Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Daniel syntyi köyhään moldavialaisperheeseen vuoden 1408 tienoilla. Kuudentoista vuoden ikäisenä hän meni Pyhän Nikolaoksen luostariin ja sai munkiksi vihittäessä nimen David. Lapsesta lähtien köyhyyteen ja kuuliaisuuteen tottuneena hän antautui luostarissa kokonaan paasto- ja rukouskilvoitukseen. Hän paastosi usein viisi päivää syömättä mitään ja valvoi läpi yön lukien Psalttaria ulkomuistista. Hänen hurskautensa, vaikenemisensa ja sävyisyytensä vaikuttivat ylentävästi koko veljestöön. Hänet vihittiin papiksi ja hän tuli pian kautta maan tunnetuksi Pyhän Hengen valittuna astiana, jolla oli ihmeiden tekemisen ja selvänäkemisen lahja. Ihmiskunniaa paetakseen hän siirtyi Pyhän Laurentiuksen luostariin, mutta uskovat seurasivat häntä sinne päästäkseen hänen avullaan vapaaksi pahoista hengistä ja kaikenlaisesta hädästä.

David vihkiytyi suureen skeemaan ja sai uuden nimen Daniel. Sen jälkeen hän vetäytyi metsään viettämään enkelimäistä erakkoelämää. Putnan laaksosta Pohjois-Moldaviasta löytämäänsä kallioon hän louhi pienen keljan ja kirkon. Siellä hän vietti päivät ja yöt lakkaamattomaan Jeesuksen rukoukseen uppoutuneena. Vain sunnuntaisin hän lähti toimittamaan liturgian. Hän taisteli hellittämättä Paholaista vastaan, ja Jumala palkitsi hänet yltäkylläisesti kyynelten ja ihmeiden tekemisen armolahjoilla. Moldavian ruhtinaasta Stefan Suuresta tuli hänen uskollinen hengellinen lapsensa. Ruhtinas kysyi erakolta neuvoa ennen jokaista sotaretkeään turkkilaisia vastaan ja kuuliaisesti rakennutti saamiensa voittojen kunniaksi peräti 48 kirkkoa. Vuonna 1470 hän perusti Putnan luostarin, mutta Daniel ei halunnut ryhtyä sen johtajaksi.

Daniel oli hyvä hengellinen ohjaaja ja munkkikilvoituksen esikuva kaikille Moldavian munkeille. Hänellä oli toistatuhatta rippilasta eri luostareissa ja noin sata Jeesuksen rukoukseen perehtynyttä hesykastioppilasta vuorilla ja metsissä. Pyhiinvaeltajien virta Putnan luostariin sai Danielin kuitenkin lopulta jättämään erakkolansa, jossa hän oli kilvoitellut noin 20 vuotta, ja siirtymään Voronetsin luostarin lähistölle. Sinnekin hän louhi itselleen keljan kallioon. Hän veti puoleensa suuren joukon seuraajia, jotka rakastivat sydämen rukousta ja askeettista elämää. Kansan parissa hän teki lukemattomia ihmeitä. Ohjaajansa tavoin monet hänen oppilaistaan saivat Pyhän Hengen armon. Heistä tuli vuorostaan rippi-isiä ja ihmeidentekijöitä, joistain vihittiin piispoja.

Stefan Suuri piti Danielille antamansa lupauksen ja rakennutti Voronetsin luostariin suurenmoisen uuden kirkon. Kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä Daniel suostui tulemaan luostarin johtajaksi. Hän eli vielä lähes kymmenen vuotta koko Moldavian kunnioittamana pyhänä ja nosti luostarinsa kukoistukseen. Pyhä Daniel kuoli rauhassa vuonna 1496 ja hänet haudattiin luostarin kirkkoon, jossa häntä on kunnioitettu tähän päivään asti. Hänet kuvattiin pyhien joukossa ensimmäisen kerran vuonna 1547 Voronetsin luostarin eteläseinän maalauksissa. Maine hänen ihmeteoistaan kiiri Puolaan ja Kiovaan asti, ja häntä alettiin kutsua myös Daniel Uudeksi ja ihmeidentekijäksi.

Pyhä Ilarion syntyi Nižni Novgorodissa vuonna 1631. Hänen hurskas ja oppinut isänsä palveli pappina eräässä nunnaluostarissa. Ilarion oli poikkeuksellisen lahjakas lapsi. Hän oppi nopeasti lukemaan ja jo viisivuotiaana hän toimi kirkossa lukijana ja kanonarkkina.

Jäätyään leskeksi Ilarionin isä vihkiytyi munkiksi ja otti nuorimman poikansa mukaansa luostariin. Pappismunkkina hän oli jopa ehdolla Venäjän patriarkan virkaan, mutta hävisi vaalin arkkipiispa Nikonille.

Ilarionin nuoruus kului luostarin hiljaisuudessa, missä elämää siivittivät rukous, paasto ja kirkon jumalanpalvelukset. Munkkiveljet eivät kuitenkaan olleet myötämielisiä hänen askeettisille pyrkimyksilleen ja suostuttelivat hänet menemään naimisiin. Avioliito oli onnellinen mutta jäi lyhyeksi, kun hänen vaimonsa kuoli.

Leskeksi jäätyään Ilarion palasi munkkikilvoituksen tielle. Hän päätti asettua Florištševon erakkolaan, jossa oli vain neljä munkkia. Omaiset kuitenkin kehottivat häntä menemään mieluummin uudelleen naimisiin. Ilarionin kutsumus alkoi taas horjua, mutta odottamatta hän sokeutui. Tämä toistui kolme kertaa. Aina kun hän alkoi horjua luostarikutsumuksessaan, Herra ojensi häntä sokeudella.

Masentunut Ilarion matkusti Pyhän Kolminaisuuden luostariin rukoilemaan apua pyhittäjä Sergei Radonežilaiselta. Tämä ilmestyi hänelle, kannusti kilvoitukseen ja lupasi auttaa. Ilarion sai näkönsä ja palasi intoa hehkuen Florištševon erakkolaan. Siellä hengellisesti kokeneet vanhukset hämmästelivät hänen kilvoituksiaan. Hän valvoi yöt tehden tuhansia maahankumarruksia, söi vain joka toinen päivä ja paastoaikoina ainoastaan viikonloppuisin näännyttäen samalla ruumistaan raskaalla työllä. Lyhyet lepohetket hän käytti hengelliseen lukemiseen.

Paikalle kerääntyi pian 15 hengen veljestö, ja Ilarionista tuli sen johtaja. Hän joutui kestämään monia ulkoisia vaikeuksia mutta myös sisäisiä kiusauksia. Hekumalliset ja alakuloiset ajatukset piinasivat häntä kolmen vuoden ajan, mutta Jumalanäiti ja pyhät ihmiset tukivat häntä tässäkin taistelussa. Kerran hän päätti likaisten ajatustensa ja uniensa tähden olla toimittamatta jumalallista liturgiaa, mutta pyhä Nikolaos (6.12.) ilmestyi hänelle kehottaen häntä toimittamaan liturgian pahan hengen ilmestyksistä välittämättä. Kun sen enempää ankara paasto kuin raskas työkään eivät tyrehdyttäneet hänen mieltään piinaavia ajatuksia, niin että hän oli jo aivan masentunut, puhtain Neitsyt itse ilmestyi unessa vahvistamaan häntä.

Pyhän Ilarionin raskain koettelemus liittyi kuitenkin patriarkka Nikonin (1652–1666) toimeenpanemiin uudistuksiin ja oli vähällä johtaa hänet eroon ortodoksisesta kirkosta. Patriarkka Nikonin johdolla Venäjän kirkon käyttämät jumalanpalveluskirjat korjattiin tuolloisten kreikkalaisten esikuvien mukaisiksi. Uudet korjatut tekstit lähetettiin kaikkiin kirkkoihin ja luostareihin. Ilarionin sielua repi yhtäältä epäilys tehtyjä korjauksia kohtaan ja toisaalta halu olla kuuliainen patriarkalle. Hän aloitti ankaran paaston ja rukoili kyynelsilmin Herraa osoittamaan, missä on totuus. Rukoukseen vastattiin. Kerran nautittuaan liturgiassa pyhät ehtoollislahjat loppuun Ilarion näki ehtoollismaljassa verta ja kuuli äänen sanovan: ”Toimitettiinpa tämä palvelus vanhojen tai korjattujen kirjojen mukaan, sakramentin voima pysyy samana.” Tuolla hetkellä Ilarionin epäilykset katosivat ja hän alistui vastustelematta patriarkan tahtoon.

Pyhä Ilarion johti luostariaan viisaasti ja sai Herralta sävyisyytensä ja nöyryytensä tähden selvänäkemisen lahjan sekä vallan karkottaa pahoja henkiä. Vuonna 1682 Ilarion valittiin Suzdalin metropoliitaksi. Piispana hän rakennutti omilla varoillaan hiippakuntaansa uusia kirkkoja sekä kunnosti ja kaunisti vanhoja. Pelkästään Suzdaliin rakennettiin hänen varoillaan viisi uutta kirkkoa. Hän piti usein opetuspuheita ja huolehti köyhistä. Hänen omasta köyhyyden ihanteestaan kertoo se, että kuoleman jälkeen häneltä löydettiin vain kolme neljänneskopeekan rahaa.

Pyhä Ilarion johti Suzdalin hiippakuntaa 25 vuotta. Vähän ennen kuolemaansa hän menetti näkönsä paljon hengellisen itkemisen tähden mutta jatkoi jumalanpalvelusten toimittamista. Hän antoi sielunsa Herralle joulukuun 14. päivänä 1707. Hänen haudallaan Suzdalin katedraalissa tapahtui paljon ihmeitä, joista lähes 30 on tallennettu hänen ensimmäiseen elämäkertaansa, jonka hänen omat oppilaansa kirjoittivat. Se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1868.

Keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana Egyptin Thebassa oli pidätettynä 37 kristittyä. Heidän vartijakseen lähetettiin Filemon-niminen kitaransoittaja, jotta tämän soitto sytyttäisi kristityissä rakkauden maailmaan. Juoni ei onnistunut toivotulla tavalla. Yksi kristityistä, lukijaksi vihitty Apollonios pelkäsi kidutuksia ja lahjoi Filemonin neljällä kultarahalla, jotta tämä pukisi ylleen hänen vaatteensa ja kävisi uhraamassa keisarille hänen puolestaan. Filemon suostui, mutta kun hän oli pukeutunut kristityn nuorukaisen viittaan, Jumalan armo kosketti häntä niin, ettei hän kyennytkään uhraamaan vaan tunnusti kaikkien edessä Kristuksen ainoaksi Herrakseen. Hän riisui viittansa ja ilmoitti olevansa kitaransoittaja Filemon. Hänet ripustettiin roikkumaan oliivipuusta ja jousimiehet ampuivat hänet täyteen nuolia. Tuskissaankaan Filemon ei tuntenut vihaa kiduttajiaan kohtaan vaan lupasi maaherralle, että tämän silmäsairaus paranisi, mikäli tämä tulisi sivelemään silmäänsä maata marttyyrien haudalta.

Apollonios haettiin maaherran eteen ja hänkin tunnusti uskonsa rohkeasti. Hänen jaloistaan katkaistiin jänteet ja häntä kiskottiin pitkin kaupunkia. Tämän jälkeen pyhät marttyyrit Apollonios ja Filemon mestattiin yhdessä.

Myöhemmin maaherra Arrianos meni mietteissään marttyyrien haudalle. Hän otti maata ja siveli sillä silmäänsä. Arrianoksen toivoma ja pelkäämä ihme tapahtui. Hänen silmänsä parani, ja tämä avasi myös hänen sisäisen näkökykynsä. Arrianos alkoi uskoa Kristukseen ja otti kasteen yhdessä neljän henkivartijansa kanssa. Kun uutinen tästä tuli keisarin korviin, heidät määrättiin kuolemaan. Kaikki viisi surmattiin hukuttamalla. Arrianoksen palvelijat löysivät heidän ruumiinsa ja heidät haudattiin kunniallisesti.

Keisari Deciuksen (249–251) aikana Bitynian maaherraksi lähetettiin innokas epäjumalienpalvelija Cumbricius, joka otti tehtäväkseen erityisesti vainota kristinuskon kannattajia. Hän vieraili myös Bitynian Kesareassa, jota erotukseksi muista Kesarea-nimisistä kaupungeista kutsuttiin myös Smyraleiaksi. Kaupungin johtomiehiin kuulunut Leukios närkästyi viattomien kristittyjen verenvuodatuksesta niin, että puuskahti maaherralle: ”Senkin kyltymätön koira, kuinka kauan aiot vuodattaa verta kuin vettä ja pakottaa Kristuksen rauhallisia opetuslapsia kumartamaan jumalina puunkappaleita ja kiviä?” Raivostunut maaherra antoi pidättää Leukioksen ja määräsi hänet ilman sen kummempia tutkimuksia ruoskittavaksi. Tämän jälkeen hänet mestattiin.

Tieto Leukioksen kohtalosta levisi nopeasti ja järkyttyneet kristityt kätkeytyivät vuorille ja luoliin. Ainoastaan Thyrsos-niminen kristitty pyysi rohkeasti maaherralta audienssin yrittääkseen saada hänet vakuuttuneeksi siitä, kuinka häpeällistä järkevien ihmisten on palvoa luontokappaleita ja luonnonvoimia. Cumbricius ei kuitenkaan antautunut keskusteluihin vaan vaati vain ehdotonta kuuliaisuutta keisarin käskyille. Thyrsos luovutettiin ruoskittavaksi ja julmasti kidutettavaksi. Hänen nivelensä murskattiin ja hänen päälleen kaadettiin sulatettua lyijyä. Jumalan armo suojeli kuitenkin Thyrsosta kuin kilpi.

Yöllä itse Kristus vieraili Thyrsoksen vankityrmässä rohkaisemassa häntä. Vankilan ovet avautuivat ja valo johti Thyrsoksen kaupungin piispan piilopaikkaan, jossa hänet kastettiin, sillä hän oli vielä katekumeeni. Näin Thyrsos sai myös vesikasteen ennen verikastetta. Sen jälkeen hän palasi taas vankilaan.

Näihin aikoihin Bitynian Kesareaan saapui tarkastusmatkalla oleva keisarillinen viranomainen Silvanus. Cumbricius tahtoi osoittaa tälle intonsa keisarin käskyjen toteuttamisessa ja luovutti Thyrsoksen hänen käsiinsä. Kun Silvanus vei Thyrsoksen Apollonin temppeliin, Thyrsos alkoi rukoilla, jolloin Apollonin patsas kaatui ja murskaantui. Raivostunut Silvanus määräsi hänet kidutettavaksi laitteeseen, jonka rautakynnet raastoivat hänen ruumistaan. Kaikkien ihmetykseksi Thyrsos säilyi kuitenkin hengissä.

Tämän jälkeen Cumbricius ja Silvanus siirtyivät virkatehtäviensä vuoksi Apamean kaupunkiin ja veivät mukanaan Thyrsoksen, joka ilmoitti heille profeetallisesti, että kumpikin kuolisi pian. Vähän ajan kuluttua Silvanus sai halvauksen ja Cumbricius kuoli kuumetautiin.

Uusi maaherra Baudus alkoi kuulustella Thyrsosta ja antoi heittää hänet nälkäisten leijonien eteen. Pedot eivät kuitenkaan koskeneet häneen vaan nuolivat hänen jalkojaan ja kisailivat rauhallisina hänen ympärillään. Thyrsos ruoskittiin, mutta hänen uskonsa kesti kaiken. Nähdessään Thyrsoksen lujuuden epäjumalien pappi Kallinikos, joka oli ymmärtäväinen ja kaikkien kunnioittama mies, tajusi, että marttyyrissa vaikuttava suuri voima oli lähtöisin Jumalasta. Hän sanoutui maaherran edessä irti jumalistaan ja julisti, että kristittyjen Jumala on voittanut ne kaikki. Kallinikos tuomittiin kuolemaan yhdessä Thyrsoksen kanssa.

Teloituspaikalla Kallinikos mestattiin. Thyrsos pantiin puiseen arkkuun, ja kaksi sotilasta määrättiin sahaamaan se kappaleiksi. Sahaaminen ei kuitenkaan ottanut onnistuaksen, ja Thyrsos nousi pois arkusta. Herra kutsui kuitenkin jo häntä luokseen. Niinpä hän rukoili: ”Kiitän Sinua, Herra, että olet liittänyt minut kelvottoman palvelijoittesi joukkoon. Ota siis rauhassa sieluni ja tee se osalliseksi sanomattomasta ilostasi ja ikuisesta nautinnosta.” Sitten pyhä Thyrsos teki ristinmerkin koko ruumiinsa yli ja antoi autuaan sielunsa Jumalan käsiin.

Runoilija Venatius Honorius Clementianus Fortunatus syntyi 530-luvun alussa Trevisossa, Venetsian pohjoispuolella. Hän opiskeli Ravennassa logiikkaa, retoriikkaa ja lakitiedettä. Fortunatus ei ollut vielä kolmeakymmentäkään, kun silmäsairaus uhkasi tehdä hänet sokeaksi. Hän meni Ravennan kirkkoon, otti öljyä pyhän Martinuksen (11.11.) patsaan edessä palaneesta lampukasta ja hieroi sitä silmiinsä. Silmät alkoivat heti parantua, ja Fortunatus päätti lähteä pyhiinvaellukselle Toursiin pyhän Martinuksen haudalle.

Matkallaan Venatius Fortunatus viipyi piispojen, luostarien johtajien ja ruhtinaiden luona. Kiitokseksi saamastaan vieraanvaraisuudesta hän kirjoitti isännilleen runoja, joissa hän ylisti kauniisti heidän hyveitään. Nämä runot tekivät Fortunatuksesta suositun hahmon yläluokan keskuudessa. Frankkien hovissa hän osallistui kuningas Sigebertin häihin ja laati nuorelleparille häärunoelman. Fortunatus jäi kahdeksi vuodeksi tuohon hieman barbaariseen hoviin, jonne hän toi klassisen sivistyksen tuulahduksen.

Venatius Fortunatus kävi pyhiinvaelluksella Toursissa, mutta ei enää koskaan palannut Italiaan. Kierreltyään maailmaa aikansa hän tahtoi omistautua elämään ja työskentelemään Jumalan kunniaksi ja kirkon hyväksi. Fortunatus päätyi Poitiers’hön, Pyhän Ristin nunnaluostariin, johon kuningatar Radegund oli paennut julmaa miestään Clothar I:stä. Luostarin nunnat arvostivat Fortunatuksen lahjoja ja abbedissa Agnes alkoi painostaa Fortunatusta ottamaan vastaan papiksivihkimyksen. Fortunatus jätti pyhiinvaeltajan sauvansa ja asettui asumaan luostarin tuntumaan. Hänestä tuli luostarin rippi-isä, taloudenhoitaja, neuvonantaja ja sihteeri. Nunnat lähettivät luostarin lähistöllä asuneelle Fortunatukselle ruoka-annoksia, ja hän vastasi lähettämällä Agnesille ja nunna Radegundille runoja, joissa kutsui heitä äidikseen ja sisarekseen. Aina kun luostaria uhkasi jokin vaara sotivien hallitsijoiden tai vaikealuonteisten piispojen takia, Fortunatus käytti suhteitaan, jotta luostari sai jatkaa rauhallista elämäänsä. Elämässään ja kirjoituksissaan Fortunatus osoitti erityisen syvää myötätuntoa ja ymmärtämystä naisten kokemia vaikeuksia kohtaan. Hän itse oli luonteeltaan valoisa, antelias, nöyrä ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan.

Vuonna 569 keisari Justinos II (565–578) lähetti luostarille lahjaksi pyhän ristin kappaleen. Haltioitunut Fortunatus kirjoitti reliikin saapumis- ja paikalleenasettamisjuhlallisuuksia varten ristiä ylistävän hymnin Vexilla regis proudent, ”Kuninkaalliset liput käykööt edellä”. Se on yksi Fortunatuksen mahtavimpia runollisia tekstejä, ja se vakiintui liturgiseen käyttöön suuren viikon ja erityisesti suuren perjantain jumalanpalveluksissa. Fortunatus kirjoitti myös pääsiäisen ja ylösnousemuksen kunniaksi kuuluisia liturgisia hymnejä kuten Pange lingua gloriosi (”Laula kieleni, kunniaa”) ja Salve festa dies (”Oi juhlapäivä”). Hymnissään In laudem Mariae hän ylistää Mariaa taivaan kuningattarena ja kunnioittavan rakkauden kohteena. Muun muassa Toursin piispa Gregorius rohkaisi Fortunatusta kirjoittamaan ja julkaisemaan yhä lisää runoutta.

Venatius Fortunatus kirjoitti useiden läntisten pyhien, kuten Poitiers’n piispa Hilarionin (13.1.), Germanus Pariisilaisen (28.5.) ja pyhän Radegundin (13.8.) elämäkerrat. Parantajansa pyhän Martinuksen ja pyhän Medardin (8.6.) elämäkerrat hän laati runomuodossa. Kirjoituksissaan Venatius Fortunatus kehitti klassista latinaa kristillisen hengellisyyden ilmaisukanavaksi tavalla, joka jätti hänelle pysyvän sijan latinankielisen kirjallisuuden historiassa.

Kaikkien rakastama Venatius Fortunatus valittiin Poitiers’n piispaksi 600-luvun alussa, kun hän oli 69 vuoden ikäinen. Hän omistautui tehtäviinsä antaumuksellisesti, mutta hänen työtahtinsa oli ehkä liiankin tiukka, sillä hän kuoli jo vuoden kuluttua.