Kirkkokalenteri

Kristuksen kirkko valmistautuu tänään viettämään Herransa ja Vapahtajansa syntymäjuhlaa, joka on Hänen ihmiseksi tulemisensa ja luomakuntaan ilmestymisensä juhla.

Kristuksen syntymän tarkka ajankohta ja päivämäärä eivät kuitenkaan ole tiedossa. Alkukirkossa juhlittiin lähinnä pääsiäistä. Kristuksen ilmestymistä (epifania) juhlittiin varhaiskirkossa Hänen kasteensa juhlan yhteydessä tammikuun 6. päivänä. Eräät harhaoppiset kuitenkin opettivat Jumalan ilmestyneen maan päälle vasta Kristuksen kasteessa, jolloin jumalallinen luonto olisi yhtynyt Kristuksen maanpäälliseen luontoon tietyksi ajaksi. Torjuakseen tämän kirkko korosti, että Kristuksen ihmiseksi syntyminen oli jo todellinen Jumalan ilmestyminen (teofania). Kristuksen syntymisen juhlaa alettiin viettää erillisenä juhlana joulukuun 25. päivänä, joka roomalaisessa kalenterissa oli ”voittamattoman auringon” (sol invictus) juhla. Todellisen voittamattoman vanhurskauden auringon, Kristuksen syntymäjuhlan ajankohta vakiintui joulukuun 25. päiväksi Roomassa 330-luvulla, Konstantinopolissa vuonna 379, Antiokiassa viimeistään vuonna 386 ja Egyptissä vuonna 431 sekä Jerusalemissa ja Palestiinassa 500-luvun puolivälissä.

Pappismarttyyri Sergei Metšov syntyi Moskovassa vuonna 1892. Hänen isänsä oli kuuluisa pappi Aleksi Metšov (9.6.), joka palveli Pyhän Nikolaoksen kirkon kirkkoherrana Maroseikakadulla. Isä Aleksi rakasti erityisesti poikaansa Sergeitä ja toivoi tästä itselleen seuraajaa, mutta ei halunnut painostaa Sergeitä vaan antoi tämän hankkia maallisen koulutuksen. Sergei aloitti opintonsa lääketieteellisessä tiedekunnassa mutta siirtyi pian historiallis-filologiseen tiedekuntaan. Yliopisto-opintojen ohella Sergei toimi piispa Arsenin (Žadanovski) perustamassa opiskelijoiden teologisessa kerhossa. Kokoontumisissa pidettiin esitelmiä ja keskusteltiin erilaisista teologisista teemoista.

Ensimmäisen maailmansodan alussa, vuonna 1914 Sergei palveli sairaanhoitajana länsirintaman sairaalajunassa. Siellä hän tutustui tulevaan vaimoonsa, joka myös oli sairaanhoitajana junassa.

Vuonna 1917 keisarin syrjäyttänyt ns. väliaikaishallitus perusti komitean käsittelemään valtiovallan ja ortodoksisen kirkon välisiä suhteita uudessa poliittisessa tilanteessa. Sen jäseneksi valittiin myös Sergei. Tässä tehtävässään hän joutui käymään usein patriarkka Tiihonin luona, joka mieltyi häneen.

Sergein päätös papiksi vihkiytymisestä liittyi hänen vuonna 1918 tekemäänsä matkaan Optinan luostariin. Siellä hän sai siunauksen pappeuteen ohjaajavanhuksilta Anatolilta (30.7.) ja Nektarilta (29.4.). Vihkiminen toimitettiin Moskovassa vuonna 1919.

Sergei palveli isänsä rinnalla Maroseikakadun kirkossa. Seurakuntaa kutsuttiin ”maalliseksi luostariksi”. Sillä ei tarkoitettu ulkonaista luostarimaisuutta vaan seurakuntaperhettä, jota yhdisti keskinäinen rakkaus ja sama hengellinen ohjaus. Kuuliaisuus rippi-isälle, omantunnon puhdistaminen katumuksen sakramentissa, säännöllinen osallistuminen ehtoolliseen ja päivittäiset kirkkosääntöjen mukaiset jumalanpalvelukset tekivät mahdolliseksi viettää aitoa hengellistä elämää. Liturgia alkoi kirkossa päivittäin kello kuudelta aamulla, joten seurakuntalaiset ehtivät sieltä ajoissa töihin. ”Kristinusko ei ole oppia vaan elämää”, isä Sergei tapasi sanoa.

Isänsä Aleksin kuoltua vuonna 1923 Sergei alkoi pastoraalisesti huolehtia ”katuvasta jumalanpalvelusperheestä”, kuten hänellä oli tapana kutsua seurakuntaansa, ja ohjasi sitä hengellisesti marttyyrikuolemaansa asti. ”Te olette minun tieni Kristuksen luo, miten voisin kulkea ilman teitä”, hän kirjoitti vuonna 1930 rippilapsilleen.

Isä Sergein jumalanpalvelukset erosivat isä Aleksin toimittamista. Niissä ei ollut samanlaista rakkauteen sulautumista eikä katumuksellista itkua, mutta ne olivat toisella tavalla suurenmoisia: voimakkaita, sujuvia ja keskittyneitä. Saarnoissaan hän korosti tahdon osuutta. Niitä kuunnellessa oli mahdotonta jäädä vain kuulijaksi vaan syntyi halu myös toimia. Rippilapsia veti puoleensa hänen persoonallisuutensa, palava usko, vaativa, herkkä ja lahjomaton omatunto, ennakkoluulojen puuttuminen, perehtyneisyys hengelliseen kirjallisuuteen sekä tietenkin hyvyys ja myötätuntoisuus.

Nähden ennalta isä Sergein marttyyrikuoleman Optinan luostarin ohjaajavanhus Nektari sanoi hänestä eräälle rippilapselleen: ”Tunsitko isä Aleksin? Hänethän tunsi koko Moskova. Isä Sergein tuntee toistaiseksi vain puoli Moskovaa, ja kuitenkin hänestä tulee isäänsä suurempi.”

Kirkon uudistusmielisen siiven vallattua valtion myötävaikutuksella Moskovan kirkot 1920-luvulla vain muutamat yksittäiset seurakunnat pysyivät uskollisina patriarkka Tiihonille. Näihin uskollisiin kuului Maroseikakadun kirkko. Isä Sergei taisteli puhtaan uskon puolesta minkäänlaisia kompromisseja tekemättä. Hän ei esimerkiksi hyväksynyt jumalankieltäjien ja kirkon vainoojien puolesta kirkossa kannettuja rukouksia. Vuonna 1929 hänet pidätettiin ja karkotettiin, ja kolme vuotta myöhemmin Maroseikakadun kirkko suljettiin.

Isä Sergei karkotettiin ensin pohjoiseen, Vologdan alueelle. Muutaman vuoden kuluttua hänet tuomittiin viideksi vuodeksi pakkotyöleirille ja määrättiin metsänhakkuuseen. Vuonna 1935 seurasi siirto Syvärin leireille Lotinapeltoon ja sieltä Rybinskiin rakentamaan patoa. Vankileireillä hän näki nälkää ja rikolliset ryöstivät hänet toistuvasti. Vierailulle tulleet rippilapset huomasivat, että hänestä oli äärimmäisen heikkouden ja uupumuksen myötä kadonnut kaikki ärtymys. Hän oli muuttunut hyvin pehmeäksi eikä lausunut moitteen sanaa.

Vuonna 1937 isä Sergei vapautui leiriltä. Hän asettui asumaan Kalininin (Tverin) kaupungin lähistölle ja kävi töissä poliklinikalla. Kotona hän toimitti salaa liturgioita. Hänen luonaan kävi jatkuvasti rippilapsia ja hän kirjoitti heille kirjeitä. ”Rukoilkaa Herraa ja pyytäkää Häntä ottamaan pois kaikki ahdasmielisyys ja itseenne käpertyminen, jotta saisitte avaran sydämen”, hän opetti heitä.

Tuohon aikaan isä Sergein kanssa samanmieliset piispat olivat vankileireillä tai karkotuksessa. Kaivaten piispallista huolenpitoa hän paljasti eräälle esipaimenelle kirkolliset mielipiteensä ja yhteisönsä laittoman aseman. Pian piispa vangittiin. Tämä ei kestänyt kidutusta ja painostusta, vaan petti isä Sergein kertomalla tuomarille mitä hänelle oli piispana uskottu luottamuksellisessa keskustelussa. Isä Sergeitä neuvottiin pakenemaan ja piiloutumaan Keski-Aasiaan, mutta hän kieltäytyi jättämästä rippilapsiaan. Vuoden ajan hän vaelsi paikasta toiseen olematta kirjoilla missään.

Kesällä 1941 isä Sergei asui muutamien rippilastensa kanssa salaa Tutajevin kaupungin lähistöllä olevassa kylässä. Joka päivä hän toimitti liturgian. Sodan alkamisesta johtuva yleinen epäluuloisuus sai paikalliset asukkaat ilmiantamaan heidät saksalaisina vakoojina. Isä Sergei pidätettiin. Neljä kuukautta kestäneissä kuulusteluissa ja kidutuksissa hän käyttäytyi urhoollisesti yrittäen olla paljastamatta ketään yhteisön jäsenistä. Jouluaaton vastaisena yönä hänet ammuttiin Jaroslavlin vankilassa. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Abba Bitimios oli Egyptin erämaaisiä ja kilvoitteli Sketiksen erämaassa. Hänet muistetaan seuraavista tapahtumista. Veljille tuotiin joka vuosi oliivisadon korjaamisen jälkeen sinetöity pullollinen oliiviöljyä vuoden tarpeeseen. Mikäli öljyä jäisi käyttämättä, seuraavan vuoden sadonkorjuun aikaan sen voisi tuoda kirkkoon. Abba Bitimios luuli kilvoitelleensa ylivertaisesti tehtyään korkkiin hiuksenhienon reiän ja käytettyään öljyä vain tipan. Mutta kun hän näki toisten veljien tuovan pullonsa sinetöityinä ja avaamattomina, hän joutui suuren häpeän valtaan, aivan kuin olisi jäänyt kiinni huorinteosta.

Kerran Bitimiokselle annettiin omenoita jaettavaksi Sketiksen isille. Hän meni ja kolkutti abba Akillaksen ovea. Keljasta kuului ääni: ”Veli, juuri nyt en haluaisi sinun kolkuttavan ovellani, vaikka olisit tuomassa taivaallista mannaa. Äläkä mene muidenkaan isien oville.” Bitimios totteli ja vei omenat kirkkoon. Sitten hän palasi omaan keljaansa.

Nikolaos oli Bysantin armeijan sotilas keisari Nikeforoksen (802–811) hallituskaudella. Bulgarian sodan aikana hän yöpyi kerran eräässä majatalossa ollessaan palaamassa rykmenttiinsä. Keskellä yötä majatalon pitäjän tytär hiipi huoneeseen ja alkoi houkutella häntä syntiin. Nikeforos torjui ehdotukset ja yritti puhua tytölle järkeä. Tämä poistuikin, mutta tuli vielä kaksi kertaa samana yönä ja samoissa aikeissa Nikolaoksen huoneeseen. Kummallakin kerralla Nikolaos lähetti hänet pois. Sitten hän nousi aikaisin, rukoili aamurukouksensa ja jatkoi matkaansa.

Seuraavana yönä Nikolaos näki näyssä Herran tuomarina. Tämä näytti hänelle ensin taistelun, jossa Bysantin joukot saivat loistavan voiton, ja käski hänen sitten katsoa toiselle puolelle. Siellä näkyi, kuinka bulgarialaiset tappoivat bysanttilaisia sotilaita. Keskellä hävitystä ja verta Nikolaos näki pienen vihreän ja kukin koristetun alueen, jossa oli vuode yhtä henkilöä varten. ”Kenelle arvelet tuon vuoteen kuuluvan?” Tuomari kysyi. ”Mistäpä tietäisin, enhän ole edes koulua käynyt”, Nikolaos vastasi nöyrästi. ”Se on sinulle ja sinä saat levätä siinä surmattujen taistelutoveriesi vieressä”, Tuomari vastasi. ”Tämän armon saat sen vuoksi, että viime yönä torjuit tuon naisen, joka yritti kolme kertaa houkutella sinua häpeälliseen syntiin.”

Keisari Nikeforos joukkoineen sai keväällä 811 näyn mukaisen loistavan voiton bulgaarikaani Krumista ja tämän joukoista. Keisari ja hänen joukkonsa ylpistyivät kuitenkin tästä ja heittäytyivät välinpitämättömiksi. Niinpä bulgarialaiset yllättivät heidät vuorilla saman vuoden heinäkuussa ja hyökkäsivät yöllä heidän leiriinsä. He tappoivat niin keisari Nikeforoksen itsensä kuin sotilaatkin lähes viimeiseen mieheen. Nikolaos kuitenkin pelastui kuin ihmeen kautta. Palattuaan kotiseudulleen hän meni luostariin. Siellä hänestä kehittyi viisas ja asioita oikein arvioiva hengellinen isä. Kilvoiteltuaan hyvän kilvoituksen hän nukkui pois rauhassa.

Pyhä Antiokos syntyi Vähässä-Aasiassa, Ankyran lähistöllä 500-luvun loppupuolella. Hänen maallikkonimensä oli Strategos. Elettyään jonkin aikaa erakkona hän siirtyi Palestiinaan maineikkaaseen Pyhän Sabbaksen luostariin, jossa hänestä tuli munkki ja hänen uudeksi nimekseen tuli Antiokos. Myöhemmin hänet valittiin igumeniksi.

Antiokos joutui todistamaan omin silmin, miten persialaiset valloittivat Palestiinan ja Pyhän kaupungin vuonna 614. Tuhansia kristittyjä surmattiin, heidän joukossaan runsaasti lapsia, vanhuksia, pappeja, munkkeja ja nunnia. Suurin osa Jerusalemin kirkoista ja luostareista poltettiin. Kirkon tärkein pyhä esine, Kristuksen kunniallinen ja eläväksitekevä risti vietiin Persiaan, ja sen mukana myös patriarkka Sakarias lähti pakkosiirtolaisuuteen. Antiokos kirjoitti tapahtuneen johdosta koskettavia runoelmia, joissa hän vaikeroi Jerusalemin kohtaloa vanhan liiton profeettojen tapaan ja anoi jumalallista armoa parantamaan kaupungin sairauden. Antiokoksen kirjoitukset ovat tärkein lähde valottamaan tätä koko kristikuntaa järkyttänyttä suurta onnettomuutta. Myös Pyhän Sabbaksen luostari joutui murhenäytelmän kohteeksi. Beduiinit surmasivat 44 Antiokoksen kanssakilvoittelijaa.

Persialaisten sotaretket ulottuivat myös Antiokoksen kotiseudulle, joka vallattiin vuonna 619. Atalinan luostarin munkit joutuivat jättämään luostarinsa ja vaeltelemaan paikasta paikkaan. Kirjastonsa menettäneen veljestön igumeni Eusthatios kirjoitti ystävälleen Antiokokselle ja pyysi tätä kokoamaan tiivistelmän Raamatun opetuksista heidän käyttöönsä sekä lyhyen kuvauksen Pyhän Sabbaksen luostarin munkkien marttyyrikuolemasta.

Antiokoksen Eusthatiokselle lähettämä kirjoitus tunnetaan nimellä Pandektes. Se koostuu 130 luvusta, joista jokainen käsittelee tiettyä hyvettä tai pahetta Raamatun opetuksen valossa. Antiokos osoittaa loisteliasta raamatuntuntemusta viittaamalla teoksessa noin 2500 raamatunkohtaan. Raamatun lisäksi Antiokos viittaa lukuisten pyhien isien kuten Ignatios Antiokialaisen, Polykarpos Smyrnalaisen, Klemens Aleksandrialaisen ja Diadokhos Fotikelaisen ajatuksiin. Eräät lainaukset ovat peräisin teoksista, jotka ovat sittemmin kadonneet. Antiokos hyödyntää myös kiistanalaisen Euagrios Pontoslaisen (k. 399) ajatuksia, mutta ei mainitse hänen nimeään. ”Pyhän kirjoituksen Pandektes”, kuten kirjaa myös kutsutaan, jätti pysyvän vaikutuksen Bysantin hengelliseen elämään tulevina vuosisatoina. Se käännettiin myös latinaksi. Suomennos ilmestyi vuonna 2002.¹

Teostensa lisäksi Antiokos tunnetaan myös rukouksesta ”Valtias, anna meille nukkuessamme sielun ja ruumiin lepo”, joka kuuluu ehtoonjälkeiseen palvelukseen. On myös arveltu, että hän olisi laatinut jokaiseen hetkipalvelukseen kuuluvan ylevän rukouksen ”Kristus Jumala, jota kaikkina aikoina ja joka hetki taivaassa sekä maan päällä kumarretaan ja kunnioitetaan”.

Persialaisten hallinta-aika pyhässä kaupungissa kesti vain neljätoista vuotta. Antiokoksen toive Jerusalemin vapauttamisesta toteutui vuonna 628, jolloin Bysantti valloitti kaupungin takaisin keisari Herakleioksen johdolla. Pyhä risti palautettiin ja piispa Sakarias pääsi takaisin kaupunkiinsa. Pyhä Antiokos nukkui pois rauhassa vuonna 635, pari vuotta ennen kuin muslimit valtasivat Jerusalemin.

Kunniakas marttyyri Eugenia syntyi roomalaiseen senaattoriperheeseen keisari Commoduksen aikana (180–192). Perheessä oli ennestään jo kaksi poikaa. Eugenian isä Filippus, joka oli hyvä ja oikeudenmukainen mies, sai keisarilta nimityksen Aleksandrian prefektiksi. Perhe muutti Egyptiin ja isä etsi sieltä Eugenialle parhaat opettajat. Filippus suhtautui myönteisesti kristittyihin, joiden hän näki olevan hyviä ja rauhaa rakastavia ihmisiä, vaikka keisari olikin tuolloin kieltänyt heitä asumasta kaupungin muurien sisäpuolella. Opintojen yhteydessä Eugenian käsiin osui apostoli Paavalin kirjeitä. Hän luki: ”Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei ole omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. […] Me julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi.” (1. Kor. 1:20-25). Tämä voimallinen opetus sai Eugenian epäilemään tämän maailman hedelmätöntä filosofiaa ja turhia maailmallisia pyrintöjä.

Kerran Eugenia lähti häntä lapsuudesta asti palvelleiden eunukkiensa Protaksen ja Hyakinthoksen kanssa vaunuilla kaupungin ulkopuolelle. Siellä he osuivat kristittyjen kokoukseen, jossa laulettiin ja luettiin psalmeja. Juuri silloin veisattiin psalminjaetta: ”Kaikki pakanakansojen jumalat ovat demoneja, mutta Herra on taivaitten luoja.”¹ Eugenia alkoi puhua eunukeilleen, että hän haluaisi tulla kristityksi. Nämä olivat samaa mieltä, ja siitä lähtien Eugenia ei enää pitänyt heitä orjinaan vaan veljinään, sillä heillä kaikilla oli Kristus yhteisenä Herranaan.

Kun vaunut illan suussa lähtivät kohti kaupunkia, Eugenia ja eunukit laskeutuivat niistä pois muiden orjien huomaamatta. Eugenia päätti hakeutua yhdessä eunukkiensa kanssa selibaatissa elävien miesten kilvoitteluyhteisöön, jollaisia toimi Egyptissä jo ennen kuin varsinaisia luostareita oli olemassa. Eugenian entiset palvelijat leikkasivat hänen hiuksensa ja hän pukeutui miesten vaatteisiin. He palasivat kristittyjen luo, ja Eugenia muutti nimensä maskuliinimuotoon Eugenios alkaen esiintyä eunukkina.

Eugenian kotona vallitsi maansuru, kun Eugenian ja palvelijoiden katoaminen huomattiin. Filippus lähetti orjiaan kaikkialle etsimään tytärtään. Kun tätä ei löytynyt, epäjumalien papit lohduttivat vanhempia sanomalla, että jumalat olivat himoinneet Eugenian kauneutta, temmanneet hänet taivaaseen ja tehneet hänestä jumalattaren. Tämä lohdutti isää, joka teetti itselleen Eugenian näköisen kultaisen kuvapatsaan. Niinpä Eugeniaa alettiin kumartaa uutena jumalattarena ja hänelle jopa kannettiin uhreja.

Kristittyjä johti pyhä piispa Helenos. Hän oli nähnyt merkillisen unen, josta hän ymmärsi, että kristittyjen miesten yhteisöön pyrkineistä eunukeista yksi olikin nainen. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä ottamasta vastaan kaikkia kolmea. Hän kastoi heidät ja luovutti heidät yhteisön johtajan Eutropioksen ohjaukseen.

Kaikista heistä tuli hyviä kilvoittelijoita, mutta Eugenia kunnostautui muita enemmän. Kun Eutropios kolmen vuoden kuluttua kuoli, veljet pyysivät Eugeniaa johtajakseen. Tämä ei tiennyt mitä tekisi, ja niin hän avasi evankeliumin. Hänen silmiinsä sattuivat sanat: ”Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija.” (Mark. 9:35) Niin Eugenia suostui veljien pyyntöön, mutta vaikka hän oli kilvoittelijoiden isä ja johtaja, hän ei karttanut tavallisia työtehtäviä, vaan kantoi vettä, siivosi ja pilkkoi polttopuita. Hänen keljansa oli pienin ja köyhin kaikista ja sijaitsi yhteisön portinpielessä.

Aleksandrialainen ylhäisönainen Melanthia oli kärsinyt monta vuotta malariasta. Kuultuaan abba Eugenioksen monista hyveistä ja ihmeteoista hän tuli veljestön luo ja pyysi tältä parantumista. Eugenia sääli häntä ja voiteli hänet öljyllä, minkä jälkeen hän parantui. Palattuaan yhteisön lähellä sijainneelle maatilalleen Melanthia lähetti Eugenialle kiitokseksi kolme hopeamukia täynnä kultarahoja. Eugenia kuitenkin palautti ne hänelle kehottaen antamaan rahat köyhille.

Tästä lähtien Melanthia alkoi käydä usein yhteisössä, ja vähitellen hänen harras kunnioituksensa Eugeniaa kohtaan, jota hän kaikkien muiden tavoin piti miehenä, alkoi saada maallisempia piirteitä. Niinpä hän teeskenteli sairastuneensa uudelleen ja pyysi Eugeniaa tulemaan luokseen maatilalleen. Siellä hän alkoi houkutella tätä syntiin. Eugenian torjuttua jyrkästi tällaiset ehdotukset Melanthian rakkaus kääntyi vihaksi.

Melanthia palasi närkästyneenä Aleksandriaan ja meni kaupungin prefektin eli Eugenian isän Filippuksen luokse, jonka edessä hän alkoi syyttää abba Eugeniosta, että tämä oli tullut hänen taloonsa häpäisemään hänet. Prefekti ei osannut epäillä ylhäisönaisen sanoja ja käski tuoda abba Eugenioksen kahlehdittuna luokseen. Hän antoi vangita myös yhteisön muut noin kolmesataa veljeä antaakseen heille kaikille kuolemantuomion.

Oikeudenkäyntiin Melanthia toi vääräksi todistajaksi yhden orjattarensa, joka kiihdytti prefektin vihaa. Huomatessaan kaikkien uskovan Melanthian syytöksiä Eugenia päätti paljastaa totuuden, ettei kristinusko joutuisi häväistyksi ja hänen kilvoittelukumppaninsa surmatuiksi. Hän repäisi pukunsa etuosan auki, niin että kaikki näkivät hänen olevan nainen. Sitten hän sanoi Filippukselle: ”Minä olen tyttäresi Eugenia ja nämä tässä ovat palvelijani Hyakinthos ja Protas, joiden kanssa yhdessä olen luopunut tämän maailman kunniasta ja nautinnoista.”

Valtaisa ilo valtasi Filippuksen, Eugenian äidin Claudian ja hänen veljensä, kun heidän kaivattu tyttärensä ja sisarensa oli jälleen löytynyt. Koko Aleksandrian kaupunki juhli tapausta heidän kanssaan. Melanthian häpeä oli sanoin kuvaamaton. Koko Eugenian perhe kääntyi kristinuskoon. Kasteen saatuaan prefekti antoi määräyksen, että kristityt saisivat asua kaupungin muurien sisäpuolella, mikä oli heille suuri ilonaihe. Hän sai valtakunnan itä- ja länsiosien keisarit suostumaan tähän järjestelyyn esittämällä, kuinka suuri etu valtiolle koituisi kristittyjen maksamista veroista.

Filippuksen kääntyminen kristinuskoon tuli kuitenkin Roomassa keisarin tietoon ja häntä uhattiin erottamisella. Hän teeskenteli sairastuneensa saadakseen tilaisuuden myydä pois koko omaisuutensa, ettei se hänen tuomionsa jälkeen joutuisi valtiolle. Saamansa rahat hän jakoi kirkolle ja köyhille. Aleksandrian kristityt valitsivat Filippuksen yksimielisesti piispakseen. Pian keisari kuitenkin lähetti kaupunkiin uuden prefektin nimeltä Terentius, jolle hän oli antanut käskyn murhata Filippus salaa, jottei kaupungissa syntyisi levottomuuksia. Terentius värväsi tehtävään miehiä, jotka teeskentelivät olevansa kristittyjä. Nämä menivät kirkkoon, missä Filippus oli rukoilemassa, ja iskivät häntä veitsellä. Filippus eli vielä kolme päivää rukoillen Jumalaa vahvistamaan vastakääntyneitä uskossa. Piispana hän ehti olla vuoden ja kolme kuukautta. Hänet haudattiin kaupunkiin hänen itsensä rakennuttamaan kirkkoon. Hänen vaimonsa Claudia perusti paikalle majatalon ja hoitokodin.

Järjestettyään asiansa Aleksandriassa Claudia lähti Eugenian ja poikiensa kanssa takaisin kotikaupunkiinsa Roomaan. Pojat nimitettiin heti korkea-arvoisiin virkoihin, toinen Karthagoon ja toinen muualle Afrikkaan. Claudia, Eugenia, Protas ja Hyakinthos viettivät rauhallista kristillistä elämää talossaan Roomassa rukoillen ja paastoten. Heidän luonaan kävi ylhäisöperheiden tyttäriä, joita Eugenia opetuksillaan ohjasi pelastukseen.

Roomassa oli nuori kihlattu neito nimeltä Basilla, jota hänen isänsä piti kotiarestissa, koska hän tahtoi kääntyä kristityksi. Hän onnistui orjansa välityksellä pääsemään yhteyteen Eugenian kanssa. Tämä lähetti Basillalle orjiksi omat eunukkinsa Protaksen ja Hyakinthoksen, jotta nämä voisivat suullisesti opettaa hänelle kristinuskon totuuksia. Neito otti heidät vastaan kuin Kristuksen apostolit. Rooman piispa Cornelius tuli eräänä yönä salaa kastamaan Basillan.

Noihin aikoihin keisareiksi tulivat Valerianus (253–260) ja Gallenius (253–258), jotka aloittivat kristittyjen vainon. Piispa Cornelius piiloutui ja kävi salaa antamassa ehtoollista Eugenialle ja Basillalle. Naiset onnistuivat tapaamaan toisensa, ja Eugenia ilmoitti profeetallisesti Basillalle, että tämä tulee pian kärsimään marttyyrikuoleman. Pian eräs Basillan orjatar meni kertomaan hänen sulhaselleen Pompeiukselle, että tämän morsiamesta oli tullut kristitty. Samalla hän kertoi myös Protaksen ja Hyankinthoksen toiminnasta Basillan luona. Pompeius vaati Basillaa solmimaan heti avioliiton kanssaan, mutta kun tämä vastasi tahtovansa pysyä koko elämänsä neitseenä, sulhanen raivostui ja luovutti hänet keisarin käsiin. Heti kun Basilla oli tunnustanut Kristuksen tuomioistuimen edessä, hänet mestattiin.

Seuraavaksi vangittiin Protas ja Hyakinthos. Heidät määrättiin mestattaviksi.

Eugenia, joka oli yli 60-vuotias, jätettiin vankilaan nääntymään nälkään, mutta enkelit pitivät hänestä huolta. Lopulta itse Kristus ilmestyi hänelle ja lupasi hänelle suuria lahjoja taivasten valtakunnassa. Pian tämän jälkeen vankilaan tuli pyöveli, joka mestasi Eugenian joulukuun 25. päivänä todennäköisesti vuonna 253. Kun tätä päivää alettiin juhlia Kristuksen syntymäpäivänä, Eugenian muistopäivä siirrettiin joulukuun 24. päiväksi.

Eugenian iäkäs äiti Claudia istui monta päivää itkien tyttärensä haudalla, kunnes Eugenia ilmestyi hänelle suuressa kirkkaudessa yhdessä toisten neitseiden kanssa. Hän pyysi äitiään vahvistamaan veljiään uskossa Kristukseen, kertoi olevansa taivaassa yhdessä isänsä marttyyripiispa Filippuksen kanssa ja lupasi, että äitikin pääsisi kohta heidän luokseen. Ilahtunut äiti kiitti Jumalaa tästä näystä ja alkoi valmistautua omaan kuolemaansa jakamalla omaisuutensa köyhille. Pian hänkin siirtyi pyhien joukkoon.