla Käärmevuorella. Talvisin he punoivat koreja ja virsuja ja kesäisin keräsivät marjoja ja sieniä. Lauantaisin vigiliaan tullessaan he toivat työnsä tulokset luostariin, osallistuivat sunnuntaina liturgiaan ja palasivat aterian jälkeen erakkomajoilleen jatkamaan kilvoitustaan.

Zosima alkoi pian napista Vasiliskille, ettei erakkojen pitänyt rasittaa itseään keräämällä marjoja vaan heidän tulisi rukoilla enemmän. Vanhus ojensi häntä sanoen, ettei hänen pidä ylimielisesti luottaa vain omiin rukouksiinsa vaan myös munkkiveljien rukouksiin, kun he kiitollisina nauttivat heidän tuomiaan metsän antimia. Lopulta Zosima nöyrtyi ja pyysi anteeksi, jolloin rauha ja rakkaus vanhusta kohtaan palasivat heti hänen sydämeensä.

Konevitsan veljetkin mieltyivät pian Vasiliskiin ja alkoivat käydä hänen luonaan keskustelemassa sielunsa tilasta. Samoin tekivät luostarissa vierailevat pyhiinvaeltajat. Vasilisk piti itseään ansiottomana hänelle osoitettuun rakkauteen. Hän pyysi usein Adriania päästämään hänet ja Zosiman jonnekin tuntemattomalle seudulle, mielellään Athokselle tai Moldaviaan, mutta Adrian ei antanut tähän siunausta, ja kuuliaisuudesta häntä kohtaan Vasilisk jäi Konevitsaan.

Kymmenen vuoden kuluttua Adrian lähti Konevitsasta ja siirtyi Moskovaan Simonovin luostariin vihkiytyäkseen siellä suureen skeemaan. Hyvästellessään oppilaansa hän antoi heille siunauksen mennä Siperiaan, mutta Vasilisk ja Zosima halusivat itse lähteä Athokselle. Yritettyään kolme kertaa tuloksetta päästä lähtemään he ymmärsivät, ettei Jumala tahtonut heidän siirtyvän Athokselle, ja suuntasivat kohti Siperiaa. Tobolskin piispa Varlaam otti heidät ystävällisesti vastaan. Ensimmäisen talven he asuivat maakuopassa, jonne eräs talonpoika toi heille ruokaa. Kevättalvella talonpojan lakattua käymästä he melkein kuolivat nälkään ja jaksoivat vain vaivoin kävellä 40 kilometrin matkan lähimpään kylään. Sitten he rakensivat metsään noin 50 kilometrin päähän Kuznetskista kummallekin oman keljan ja kilvoittelivat siellä täydessä yksinäisyydessä. Usein he eivät nähneet toisiaan moneen päivään. Elantonsa he hankkivat myymällä tekemiään saviastioita ja keräämällä metsän antimia. Pappi kävi kerran vuodessa tuomassa heille pyhän ehtoollisen. Näin he kilvoittelivat 24 vuotta kohottaen mielensä Jumalan puoleen ja kannustaen toisiaan lakkaamattomaan rukoukseen. Ajoittain heidän sydämensä täytti sanoinkuvaamattoman suloinen rakkaus Jumalaan, niin että he unohtivat kaiken maallisen ja uppoutuivat taivaallisten asioiden katseluun.

Lopulta Herra osoitti erakoille uuden tehtävän. Kuznetskin kaupungissa asuva porvarisnainen Anisia Kotohova kaipasi luostarielämää. Koska lähiseudulla ei kuitenkaan ollut luostareita, hän asettui erakkojen siunauksella kylään Tomajoen varrelle, jonne pian syntyi pieni yhteisö. Vasilisk toimi sisarten hengellisenä isänä Zosiman avustaessa häntä. Koska sisarten oli vaikea elää kylässä maallikoiden keskellä, Vasilisk ryhtyi etsimään heille sopivaa tyhjäksi jäänyttä luostaria. Piispan siunauksella he saivatkin käyttöönsä Turinskin kaupungin vanhan munkkiluostarin, ja Zosima matkusti Vasiliskin siunauksella Pietariin anomaan pyhältä synodilta luostarin muuttamista naisyhteisöksi. Sana erakkojen kilvoituksista oli kantautunut Pietariin, ja Vasiliskin tuohelle kirjoittama anomuskirje otettiin suopeasti vastaan.

Sisaret muuttivat Turinskin Pyhän Nikolaoksen luostariin. Sen johtajana toimi Zosima, ja vanhus Vasiliski asui erillisessä keljassa seitsemän kilometrin päässä luostarista.

Pian Paholainen kylvi valevehnää uuteen yhteisöön saaden aikaan erimielisyyksiä. Ulkopuoliset panettelivat Zosimaa ja syyttivät häntä yhteisön varojen väärinkäytöstä ja sisarten ahdistelusta. Lopulta Zosiman oli pakko jättää luostari. Hänen tilalleen tuli vanhus Vasilisk, joka jo tarvitsi jatkuvaa huolenpitoa. Hän nukkui kuolonuneen luostarissa 29. joulukuuta 1824 lausuen Jeesuksen rukousta viimeiseen hengenvetoonsa asti oikean käden sormet ristinmerkkiin puristettuina.

Vasiliskin kuoleman jälkeen Zosima olisi tahtonut vetäytyä takaisin erakkoelämään, mutta luostarista oli lähtenyt parikymmentä hänelle uskollista sisarta, joilla ei ollut paikkaa minne mennä. Zosima muutti heidän kanssaan Moskovan alueelle, missä rikas leski antoi heidän käyttöönsä osan maatilastaan. Näin sai alkunsa Pyhän Kolminaisuuden yhteisö, joka tuli sittemmin tunnetuksi Zosiman luostarina (Zosimova Pustyn). Kolme vuotta Zosima teki väsymättä työtä yhteisön hyväksi. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän, erakkovanhus, touhuaa erilaisten asioiden parissa eikä harjoita vaikenemista, hän vastasi: ”Kaikella on aikansa. Parempi minun on kulkea maailmalla kuin Jumalalle omistautuneiden tyttösten.” Saatuaan luostarin sisäisen ja ulkoisen elämän järjestykseen hän alkoi taas viettää viisi päivää viikossa metsäkeljassa ja tuli luostariin vain lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Vähän ennen kuolemaansa hän halusi lähteä jalkaisin pyhiinvaellukselle Solovetskin luostariin luvaten palata vuoden kuluttua. Sisarten lohduton suru sai hänet epäröimään ja kysymään neuvoa kokeneelta ohjaajavanhukselta. Tämä vastasi hänelle: ”Jumalan tähden, älä jätä sinulle uskottuja sieluja vaan palaa takaisin.” Ja nöyrästi Zosima palasi luostariin.

Vanhus Zosima nukkui kuolonuneen 67 vuoden ikäisenä 24. lokakuuta 1833. Tuntia ennen kuolemaansa hän sanoi: ”Kuolen toivossa.” Zosiman muistoa vietetään erikseen hänen kuolinpäivänään, mutta tässä näiden yhdessä kilvoitelleiden erakkojen elämäkerrat on liitetty yhteen.

F. M. Dostojevski oli 1850-luvulla karkotettuna Siperiassa samoilla seuduilla, jossa erakot Vasilisk ja Zosima olivat kilvoitelleet 30–40 vuotta aiemmin. Kirjallisuudentutkijat ovatkin arvelleet, että he olisivat olleet pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen lisäksi esikuvina Dostojevskin Karamazovin veljesten ohjaajavanhus Zosimalle.

Roomasta lähetettiin keisari Deciuksen (249–251) vainon aikana seitsemän piispaa auttamaan kristinuskon levittämisessä Galliaan. Yksi piispoista oli Trofimos, jonka osaksi tuli Etelä-Gallian pääkaupunki Arles. Tässä suuressa gallialais-roomalaisessa kaupungissa asui paljon ulkomaalaisia kauppiaita, joista suuri osa oli kreikkalaisia tai muualta idästä tulleita. Kaupungissa oli ollut kristittyjä apostolien ajoista lähtien. Pyhä Trofimus vahvisti kristittyjen uskoa ja rohkaisi heitä pysymään lujina vainon aikana. Hän itse julisti evankeliumia rohkeasti elämänsä loppuun asti. Pyhän Trofimuksen elämästä ei tiedetä juuri mitään; hänet mainitaan paavi Zosimuksen kirjeessä vuodelta 417 ja Gregorius Toursilaisen kirjoituksessa seuraavalla vuosisadalla.

Pyhä Taddeus oli skyyttalainen orja pyhän Teodoros Studionilaisen (11.11.) vanhempien perheessä. Hän sai vapautensa, kun Teodoroksen isä Fotios alkoi koko perhekuntansa kanssa viettää luostarielämää perheen maatilalla. Taddeus tahtoi kuitenkin pitää Teodorosta hengellisenä isänään ja jäi hänen luokseen. Paastossa ja valvomisessa kilvoitellen hän edistyi nopeasti hyveissä. Täydellinen kuuliaisuus ja äärimmäinen omaisuudettomuus – hänellä ei ollut muuta kuin vaatteet päällään – vapauttivat hänet oman tahdon hirmuvallasta ja kaikesta omistamishalusta.

Ikonoklastisen keisari Leo V:n (813–820) hallitusajan alkupuolella pyhä Teodoros, joka oli tuolloin jo Studionin luostarin igumeni ja huomattava ikonien kunnioituksen puolustaja, ollessaan maanpaossa Metopassa kehotti munkkejaan hajaantumaan pieniksi ryhmiksi, jotta he voisivat helpommin välttää keisarilliset vainot. Eräänä päivänä Taddeus ja hänen seitsemän kilvoittelutoveriaan vangittiin ja heille annettiin määräys kirota kirkon tapa kunnioittaa ikoneita. Kerrotaan, että keisari heitti Kristuksen ikonin Taddeuksen jalkojen juureen ja tämä raahattiin väkivalloin seisomaan sen päälle. Keisari tahtoi hänen sen jälkeen tunnustavan osoittaneensa halveksuntaa ikonille. Pyhä tunnustaja moitti keisaria suorin sanoin ja ilmoitti olevansa valmis mieluummin kuolemaan kuin halventamaan pyhiä ikoneita. Keisaria loukkasi erityisesti se, että häntä vastusti noin rohkeasti ja vapain mielin alhaissyntyinen mies, joka oli entinen orja ja kaiken lisäksi skyytti.

Kidutusten pelosta kaksi Taddeuksen tovereista antoi periksi keisarille ja kielsi pyhät ikonit. Muut pysyivät lujina vakaumuksessaan ja joutuivat ruoskittaviksi. He saivat lujuutensa johdosta myöhemmin onnittelukirjeen igumeniltaan Teodorokselta. Taddeus sai 130 häränjänneruoskan iskua. Sen jälkeen hänen kiduttajansa raahasivat hänet ulos kuolemaan ja menivät itse peseytymään, koska katsoivat saastuneensa yhteydestä pyhien ikonien kunnioittajaan. Pyhä tunnustaja Taddeus kuoli haavoihinsa kahden päivän kuluttua.