Kirkkokalenteri

Pyhä Susanna eli keisari Maximianuksen hallitusaikana (286–305). Hän oli pakanallisen kreikkalaisen isän ja juutalaisen äidin tytär. Itse hän valitsi kristinuskon ja otti vastaan kasteen piispa Silvanukselta. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän jakoi kaiken omaisuutensa köyhille. Vapautettuaan orjansa Susanna pukeutui miehen vaatteisiin ja meni Johannes-nimisenä Jerusalemin tienoilla kilvoitelleeseen miesyhteisöön.

Vietettyään veljien kanssa 20 vuotta Susanna joutui vaikeaan kiusaukseen. Eräs nunna, joka piti häntä miehenä, rakastui häneen. Kun nunna ei onnistunut houkuttelemaan ”Johannesta” pois luostarista, hän alkoi syyttää tämän raiskanneen hänet. Susanna ei puolustautunut vaan pyysi katumusrangaistusta raskaasta rikkomuksesta. Eleutheropoliksen piispa tuli yhteisöön tutkimaan asiaa ja moitti ankarasti yhteisön johtajaa, että tämä salli sellaisia sopimattomuuksia luostarissaan.

Veljestön johtaja tahtoi karkottaa Susannan ja piispa asetti hänet ehtoolliskieltoon. Tässä tilanteessa Susannan oli paljastettava totuus. Kaksi kirkon neitsyttä ja naisdiakonia saivat tutkia hänet ja vakuuttivat piispalle, että hän oli nainen. Tämän jälkeen piispa vihki Susannankin diakonissaksi omaan hiippakuntaansa.

Kun maaherra Aleksanteri uhrasi Eleutheropoliksessa epäjumalille, Susanna meni oma-aloitteisesti hänen luokseen ja tunnustautui kristityksi. Hänet heitettiin vankilaan ja kidutusten jälkeen hänet poltettiin kuoliaaksi.

Pyhittäjä Joona Petsamolainen oli perimätiedon mukaan pappina Kuolan kaupungissa. Hänen vaimonsa synnytti tyttären, joka kuitenkin sairastui pian ja oli kuolemaisillaan. Silloin Joona vaimonsa kanssa neuvoteltuaan teki lupauksen mennä munkiksi pyhittäjä Trifonin luostariin, jos lapsi jää henkiin. Kun lapsi kastettiin, se parani heti. Silloin Joona lupauksensa mukaan jätti vaimonsa ja tyttärensä, meni luostariin ja alkoi kilvoitella pyhittäjä Trifonin ohjauksessa. Hänet vihittiin munkiksi ja näin hänestä tuli pappismunkki. Pyhittäjä Trifonin kuoltua hän asettui asumaan tämän hautapaikalle Jumalanäidin erakkolaan.

Vuonna 1589 (tai 1590) suomalainen sissijoukko hyökkäsi Pekka Vesaisen johdolla Petsamoon. He sytyttivät tuleen Jumalanäidin kirkon ja surmasivat ensimmäisten joukossa julmasti pyhän Joonan. Sitten he suuntasivat kulkunsa kohti pääluostaria. Seitsemän päivän ajan he kuitenkin epäröivät eivätkä uskaltaneet hyökätä luostariin, sillä he näkivät sen seinämillä suuren joukon aseistautuneita sotilaita. Lopulta jouluyönä he valtasivat luostarin ja alkoivat surmata munkkeja ja luostarissa työssä olleita maallikkoja. He kiduttivat igumeni Guria ja rahastonhoitajaa yrittäen saada selville, missä luostarin kassa on. Lopulta he polttivat luostarin perustuksia myöten. Kaikkiaan luostarissa surmattiin 51 munkkia sekä 65 noviisia ja luostarin työntekijää. Henkiin jäivät ainoastaan ne veljet, jotka olivat toimittamassa tehtäviä luostarin ulkopuolella. Surmansa saaneiden hautaaminen jäi heidän tehtäväkseen.

Pyhittäjä Joona haudattiin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen erakkolaan, jonne pyhittäjä Trifonkin oli haudattu. Paikalla tapahtui myöhemmin ihmeitä.

Pyhittäjä Paavali syntyi 800-luvun lopulla Pergamonin lähellä sijaitsevassa Elaian kaupungissa. Hänen isänsä oli Bysantin laivaston upseeri, joka sai surmansa Khioksen lähellä meritaistelussa Kreetan vallanneita arabeja vastaan. Sen jälkeen äiti, Eudokia, asettui Paavalin ja tämän vanhemman veljen Basileioksen kanssa Fryygiaan Marikatoksen kylään, josta oli kotoisin myös heidän kaukainen sukulaisensa Joannikios Suuri (4.11.). Äiti pani pojat kouluun Pyhän Stefanoksen luostariin.

Vanhempi veli Basileios pakotettiin solmimaan avioliitto, mutta hän pakeni jo hääyönä ja meni munkiksi Bitynian Olymposvuorelle. Siellä hän ajatteli usein nuorempaa veljeään ja lähetti lopulta erään munkin tämän luokse. Munkki löysi pojan sikopaimenena, sillä äiti oli kuollut ja poika oli jäänyt täysin yksin ja varattomaksi. Paavali lähti veljensä luo, joka vei hänet Karyaksen luostariin Latrosvuorelle, joka oli Olympoksen jälkeen Vähän-Aasian toinen suuri kilvoittelukeskus.

Heti kun nuori Paavali näki luostarin igumenin Pietarin, hän lankesi maahan tämän eteen kuin salaman lyömänä. Myöhemmin hän kertoi nähneensä hyveellisen igumenin tulipatsaan kaltaisena. Pietari sen sijaan nosti pojan pystyyn sanoen: ”Olisipa minullakin vain sinun syntisi.” Pietari näki ennalta Paavalin tulevan kehityksen ja otti hänet kuuliaisuusveljekseen. Basileios palasi Olympokselle, mistä hänestä myöhemmin tuli Pyhän Elian lauran igumeni.

Paavali alkoi elää ehdottomassa kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen ja yritti kaikin tavoin jäljitellä tämän elämää. Kunnioituksesta igumenia kohtaan hän alkoi käyttää tämän pois heittämää vanhaa viittaa. Pietari ohjasi nuorta veljeä alistamaan lihansa hengelle ja innosti häntä jatkuvasti kilvoituksiin. Igumeni korosti erityisesti valvomisen merkitystä. Paavali käveli öisin edestakaisin luostarin pihalla roikuttaen kummaltakin olkapäältään painavaa kiveä pysyäkseen hereillä. Munkit säilyttivät kivet ja myöhemmin näyttivät niitä pyhiinvaeltajille. Kerran kun Paavali nukahti kirkossa, igumeni antoi hänelle kunnon läimäyksen, minkä jälkeen uneliaisuus ei enää koskaan kiusannut häntä.

Paavali määrättiin luostarin keittäjäksi. Hän huolehti tehtävästään hyvin ja valmisti ruuan huolellisesti, ettei tuottaisi kenellekään mielipahaa. Saatuaan työnsä tehdyksi hän kiipesi iltaisin luostarin pihalla olevaan kastanjapuuhun ja rukoili siellä piilossa kaikilta. Eräänä yönä jotkut munkit näkivät puun ikään kuin palavan ja Paavalin puussa tulenhehkuisessa hahmossa: hänen rukoukseen kohotettujen kätensä sormet leimusivat kuin liekit. Kun näky päättyi, Paavali itki sydämensä pohjasta – niin suuri kaipaus taivaalliseen valoon oli täyttänyt hänen mielensä. Puuta kutsuttiin luostarissa myöhemmin Paavalin puuksi.

Kun igumeni Pietari kuoli, Paavali lähti kilvoittelutoverinsa Demetrioksen kanssa erämaan yksinäisyyteen, jota hän oli jo pitkään kaivannut. He menivät Latrosvuoren etelärinteelle, jossa asui Siinailta ja Raithosta muslimien hyökkäyksiä paenneita erakkomunkkeja. Siellä he asettuivat vaikeapääsyiseen luolaan, joka oli omistettu Jumalanäidille. Demetrios ei kuitenkaan kestänyt kilvoittelua paikalla, jossa ei ollut muuta syötävää kuin kitkeriä tammenterhoja. Hän siirtyi Kellibaran lauraan ja toi sieltä ruokatarvikkeita Paavalillekin. Mitä kiihkeämmin tämä kilvoitteli, sitä ankarammin pahat henget ahdistivat häntä, eikä ainoastaan ajatuksin ja mielikuvin vaan myös outoina ilmestyksinä, tuottamalla ääniä ja jopa heitellen kiviä. Ne eivät kuitenkaan saaneet karkotettua häntä luolastaan.

Kahdeksan kuukauden kuluttua Paavali ja Demetrios palasivat igumenin vaatimuksesta Karyaksen luostariin, mutta vain vähäksi aikaa. Paavali löysi vuoristosta lähes tuhannen metrin korkeudesta uuden luolan luonnon muodostaman kivipaaden päältä. Sinne oli hakattu portaat, sillä ennen häntä luolassa oli elänyt 20 vuotta toinen erakko. Paavalilla oli mukanaan ruokatarpeita, mutta niiden loputtua hänen tilanteensa kävi vaikeaksi, koska hän ei tahtonut laskeutua alas paadelta. Jumala johdatti kuitenkin Paavalin luolalle Leo-nimisen paimenen, joka etsi kadonneita vuohiaan, ja tämä alkoi tuoda hänelle ruokaa ja vaatetta. Joskus mies ei tosin muilta töiltään ehtinyt käymään Paavalin luona. Eräänä kesänä Paavali janoissaan ja nälkäkuoleman partaalla joi lampukkansa öljyn ja sen pohjalla olleen veden. Joskus luolassa kävi pappi toimittamassa liturgian, niin että Paavali saattoi osallistua pyhään ehtoolliseen.

Paavalin rukousten voimasta tapahtui ihmeitä. Hän sai muun muassa lähteen puhkeamaan paatensa juurelle. Kertomukset hänen ihmeistään ja ankarasta kilvoituksestaan levisivät ja hänestä tuli koko seudun kuuluisuus. Paavalin ympärille alkoi tulla muita kilvoittelijoita, jotka elivät rakentamissaan majoissa tai maakuopissa ja pyrkivät voimiensa mukaan seuraamaan hänen esimerkkiään. He rakensivat pylvään juurelle ylienkeli Mikaelille omistetun kirkon. Paavali jakoi munkit kahteen joukkoon. Toinen muodosti yhteiselämäluostarin ja toiset kilvoittelivat erakkoina. Paavali ohjasi kummankin ryhmän veljiä ja sääti, miten heidän tuli elää ja kilvoitella. Pyhiinvaeltajien jättämistä anneista hän jakoi munkeilleen tarpeellisen ravinnon, niin että he saattoivat palvella Jumalaa ilman maallisia huolia.

Kun munkkeja tuli yhä lisää ja pyhiinvaeltajien määrä kasvoi, Paavali tahtoi siirtyä hiljaisempaan paikkaan. Vietettyään 12 vuotta kivipaadellaan hän laskeutui sieltä alas ja siirtyi autiommalle alueelle. Sieltä käsin hän vieraili kuitenkin säännöllisesti munkkiensa luona Styloksen eli Pylvään laurassa, millä nimellä paaden ympärille syntynyttä luostaria ja erakkomajoja alettiin kutsua.

Yksinäisyydessä Paavali pani kaiken toivonsa Jumalaan. Monet ihmettelivät, kuinka hän uskalsi öisinkin liikkua villieläimiä vilisevällä vuorella. Paavali vastasi, että niin kauan kuin hänen suojelusenkelinsä on hänen kanssaan, hänen ei tarvitse pelätä mitään – ilman enkeliään hän pelkäisi lehtien kahinaakin.

Latroksella Paavali ei kuitenkaan enää löytänyt kaipaamaansa rauhaa, koska vierailijoita tuli jatkuvasti. Niinpä hän lähti laivalla Samoksen saarelle. Siellä hän meni Kerketeavuorelle ja asettui samaan luolaan, jossa filosofi Pythagoras oli aikoinaan asunut. Sinnekin hänen luokseen alkoi kerääntyä oppilaita. Kerketeavuorella oli aikoinaan ollut kolme lavraa, jotka olivat jääneet autioiksi arabien hyökkäysten tähden. Pyhittäjä perusti ne uudelleen ja sijoitti oppilaansa niihin.

Latrosvuorella vallitsi suuri murhe Paavalin katoamisen johdosta. Kun munkit saivat lopulta kuulla hänen olevan Samoksella, he lähettivät yhden veljen kirje mukanaan pyytämään häntä palaamaan takaisin. Paavali taipui munkkiensa pyyntöön ja palasi Latrokselle. Hän oli hengellisen korkeutensa huipulla. Herra soi hänelle näkyjä ja ilmestyksiä. Hän sai katsella Kristusta kaikessa kirkkaudessaan. Paavali oli täynnä lempeyttä ja iloa, ja hänen pelkkä läsnäolonsa riitti parantamaan sairaita. Monta kertaa munkit näkivät hänen säteilevän niin, että oli mahdotonta katsoa häntä kasvoihin. Useammin kuin kerran hänen nähtiin rukoillessaan kohoavan maanpinnan yläpuolelle.

Paavalin maine kantautui aina Kreetalle, Bulgariaan ja Italiaan saakka. Tuon ajan mahtimiehet lähettivät hänelle kirjeitä pyytäen hänen esirukouksiaan. Keisari Konstantinos VII Porfyrogenitos (913–959) kärsi Kreetalla murskaavan tappion arabeja vastaan vuonna 949, koska oli ryhtynyt sotaan Paavalin profeetallisista varoituksista huolimatta. Rooman paavi lähetti edustajansa tutustumaan Paavalin elämään ja Bulgarian hallitsija Petar lähetti hänelle lahjoja.

Kun Paavali sai tietää loppunsa lähestyvän, hän kirjoitti ohjesäännön munkeilleen. Kymmenen päivää ennen kuolemaansa hän laskeutui kilvoituspaikastaan veljien luo ja ilmoitti heille, ettei enää nousisi sinne. Sitten hän asettui vuoteelle – ensimmäisen kerran sitten lapsuutensa – ja hänelle nousi kuume. Viimeisenä elinpäivänään hän kutsui veljet luokseen ja käski heidän valita itselleen uudeksi johtajaksi kenet halusivat. Hän sanoi jättävänsä heidät Kristuksen haltuun ja lupasi olla kuolemansakin jälkeen hengellisessä yhteydessä heihin. Annettuaan heille monia muitakin sielulle hyödyllisiä kehotuksia hän antoi henkensä Jumalan käsiin joulukuun 15. päivänä 955. Hänen kuolinhetkellään Konstantinopolissa asuva munkki Filaretos näki enkelien kantavan hänen sieluaan Jumalan valtaistuimen eteen. Jotkut muutkin näkivät saman näyn.

Uusi igumeni Simeon rakennutti edeltäjänsä kunniaksi kirkon. Kun pyhittäjä Paavalin reliikit siirrettiin sinne, ne havaittiin maatumattomiksi. Haudalla alkoi tapahtua parantumisihmeitä. Pyhä Paavali on auttanut monia, jotka ovat kutsuneet häntä avukseen. Esimerkiksi kerran Traakiassa vangittiin ryhmä syyttömiä maalaisia, jotka rukoilivat koko yön pyytäen apua ihmeidentekijä Paavalilta. Seuraavana päivänä vankeja siirrettäessä heidän kahleensa avautuivat itsestään, eivätkä vartijat huomanneet mitään, kun heidän vankinsa pakenivat metsään.

Pyhittäjä Trifon, maallikkonimeltä Mitrofan, syntyi vuonna 1495 ja kasvoi pappisperheessä pienessä Toržokin kaupungissa Keski-Venäjällä. Hän jäljitteli jo pienenä vanhempiensa hurskasta elämää, paastosi, oli sävyisä ja armelias. Kirkkoon hän lähti aina iloisella mielellä ja kuunteli hartaana kirkkolaulua. Jumalan sanan siemen putosi hyvään maahan. Kerran nuorukaisen sydäntä koskettivat jumalanpalveluksen sanat: ”Autuaallinen on erakkojen elämä, jota jumalallinen kaipuu siivittää.” Tuosta hetkestä lähtien hän alkoi pyrkiä erämaahan. Hän vetäytyi usein rukoilemaan läpitunkemattomiin metsiin, eikä erämaan yksinäisyys pelottanut häntä vaan tuotti iloa. Vanhemmat yrittivät hillitä häntä, mutta jumalallisen armon tuli paloi kirkkaana lämmittäen nuorta kilvoittelijaa.

Kerran rukoillessaan tapansa mukaan erämaassa Mitrofan kuuli äänen sanovan: ”Mene asumattomaan ja janoavaan maahan, jossa kukaan ei ole vielä kulkenut.” Tämän jälkeen hän alkoi käydä kirkossa yhä useammin ja kilvoitteli entistä innokkaammin harjoittaen hyveitä. Lopulta hän Pyhän Hengen opastamana ymmärsi, että asumaton ja janoava erämaa tarkoitti evankeliumin ilosanomaa janoavia pakanoita. Tavallisena maallikkona hän jätti synnyinseutunsa ja lähti vaeltamaan kohti pohjoista. Herran johdattamana hän saapui Petsamojoelle. Alue oli vanhastaan kuulunut Novgorodin maihin, ja Novgorodin kukistuttua (1478) se oli siirtynyt Moskovan ruhtinaiden hallintaan.

Mitrofan oli yksinäinen tulokas kaukaisella saamelaisten asuttamalla seudulla. Herraa Jeesusta Kristusta jäljitellen hän vaelsi jokivarsia pitkin ja tuntureilla ilman paikkaa minne päänsä kallistaa, kärsi puutetta ja kesti urhoollisesti pahojen henkien hyökkäykset. Usein hän maahan heittäytyen rukoili Luojaa: ”Herra, karkottakoon Sinun rakkautesi minusta kaiken pelon. Osoita minulle tie, jolle oikea kätesi minua johdattaa.”

Keskustelukumppaneita Mitrofanilla ei ollut, sillä saamelaiset olivat vielä pakanuuden pimeydessä. He elivät paimentolaisina ja palvoivat kiviä, jokia ja järviä sekä itse tekemiään epäjumalia, joille he uhrasivat poroja. Vähitellen Mitrofan alkoi pyrkiä tekemisiin heidän kanssaan. Tavatessaan heitä Petsamojoen varrella hän tekeytyi kauppiaaksi ja keskusteli heidän kanssaan ensin kauppa-asioista ja alkoi sitten Jumalan avulla puhua epäjumalten turhuudesta ja julistaa Kolminaisuudessa ylistettävää ainoaa Jumalaa ja evankeliumin ilosanomaa. Epäuskoiset saamelaiset eivät kuitenkaan olleet halukkaita kuuntelemaan jumalallista opetusta. Heidän šamaaninsa nousivat pyhittäjää vastaan. He löivät, tönivät ja solvasivat häntä ja uhkasivat tappaa hänet, jos hän ei poistuisi seudulta, mutta Jumala oli uskollisen palvelijansa kanssa ja päästi hänet monta kertaa vihollisten käsistä. Välillä hän piiloutui joksikin aikaa tuntureille mutta palasi taas takaisin jatkamaan julistustyötään. Vähitellen saamelaiset alkoivat ottaa vastaan evankeliumin oppia. Kun muutamat pakanat nousivat raivoissaan pyhittäjää vastaan tahtoen surmata hänet, toiset puolustivat häntä sanoen: ”Emme pidä häntä syyllisenä mihinkään. Miksi surmaisimme hänet, kun hän tarkoittaa parastamme.”

Vuosien kuluessa Mitrofan opetti kristinuskoa Petsamo- ja Paatsjokien varrella asuville saamelaisille. Hän tapasi munkki Feodoritin (17.8.), joka oli kilvoitellut monta vuotta Solovetskin luostarissa ja julistanut kristinuskoa Kuolan niemimaalla. Lapissa ei kuitenkaan ollut kirkkoa eikä pappia, joka olisi voinut kastaa opetusta saaneita. Siksi Mitrofan lähti Novgorodiin pyytämään arkkipiispa Makarilta (30.12.) siunauksen kirkon rakentamiseksi. Saatuaan tarvittavan luvan hän palasi Petsamoon ja alkoi mukanaan tulleiden kirvesmiesten kanssa rakentaa kirkkoa Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Hän vietti yöt rukoillen ja kantoi päivisin hirsiä ja lautoja rakennustyömaalle. Samalla hän jatkoi apostolista työtään lujittaen saamelaisten uskoa. Kirkko oli valmistuttuaan kolme vuotta vihkimättä, kunnes Mitrofan Jumalan kaitselmuksesta tapasi Kuolassa pappismunkki Iljan (Elian), jonka arkkipiispa Makari oli lähettänyt Karjalaan ja Lappiin julistamaan evankeliumia ja kitkemään pakanallisia tapoja kristinuskoon jo kääntyneiden keskuudesta. Mitrofanin pyynnöstä pappismunkki Ilja tuli Petsamojoelle, vihki kirkon ja kastoi Mitrofanin valistamat saamelaiset. Samalla hän vihki Mitrofanin munkiksi antaen hänelle nimen Trifon. Näin vuonna 1533 laskettiin perusta Petsamon luostarille ja seudulla alkoi oikea kirkollinen elämä. Monet saamelaiset kääntyivät kristinuskoon ja muutamat vihkiytyivät munkiksi pyrkien jäljittelemään valistajansa hyveitä. Trifonin hurskaan elämän maine kantautui kauemmaksikin ja toi hänen luokseen myös venäläisiä munkkeja, jotka halusivat kilvoitella hänen ohjauksessaan.

Pyhittäjä Trifon kohtasi monia vaikeuksia järjestäessään erämaaluostarinsa elämää. Kerran tehtyään taikinan hän lähti hetkeksi ulos keljastaan. Sillä välin suuri karhu tunkeutui sisään, kumosi taikinapytyn ja alkoi syödä siitä valuvaa taikinaa. Nähdessään karhun Trifon sanoi sille: ”Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä käsken sinua lähtemään keljasta ja seisomaan hiljaa.” Karhu asettui kuuliaisesti keljan eteen ja Trifon läimäytti sitä muutaman kerran kepillä rangaistukseksi. Sen jälkeen eivät sen enempää karhut kuin sudetkaan häirinneet luostaria eivätkä sen porotokkia.

Kerran Trifon osti Kuolasta jauhinkivet ja kantoi ne luostariin koko 150 kilometrin matkan. Mukana olleet veljet pyysivät häntä jättämään kivet heidän kannettavakseen, mutta pyhittäjä vastasi: ”Veljet, raskas taakka painaa Aadamin jälkeläisiä syntymästä kuolemaan saakka. Minun on parempi ripustaa myllynkivi kaulaani kuin saattaa veljet hämmennyksiin olemalla jouten.” Veljet ihmettelivät Trifonin vastausta, mutta vielä enemmän hänen kärsivällisyyttään ja kestävyyttään, sillä hän kantoi kivet yksin luostariin asti.

Luostarin kasvaessa Trifon ei nöyryydessään halunnut johtaa sitä vaan asetti igumeniksi oppilaansa Gurin. Äärimmäisessä pohjolassa munkkien elämä oli vaikeaa. Kylmyys vei sadon monena vuotena peräkkäin ja veljestöä uhkasi nälkäkuolema. Silloin Trifon lähti muutaman munkin kanssa Novgorodin alueelle ja kiersi siellä kahdeksan vuotta kylästä kylään pyytäen almuja ja lahjoituksia luostariaan varten ja lähettäen saamansa varat aina välillä Petsamoon. Näin hän pelasti hengelliset lapsensa nälkäkuolemalta. Samalla hän paransi Novgorodissa monia sairaita ja kärsiviä. Luostariin palattuaan hän jatkoi entisiä kilvoituksiaan.

Trifon kävi Moskovassa saakka hankkimassa varoja luostarilleen. Hänen kaupunkiin tuloaan edeltävänä päivänä tsaari Iivana Julma oli menossa liturgiaan Kremlin katedraaliin, kun hänen eteensä ilmestyi kaksi munkkia. Toinen heistä sanoi olevansa munkki Feodorit Solovetskin luostarista ja toinen nöyrä Trifon, Pyhän Kolminaisuuden kirkon rakentaja Petsamojoelta. Tämän jälkeen munkit katosivat näkyvistä. Seuraavana aamuna tsaarin ollessa taas poikansa kanssa matkalla kirkkoon Trifon ja Feodorit lähestyivät häntä nöyrästi kumartaen. Tsaari tunnisti heidät edellisenä päivänä ilmestyksessä näkemikseen kilvoittelijoiksi ja ymmärsi, että he olivat todellisia Jumalan palvelijoita. Tsaarin poika Feodor riisui heti yltään juhlavan päällysvaatteen ja lahjoitti sen luostariin jumalanpalveluspuvuksi. Tsaarikin mieltyi Trifoniin ja antoi tämän luostarille runsaita lahjoja.

Suurta sisäistä rauhaa tuntien ja Pyhässä Hengessä iloiten pyhittäjä Trifon palasi rakastamaansa luostariin jatkamaan kilvoitustaan. Saamiensa lahjoitusten turvin hän rakennutti Paatsjoelle Pyhien Boriksen ja Glebin kirkon.

Saavutettuaan 88 vuoden iän pyhittäjä Trifon sairastui ja alkoi valmistautua kuolemaan. Hän lohdutti surevia munkkiveljiä sanoen: ”Älkää surko, lapseni. Pankaa kaikki toivonne Herraan, sillä jos Hän ei ole jättänyt minua pulaan vaikeuksissa ja onnettomuuksissa, Hän ei jätä teitäkään kun vain rakastatte Häntä koko sydämestänne. Lapseni, rakastakaa toisianne ja muistakaa munkkilupauksenne. Älkää pyrkikö määräilemään. Tiedättehän, miten vanha olen; olen aina yrittänyt palvella kaikkia enkä ole koskaan kieltänyt keneltäkään apuani vaan olen aina ollut kuuliainen kaikille. Älkää surko, että jätän teidät. Kuolema ei pelota uskovaa kristittyä vaan tuo hänelle levon. Ihmissielu on vaeltajan kaltainen. Se elävöittää ruumiin ja viipyy siinä jonkin aikaa, mutta heti kun se lähtee ruumiista, lihamme muuttuu tuhkaksi. Sielu palaa Luojansa luo ja muuttaa isänmaahansa. Lapseni, älkäämme kuormittako sielujamme synneillä vaan pyrkikäämme ikuiseen valoon. Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä mitä maailmassa on, sillä tiedättehän itse, että maailma on pahan vallassa. Viimeinen toivomukseni on, että hautaatte ruumiini erakkolaan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkon luo, jonne vetäydyin usein hengellistä mietiskelyä ja vaikenemista harjoittamaan.”

Opetettuaan näin viimeisen kerran veljiä pyhittäjä Trifon osallistui pyhään ehtoolliseen. Hän oli jo aivan voimaton, kun igumeni huomasi hänen kyynelehtivän. ”Isä, mikä sinun on? Kiellät meitä murehtimasta ja sanot meneväsi iloiten suloisen Jeesuksen luo. Mutta miksi sitten itket?” hän kysyi. ”Raskas onnettomuus kohtaa tätä pyhää luostaria ja monet kuolevat miekan terään, mutta älkää joutuko hämmennyksiin vaan luottakaa Jumalaan. Hän voi jälleenrakentaa luostarin”, pyhittäjä vastasi. Tämän sanottuaan hän asettui makuulle. Hänen kasvonsa kirkastuivat ihmeellisesti ja hymyillen hän antoi puhtaan sielunsa Herralle. Tämä tapahtui joulukuun 15. päivänä vuonna 1583. Pyhittäjän ennustus luostarin tuhosta toteutui seitsemän vuotta hänen kuolemansa jälkeen (ks. alla).

Pian pyhittäjä Trifonin kuoleman jälkeen tapahtui seuraava ihme. Tsaari Feodor oli sodassa Ruotsia vastaan ja piiritti joukkoineen Narvan kaupunkia. Ruotsalaiset saivat selville, minne tsaari oli leiriytynyt ja kuljettivat yön tultua paikalle tykkejä. Tsaarin levätessä teltassaan hänelle ilmestyi munkki, joka kehotti häntä nousemaan ja lähtemään ulos. ”Kuka sinä olet, isä?” tsaari kysyi munkilta. ”Olen Trifon, jolle lahjoitit päällysvaatteesi, jotta almusi ehättäisi ennen muita. Sen tähden Herra sanoo sinulle: nouse heti ja poistu teltasta.” Tsaari heräsi ja meni ulos. Samalla hetkellä ruotsalaiset avasivat tulen, yksi tykinkuula osui tsaarin telttaan ja hajotti vuoteen, jolla tämä oli juuri maannut. Nähdessään pyhittäjä Trifonin ihmeellisen suojeluksen tsaari iloitsi ja kiitti Herraa pelastumisestaan. Hän lähetti heti miehiään Petsamoon etsimään pyhittäjää ja sai tietää tämän jo nukkuneen kuolonuneen. Siitä lähtien hän lähetti usein arvokkaita lahjoituksia Petsamon luostariin.

Pyhä Eleutherios oli syntyisin konstantinopolilaisesta senaattoriperheestä. Hän oli läheisessä ystävyyssuhteessa keisarin kanssa, ja hänellä oli hovissa arvostettu kamariherran asema. Kerran hän vetäytyi terveydellisiin syihin vedoten joksikin aikaa hovista Sangarisjoen varrelle Bityniaan. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli kuitenkin valmistautua kaikessa rauhassa kasteeseen. Hän hankki talon joen varrelta ja rakensi sen yhteyteen kauniisti koristellun maanalaisen kappelin.

Kun Eleutherios paastoamisesta ja kokoöisistä jumalanpalveluksista laihtuneena ja kalpeana palasi keisarinpalatsiin, hänen oma orjansa kavalsi hänet keisarille. (Kyseessä lienee keisari Julianus Luopio, joka hallitsi vuosina 361–363.) Keisari esitti Eleutheriokselle muutamia kysymyksiä, joihin tämä vastasi vältellen. Ja kun keisari ehdotti, että hänkin tulisi katsomaan Eleutherioksen maataloa, tämä vaikeni kokonaan.

Keisari toteutti vierailunsa ja närkästyi suuresti löytäessään kappelin. Hän koetti liukkain sanoin käännyttää hoviherransa takaisin epäjumalien kulttiin. Siinä epäonnistuttuaan hän määräsi tämän mestattavaksi. Eräs kristitty pappi hautasi Eleutherioksen ruumiin.

Kristuksen kunniakas marttyyri Eleutherios, jonka nimi merkitsee vapautta, syntyi Roomassa toisen vuosisadan alussa. Hän menetti isänsä jo nuorena, mutta hänen äitinsä Anthia, joka oli saanut uskonsa apostoli Paavalin oppilailta, kasvatti hänet jumalanpelkoon ja hyveiden rakastamiseen. Myös Rooman piispa Anicetus (155–166) huolehti nuorukaisen ohjaamisesta.

Eleutherioksen lahjat, hyveet ja hänen kutsumuksensa olivat niin ilmeiset, että hänet vihittiin diakoniksi ainoastaan viidentoista ja papiksi seitsemäntoista ikäisenä. Kun hän oli kahdenkymmenen, Rooman paavi vihki hänet piispaksi. Hänet lähetettiin Illyriaan, Länsi-Balkanille. (Toisen tradition mukaan hän oli Apulian piispa Etelä-Italiassa.) Nuoresta iästään huolimatta hän oli saavuttanut Jumalan Pojan tuntemisessa ”Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef. 4:13), ja monet pakanat kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi.

Kun pyhän Eleutherioksen maine levisi, Felix-niminen roomalainen sotilasvirkailija lähetettiin pidättämään häntä. Nähdessään nuoren paimenen laumansa keskellä Epeiroksessa (nyk. Ipiros) Felix hämmästyi hänen valoisaa olemustaan ja alkoi kuunnella hänen suloista opetustaan. Pian myös Felix uskoi ikuisen elämän sanoihin ja tunnusti Kristuksen Herrakseen. Hän päätti hylätä maallisen turhuuden ja ottaa kasteen.

Eleutherios ja Felix olivat niin innokkaita vuodattamaan verensä Kristuksen tähden, että päättivät lähteä yhdessä keisarin eteen. He tunnustivat rohkeasti Kristuksen Jumalaksi ja julistivat, että kidutukset ja kuolema eivät ole mitään Kristuksen ikuisen kirkkauden rinnalla. Heidät asetettiin tulipunaiseksi kuumennetulle pronssilevylle ja kidutettiin venyttämällä sekä valuttamalla kiehuvaa öljyä heidän päälleen. Ruumiin kidutuksista huolimatta heidän mielensä pysyi kirkkaana, ja he puhuivat rohkeasti keisaria vastaan.

Keisarin apurina toiminut Coremonus-niminen prefekti, joka tunnettiin julmuudestaan, käski rakentaa tuomittuja varten uunin. Kun Eleutherios rukoili vainoojiensa puolesta, Coremonus sai piston sydämeensä. Pyhän Hengen valaisemana ja rohkaisemana hänkin tunnustautui kristityksi ja ilmoitti haluavansa astua itse rakennuttamaansa uuniin. Hänet surmattiin saman tien mestaamalla.

Monien kidutusten jälkeen myös Eleutherioksen kilvoitus päättyi miekan terään. Kun hänen kaulansa oli katkaistu, paikalle juoksi hänen äitinsä Anthia ja syleili poikansa paljon kärsinyttä ruumista ylistäen Herran puolesta taistellutta poikaansa. Silloin teloittajat tulivat ja surmasivat hänet samalle paikalle, niin että heidän verensä sekoittuivat.

Pardus eli Palestiinassa 500-luvulla. Nuorukaisena hän toimi vaunujen ajajana. Kerran Jerikoon saapuessaan hän jätti vaununsa majatalon eteen ja meni itse sisään. Tapahtui, että ulkona oli pieni lapsi, jonka Parduksen vaunua vetäneet juhdat talloivat jalkoihinsa, ja lapsi menehtyi. Vaikka Pardus ei ollutkaan tapahtuneen aiheuttaja, hän joutui ankaran syyllisyydentunnon ja katumuksen valtaan.

Pardus jätti työnsä ja vetäytyi autiomaahan. Hän itki lapsen tähden ja olisi tahtonut antaa hänelle oman henkensä. Hän rukoili tätä Jumalalta ja alkoi hakeutua vaarallisiin tilanteisiin ikään kuin tarjoten henkeään Jumalalle. Pardus löysi erämaasta leijonan, mutta tämä ei koskenut häneen vaan juoksi pois. Pardus hakeutui vielä toisen kerran leijonan reitille ja jäi makaamaan maahan. Leijona kuitenkin hyppäsi hänen ylitseen, ja Pardus ymmärsi Jumalan tahtovan hänen elää. Pyhä Pardus pysyi koko loppuikänsä katumuksessa ja piti itseään vähäisimpänä kaikista ihmisistä.

Pyhä Stefanos oli kotoisin Kappadokiasta Vähästä-Aasiasta ja opiskeli Konstantinopolissa, jossa kaikki ihmettelivät hänen loistavia lahjojaan ja ihailivat hänen nöyryyttään. Myös Konstantinopolin patriarkka Germanos I (715–730, muistopäivä 12.5.) pani nuorukaisen merkille ja kutsui tämän asumaan luokseen. Jonkin ajan kuluttua Stefanos meni salaa erääseen Konstantinopolin luostareista ja vihkiytyi munkiksi. Sieltä hän siirtyi vaikenemiskilvoitusta kaivaten autioon paikkaan, jossa hän vietti muutaman vuoden paastoten ja rukoillen.

Noin vuonna 730 Surožin kaupungin (nykyisin Sudak Krimin niemimaalla) piispa kuoli. Kaupunki oli suuri kauppakeskus, jossa eli eri uskontokuntiin kuuluvia ihmisiä, myös pakanoita ja muslimeja. Kristityt asukkaat pyysivät patriarkkaa lähettämään heille piispan, joka vahvistaisi alueen ortodoksisuutta. Patriarkka Germanoksen rukoillessa hänelle ilmestyi enkeli, joka ilmoitti, että piispaksi oli nimitettävä pyhä erakko Stefanos. Herra ilmoitti tahtonsa myös Stefanokselle, ja pian tämä vihittiin piispaksi.

Viiden vuoden ajan Stefanos väsymättä valisti kansaa totuuden sanalla. Monet hiippakunnan alueella asuvat toisuskoiset liittyivät Kristuksen kirkkoon.

Tuohon aikaan Bysantin keisari Leo III Isaurilainen (717–741) aloitti ikonien häpäisemisen. Hän syrjäytti patriarkka Germanoksen, joka oli kieltäytynyt liittymästä kuvainraastajiin ja nimitti hänen sijalleen syyrialaisen Anastasioksen. Pyhä Stefanos saapui Konstantinopoliin ja moitti keisaria ikonien häpäisemisestä. Keisari yritti houkutellen ja uhkaillen taivuttaa hänet harhaoppiin, mutta pyhä Stefanos vastasi hänelle: ”Vaikka polttaisit minua tulella tai hakkaisit palasiksi, olisin valmis kärsimään kaiken ikonien ja Herran ristin tähden.” Stefanosta lyötiin julmasti ja hänet teljettiin vuosikausiksi vankilaan.

Keisari Leo III:n kuoltua vuonna 741 valtaistuimelle nousi hänen poikansa Konstantinos V, lisänimeltään Kopronymos. Hänkin oli ikonienraastaja, mutta hänen vaimonsa puolusti Stefanosta, joka vapautettiin ja pääsi palaamaan hiippakuntaansa.

Stefanos eli hyvin vanhaksi. Ilmoitettuaan etukäteen kuolinpäivänsä ja seuraajansa nimen pyhä Stefanos siirtyi rauhassa Herran luo 15. joulukuuta vuonna 787.

Arkkipiispa Ilarion (Vladimir Troitski) syntyi vuonna 1886 papin perheeseen Tulan läänissä Venäjällä. Jo varhaislapsuudessa hänessä heräsi halu opiskella. Viisivuotiaana hän tarttui kolmevuotiasta pikkuveljeään kädestä lähteäkseen tämän kanssa kotikylästä Moskovaan opiskelemaan. Vanhemmat huomasivat pian lasten kadonneen ja keskeyttivät heidän matkansa. Vartuttuaan aikuiseksi Vladimir todella opiskeli Moskovan hengellisessä akatemiassa, josta hän valmistui vuonna 1910 loistavin arvosanoin ja jatkoi sen jälkeen opintoja ja tutkimustyötä professoristipendiaattina. Hänen sydämessään paloi myös halu palvella Jumalaa munkkina, ja vuonna 1913 hän vihkiytyi munkiksi Pyhän Kolminaisuuden lavran skiitassa saaden uudeksi nimekseen Ilarion pyhittäjämarttyyri Hilarion Uuden mukaan. Jo samana vuonna hänet vihittiin pappismunkiksi, korotettiin arkkimandriitan arvoon ja nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi hengelliseen akatemiaan.

Arkkimandriitta Ilarion sai nopeasti osakseen arvostusta niin opettajana, teologina kuin sanan julistajana ja saarnaajanakin. Hän julkaisi lukuisia teologis-dogmaattisia tutkielmia, joille oli ominaista selkeän kirkollinen linja ja herkeämätön taistelu venäläiseen teologiaan metropoliitta Pietari Mogilan (Pjotr Mohila) ajoista eli 1600-luvulta lähtien pesiytynyttä skolastiikkaa ja latinalaisuutta vastaan. Jatkuvasti hän muistutti: ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, kirkon ulkopuolella ei ole sakramentteja.” Hän osallistui vuosien 1917–1918 kirkolliskokoukseen ja kannatti innokkaasti Pietari Suuren aikana lakkautetun patriarkan viran uudelleen perustamista.

Vallankumouksen jälkeen Venäjällä alkoi kirkon vaino. Vuonna 1919 Ilarion pidätettiin ensimmäisen kerran ja hän istui vankilassa kolme kuukautta. Seuraavana vuonna hänet vihittiin Moskovan hiippakunnan apulaispiispaksi nimikkeellä Verejan piispa.

Aikalaiset luonnehtivat Ilarionia valoisin sanoin. Hän oli nuori, elämäniloinen, kaikin puolin sivistynyt, erinomainen saarnaaja, puhuja ja laulaja, loistava poleemikko, aina luonnollinen, vilpitön ja avoin. Ulkonaiselta olemukseltaan hän oli pitkä ja voimakas. Kansa rakasti häntä. Hänellä oli auktoriteettia myös papiston ja piispojen keskuudessa, jotka kutsuivatkin häntä ”suureksi” hänen älynsä ja uskonsa lujuuden tähden.

Piispallinen palvelutehtävä merkitsi kuitenkin Ilarionille ristintietä. Vajaat kaksi vuotta vihkimyksen jälkeen hänet karkotettiin Arkangelin alueelle, missä hän oli kokonaisen vuoden syrjässä kirkollisesta elämästä. Kun hän karkotusajan jälkeen palasi Moskovaan, patriarkka Tiihon otti hänet yhdeksi lähimmistä neuvonantajistaan ja uskotuistaan. Ilarionin kirkollisen toiminnan piiri laajeni. Hän kävi valtiollisen poliisiin (OGPU) pahamaineisen kirkkoasiainvaltuutettu Tutškovin kanssa vakavia neuvotteluja ortodoksisen kirkon elämän järjestämisestä lailliselle ja kanoniselle pohjalle uusissa neuvostovaltion oloissa. Valtion tukema, kirkon sisällä toiminut uudistusmielinen liike (obnovlentsy) koki hänet uhkaksi. Kesäkuussa 1923 hän toimitti juhlavigilian uudistusmielisten valtaamassa Herran temppeliintuomisen (Sretenjen) luostarissa, karkotti uudistusmieliset ja liitti luostarin jälleen varsinaisen kirkon helmaan. Seuraavana päivänä luostarissa palveli itse patriarkka Tiihon. Jumalanpalvelus kesti koko päivän päättyen vasta kello kuudelta illalla. Sen jälkeen patriarkka nimitti piispa Ilarionin luostarin johtajaksi.

Uudistusmielisten johtajat vaativat häiriötä aiheuttaneen piispan vangitsemista, ja joulukuussa Ilarion saikin kolmen vuoden tuomion. Hänet vietiin vankisaattueessa Vienan Kemin leirille ja sieltä edelleen Solovetskiin. Nähdessään parakkielämän koko kauheuden ja leiriruoan laadun hän totesi: ”Täältä emme pääse elävinä.” Kaikesta huolimatta hän säilytti vankileirillä sekä hyvät luonteenpiirteensä että munkkina ja pappina hankkimansa hyveet. Hänen kanssaan Solovetskissa olleet vangit ovat kertoneet hänen syvästä yksinkertaisuudestaan, aidosta nöyryydestään ja lapsenomaisesta sävyisyydestään. Luostarilupauksensa mukaisesti hän ei ollut kiinnostunut omistamaan minkäänlaisia tavaroita vaan antoi kaiken saamansa pois aina kun joku pyysi häneltä jotain. Häntä saatettiin loukata, mutta hän ei koskaan vastannut loukkaajalle eikä usein edes huomannut koko asiaa.

Ilarion oli aina iloinen ja katsoi kaikkea hengelliseltä kannalta. Kun hänet muutaman muun vangittuna olleen piispan ja papin kanssa määrättiin verkonkutojiksi ja kalastajiksi, hän toisteli helluntaistikiiran muunnelmaa: ”Pyhä Henki on hyvyyden lähde, joka tekee kalastajista teologeja – ja nyt teologeista kalastajia.” Näin hän nöyrtyi uuteen asemaansa. Hän leikitteli ajatuksella, että Solovetskin vankileiri oli luostarimainen hyveiden koulu: köyhyyden, sävyisyyden, nöyryyden, ruoasta pidättymisen, kärsivällisyyden ja työteliäisyyden koulu. Hänen seurallisuutensa, rakkautensa ja kiinnostuksensa jokaista ihmistä kohtaan oli hämmästyttävää. Hän oli vankileirin suosituin ihminen niin rikollisten kuin älymystönkin keskuudessa. Hän oli helposti lähestyttävä ja tavallisen tuntuinen, mutta iloisuuden ja tietynlaisen maallisuuden takaa saattoi vähitellen saada aavistuksen hänen suuresta hengellisestä kokemuksestaan ja lapsenomaisesta puhtaudestaan. Tavallisen maallisuuden ja jonkinlaisen houkkamaisuuden naamio kätkivät ihmisiltä hänen sisäisen työskentelynsä ja varjelivat hänet itsensä tekopyhyydeltä ja turhamaisuudelta.

Keskikesällä 1925 arkkipiispa Ilarion siirrettiin Solovetskista Jaroslavlin vankilaan. Olot olivat siellä toisenlaiset kuin Solovetskissa. Hän sai lukea hengellistä kirjallisuutta ja kirjoittaakin. Hän laati monta paksua vihkoa muistiinpanoja pyhien isien kirjoituksista ja lähetti ne sensuurin tarkastuksen jälkeen ystävilleen.

Tuohon aikaan Venäjän kirkossa syntyi neuvostovallan tukema suuntaus ”elävä kirkko”, joka kannatti uutta ajanlaskua. Valtiollisen poliisin agentti yritti taivuttaa Ilarionin liittymään siihen. ”Moskova rakastaa ja odottaa Teitä”, hän imarteli Ilarionia luvaten vapautta, mutta piispa pysyi horjumattomana ja kieltäytyi vapaudesta, jonka hintana olisi ollut petturuus kirkon perinteistä linjaa kohtaan. Tämän jälkeen hänen vankeusaikaansa jatkettiin kolmella vuodella, ja hänet lähetettiin takaisin Solovetskiin. ”Elävän kirkon” kannattajat eivät kuitenkaan jättäneet häntä rauhaan. Kesällä 1927 hänet vietiin Moskovaan, jossa häntä jälleen suostuteltiin liittymään uuteen ryhmittymään, mutta hän pysyi lujana: ”Ennemmin mätänen vankilassa kuin muutan kantani”, hän sanoi.

Solovetskissa vuonna 1926 arkkipiispa Ilarion laati yhdessä muiden vangittuna olleiden piispojen kanssa julkilausuman, joka määritteli ortodoksisen kirkon aseman uudessa historiallisessa tilanteessa. Tällä kuuluisalla Solovetskin julistuksella oli suuri merkitys kirkon taistelussa erilaisia sisäisiä hajottavia virtauksia vastaan.

Joulukuussa 1929 arkkipiispa Ilarionin ristintie alkoi lähetä loppuaan. Hänet tuomittiin karkotettavaksi Alma-Ataan, Kazakstaniin kolmeksi vuodeksi ja häntä lähdettiin kuljettamaan vartioituna vankilasta toiseen. Matkalla hänet ryöstettiin. Leningradiin hän saapui sairaana, syöpäläisiä kuhisevassa repaleisessa paidassa. Vankilan sairaalasta, jonne hänet sijoitettiin, hän kirjoitti: ”Olen vaikeasti sairastunut pilkkukuumeeseen ja olen vankilasairaalassa. Tartunnan sain ilmeisesti matkalla. Kohtaloni ratkeaa lauantaina (sairauden kriisivaihe); tuskin kestän.” Kuumeen noustua korkeaksi hän alkoi hourailla. Sitten hänen kuultiin sanovan: ”Nyt olen kokonaan vapaa, kukaan ei vie minua.”

Uskon tunnustaja arkkipiispa Ilarion kuoli 15. joulukuuta 1929. Leningradin metropoliitta Serafim Tšitšagov (ks. 28.11.) sai luvan hakea ruumiin haudattavaksi. Sairaalaan toimitettiin valkoinen piispallinen puku ja valkoinen mitra, vainaja puettiin ja vietiin Novodevitšin luostarin kirkkoon. Arkkipiispa Ilarion oli täysin muuttunut. Arkussa lepäsi säälittävän näköinen, paljaaksi ajeltu ja harmaantunut vanhus. Eräs vainajan sukulaisnainen pyörtyi hänet nähdessään, niin vähän hän muistutti entistä Ilarionia.

Ilarion haudattiin Novodevitšin luostarin hautausmaalle. Vuonna 1999 pyhäinjäännökset siirrettiin Moskovaan Herran temppeliintuomisen (Sretenjen) luostariin ja Ilarion julistettiin pyhäksi.