Kirkkokalenteri

Autuas Pelagia syntyi vuonna 1809 Arzamasin kaupungissa lähellä Sarovin ja Divejevon luostareita. Hänen isänsä kuoltua äiti meni uusiin naimisiin rikkaan mutta ankaran kauppiaan kanssa, jolla oli lapsia edellisestä avioliitosta. Pelagia jäi kahden veljensä kanssa asumaan oman isänsä taloon palvelijoiden huostaan äidin muuttaessa uuden miehen kotiin. Vaikka äiti asui lähellä, lapset näkivät häntä harvoin. Joskus he juoksivat kauppiaan talolle ja yrittivät kurkistella portin alitse, mutta usein kukaan ei huomannut heitä ja he joutuivat palaamaan takaisin tapaamatta äitiään.

Kun Pelagia täytti 19 vuotta, hänet annettiin vaimoksi porvari Sergei Serebrennikoville. Ajan tavan mukaan morsiamen suostumusta ja mielipidettä ei juuri kyselty. Avioliitosta tuli taakka molemmille osapuolille. Pelagia koki avioelämän rasitteeksi. Mies oli häneen tyytymätön ja piti itseään onnettomana. Kuultuaan pyhittäjä Serafim Sarovilaisesta (2.1.) he menivät Saroviin pyytämään häneltä opastusta ja esirukouksia. Pelagian äiti, joka oli hyvin uskovainen ja armelias nainen, lähti heidän mukaansa. Perillä pyhittäjä Serafim otti heidät vastaan luostarikeljassaan. Siunattuaan Pelagian äidin ja miehen pyhittäjä lähetti heidät heti pois, mutta Pelagiaa hän piti luonaan kaksi tuntia opettaen häntä. Pyhittäjä Serafim siunasi Pelagian aloittamaan houkkakilvoituksen sielunsa pelastukseksi ja ilmoitti, että tämä tulee aikanaan asumaan Divejevon nunnaluostarissa ikään kuin hänen sijaisenaan.

Pelagian mies oli tällä välin valjastanut hevoset kotimatkaa varten. Kun Pelagiaa ei alkanut kuulua, hän säntäsi kärsimättömänä Serafimin keljaan ja näki miten pyhittäjä kumarsi Pelagialle hyvästiksi maahan asti. Kotona Pelagia aloitti houkkakilvoituksen eli heittäytyi hulluksi. Mies vastasi lyömällä häntä ja kahlitsemalla hänet kettingillä seinään kuin koiran. Lopulta hän luovutti Pelagian takaisin tämän äidille pitäen häntä parantumattomasti mielipuolena.

Isäpuolen talossa kaikki vihasivat Pelagiaa, jonka käytöstä he pitivät häpeänä koko perheelle. Äiti ei tiennyt mitä tehdä, kun Pelagia juoksenteli kuin mieltä vailla pitkin kaupunkia. Häntä yritettiin taltuttaa niin lyömällä kuin kahlitsemallakin. Kerran Pelagian mies Sergei ja äiti raahasivat Pelagian yhteistuumin poliisiasemalle ja pyysivät kaupunginjohtajaa pieksemään hänet. Pelagia hakattiin niin että koko lattia oli veressä. Seuraavana yönä kaupunginjohtaja näki unessa itsensä keskellä helvetin kärsimyksiä autuaan Pelagian pahoinpitelyn takia. Tämän jälkeen hän kielsi ketään lyömästä tai edes koskemasta häneen.

Vastoinkäymisistä välittämättä Pelagia jatkoi kilvoitustaan. Hän vietti yöt valvoen ja rukoillen Pyhän Johannes Teologin kirkon avoimessa eteisessä kellotornin alla, jossa kävi aina kova tuuli. Siitä välittämättä kilvoittelija seisoi kädet kohotettuina yllään pelkkä mekko. Äiti arveli hänen joutuneen pahan hengen riivaamaksi ja lähti hänen kanssaan pyhiinvaellusmatkalle Kiovaan toivoen hänen parantuvan siellä. Matkalla he poikkesivat Voronežiin rukoillakseen vasta kanonisoidun pyhän, esipaimen Mitrofanin (23.11.) pyhäinjäännösten äärellä. He saivat myös tilaisuuden keskustella Voronežin arkkipiispan Antonin kanssa, joka ymmärsi Pelagian olevan houkka Kristuksen tähden.

Pyhiinvaellusmatkan jälkeenkin Pelagia jatkoi houkkana kilvoitteluaan. Lopulta uupunut äiti tarttui tilaisuuteen sijoittaa Pelagia Divejevon luostariin 500 ruplan korvausta vastaan. Näin toteutui pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ennustus siitä, että Pelagia tulee asumaan Divejevossa. Hän oli luostarissa elämänsä loppuun asti, kaikkiaan 46 vuotta (1837–1883).

Luostarissakin autuas Pelagia jatkoi ensin kovaa kilvoitustaan mutta muuttui ajan myötä rauhallisemmaksi. Aluksi hän puhui paljon mutta myöhemmin oli enimmäkseen vaiti. Hän puhui lyhyesti ja vertauskuvallisesti, mutta hyvin viisaasti. Lisäksi hänellä oli selvänäkemisen lahja. Kieltäymykset ja kärsivällisyys olivat hänen osansa läpi elämän. Hän ei koskaan pyytänyt ruokaa, vaan söi milloin annettiin ja silloinkin vain vähän. Hän nukkui eteisen lattialla, ja vasta kuolemaa edeltäneen sairautensa aikana hän suostui asettumaan vuoteeseen.

Kesäisin Pelagia istuskeli tavallisesti keljansa kuistilla sormeillen kukkia. Hän juoksenteli ympäri luostaria ja harjoitti mielen rukousta. Pyhään ehtoolliseen hän osallistui säännöllisesti. Luostarissa häntä pidettiin pyhänä ja häneltä kysyttiin neuvoa vaikeissa tilanteissa, ja vaikka hän ei vastannut ymmärrettävällä tavalla kenellekään, hänen rukoustensa voimaan luotettiin. Omaisetkin alkoivat lopulta käydä pyytämässä häneltä siunauksen kaikkiin tärkeisiin asioihin, vaikkei hän puhunut heille mitään. Pelagiasta huolehtiminen oli uskottu kuuliaisuussisar Anna Gerasimovnalle, joka asui hänen kanssaan samassa keljarakennuksessa 45 vuotta.

Pyhittäjä Serafimin antaman ohjeen mukaan autuas Pelagia seurasi tarkkaan luostarin tapahtumia. Kun luostarissa syntyi erimielisyyttä ja ristiriitoja uuden johtajan valinnassa, Pelagia ei jäänyt välinpitämättömäksi. Hän jopa antoi korvapuustin paikalliselle piispa Nektarille, joka asettui kannattamaan luostarin kannalta huonompaa ehdokasta. Tapaus kantautui Moskovaan asti pyhän synodin tietoon. Metropoliitta Filaret (19.11.) mainitsee sen eräässä kirjeessään, eikä hän suinkaan syyttänyt Pelagiaa, vaan ymmärsi tämän kiivailevan totuuden ja luostarin edun puolesta.

Autuas Pelagia sai ennalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan ja sanoi hänestä huolehtineelle sisar Annalle: ”Minä kuolen, äitiseni. Joka muistaa minua, sitä minäkin muistan, ja jos minulla on uskallus, tulen rukoilemaan kaikkien puolesta.” Autuaan Pelagian arkku oli kirkossa yhdeksän päivää, kunnes hänet haudattiin. Arkun äärellä toimitettiin yötä päivää panihidoja, ja kansaa kokoontui hyvästelemään häntä. Nukkunut Jumalan palvelija makasi arkussaan kuin elävä. Kasvojen ilme tuntui jatkuvasti muuttuvan eikä niillä näkynyt kuoleman merkkejä, vaan ne päinvastoin loistivat jonkinlaista hengellistä kauneutta. Autuas Pelagia nukkui pois vuonna 1884. Hänen muistoaan on vaalittu erityisesti Divejevon luostarissa. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2004.

Pyhä marttyyri Teofilos syntyi Konstantinopolissa vuonna 785 ja varttui keisari Konstantinos VI:n ja hänen äitinsä keisarinna Irenen hallituskaudella (797–811). Hänestä tuli Kybyraiotien hallintoalueen kuvernööri Etelä-Anatoliaan. Hänelle annettiin tehtäväksi johtaa merisotaa saraseeneja eli islaminuskoisia merirosvoja vastaan, jotka tekivät jatkuvasti ryöstöretkiä Bysantin alueelle.

Kun Bysantin laivasto ja saraseenien paljon suurempi laivasto kohtasivat, Teofilos ryhtyi heti hyökkäykseen luottaen kahden muun amiraalin ja heidän laivueensa apuun. Nämä kuitenkin kadehtivat häntä ja käyttivät hyväkseen tilaisuutta jättää hänet saraseenien käsiin. Kumpikin vetäytyi laivoineen pois taistelusta.

Teofilos oli saraseenien sotavankina neljä vuotta. Sen jälkeen hänet vietiin muslimien uhrijuhlaan, mutta kun hän kristittynä kieltäytyi osallistumasta siihen, hänet mestattiin.

Bulgarian tsaari Pietari oli nöyrä, harras ja rauhaa rakastava hallitsija toisin kuin isänsä tsaari Simeon Soturi (k. 927), jonka hallitusaikana maa oli jatkuvasti sodassa. Pietarin pitkän ja rauhallisen hallinnon aikana Bulgaria loi uudelleen hyvät suhteet niin Bysanttiin kuin länteenkin. Pietari otti vaimokseen keisari Romanos Lekapenoksen pojantyttären Marian, ja keisari tunnusti Pietarin aseman. Pietari sai Konstantinopolilta itsenäisyyden Bulgarian kirkolle, jota on siitä lähtien johtanut oma patriarkka.

Pietari tunsi suurta rakkautta pyhittäjä Johannes Rilalaiseen (19.10.), jolta hän kysyi usein neuvoa. Hän piti muutenkin yhteyttä aikansa suuriin kilvoittelijoihin kuten Latrosvuorella kilvoitelleeseen Paavali Uuteen (15.12.). Hän toimi tarmokkaasti manikeolaisuudesta versonutta bogomiilien harhaoppia vastaan, joka vetosi erityisesti uskontotuuksiin huonosti perehtyneisiin. Pietari kutsui koolle kirkolliskokouksen tuomitsemaan harhaopin ja vahvistamaan oikeat kristilliset periaatteet, joskin hänen toimistaan huolimatta harhaoppi vaikutti Bulgariassa vielä pitkään. Kun Kiovan ruhtinas Svjatoslav hyökkäsi Bulgariaan vuonna 969, Pietari luopui kruunusta ja vihkiytyi munkiksi. Hän kuoli seuraavana vuonna omistettuaan viimeiset elinpäivänsä yksin Jumalalle.

Keisari Aleksios Komnenoksen (1081–1118) aikana Konstantinopolin kirkonmiehet alkoivat käydä keskustelua siitä, kuka kirkon kolmesta pyhästä esipaimenesta (hierarkista) olisi suurin. Kirkkojen pihoilla, kaupungin kujilla ja majatalojen pöydissä väiteltiin heidän elämästään ja opetuksistaan sekä siitä, kenen avuksipyytäminen olisi tehokkainta.

Jotkut pitivät suurimpana Basileios Suurta (1.1.), koska hän oli kyennyt selittämään uskon salaisuuksia syvimmin ja noussut hyveissä enkelten tasolle. He tähdensivät sitä, kuinka Basileios oli järjestänyt kirkon luostarielämän, paimentanut Kristuksen laumaa horjumattomalla sisäisellä ryhdillä ja johtanut koko kirkkoa taistelussa vääriä oppeja vastaan.

Toiset pitivät suurimpana pyhää Johannes Krysostomosta (13.11. ja 27.1.), joka oli ollut ylittämätön innossa ja uutteruudessa, olipa sitten kyse taistelusta pahaa vastaan, syntisten ohjaamisesta katumukseen tai ihmisten kohottamisesta evankeliumin mukaiseen täydellisyyteen. Kultasuisena julistajana ja kaunopuheisena paimenena hän oli kastellut kirkon maaperää opetuspuheidensa virroilla tulkiten jumalallisia sanoja ja soveltaen niitä jokapäiväiseen elämään taidokkaammin kuin kukaan muu.

Kolmannet pitivät suurimpana pyhää Gregorios Teologia (25.1.), jonka kieli ja ajattelu oli kaikkein ylevintä, puhtainta ja syvällisintä. Hän oli yhtäältä muinaisen kreikkalaisen viisauden ja sivistyksen hallitseva älykkö ja toisaalta Jumalan mietiskelyssä äärimmäisen pitkälle edistynyt syvähenkinen ajattelija, joka oli ilmaissut Pyhän Kolminaisuuden olemuksen tarkemmin ja syvällisemmin kuin kukaan toinen.

Konstantinopolissa kaikki puolustivat omaa kantaansa keksien koko ajan lisää argumentteja ja keräten tuekseen samanmielisiä. Kiista alkoi paisua ja äänenpainot muuttuivat tiukemmiksi. Pian koko kaupungin kristikansa oli kietoutunut kiistelyyn. Keskustelu ei enää tuottanut kunniaa pyhille esipaimenille vaan oli muuttunut yleiseksi eripuraksi.

Kiista ratkesi odottamattomalla tavalla. Eräänä yönä kolme pyhää hierarkkia ilmestyivät unessa Eukhaitan metropoliitalle Johannes Mauropukselle (5.10.). Pyhät näyttäytyivät ensin yksitellen, sitten yhdessä ja sanoivat: ”Kuten näet, me kolme olemme Jumalan kanssa, eikä mikään epäsopu tai kilpailu ole jakamassa meitä. Jokainen meistä on olosuhteiden ja Pyhältä Hengeltä saamansa innoituksen mukaan kirjoittanut ja opettanut sitä mikä koituu ihmiskunnan pelastukseksi. Meissä ei ole ensimmäistä, toista eikä kolmatta. Jos kutsutte avuksenne yhtä, kaksi muuta ovat läsnä hänen kanssaan. Kerro siis niille, jotka riitelevät, etteivät enää loisi hajaannusta kirkossa meidän tähtemme. Kun me olimme maan päällä, teimme kaikkemme ykseyden ja sopusoinnun palauttamiseksi maailmaan. Sinä voit liittää meidän kolme muistoamme yhdeksi juhlaksi ja laatia palveluksen sen mukaiseksi muokaten veisuja Jumalalta saamasi taidon ja ymmärryksen avulla. Sitten voit välittää sen kristityille vuosittain juhlittavaksi. Kun he kunnioittavat meitä, jotka olemme Jumalan kanssa ja Jumalassa, me lupaamme rukoilla yhdessä heidän pelastuksensa puolesta.” Tämän sanottuaan pyhät nousivat taivaaseen kirkkaassa valossa ja jatkoivat keskustelua keskenään puhutellen toisiaan nimeltä.

Metropoliitta Johannes kokosi välittömästi kansan ja kertoi heille ilmestyksestä. Koska kaikki kunnioittivat hänen hyveellisyyttään ja ihailivat hänen sanankäyttöään, eripuraiset puolueet tekivät sovinnon. Kaikki kehottivat metropoliittaa ryhtymään välittömästi laatimaan yhteisjuhlan tekstejä. Hän valitsi juhlapäiväksi tammikuun 30. päivän huipentamaan kuukauden, jossa on jo vietetty heidän jokaisen henkilökohtainen juhla.

Kolmea hierarkkia kutsutaan jumalanpalvelusteksteissä ”maalliseksi kolminaisuudeksi”. He ovat opettaneet niin kirjoituksissaan kuin elämässäänkin ylistämään ja kunnioittamaan Pyhää Kolminaisuutta, yhtä Jumalaa kolmessa persoonassa. He ovat kuin kolme valoa, jotka ovat valaisseet koko maailmaa samalla oikean uskon valolla. He ovat antaneet esimerkin Kristuksen seuraamisesta ylenkatsomalla vaaroja ja vainoa. Näin he ovat jättäneet jälkeensä pyhän perinnön, jonka kautta mekin voimme saavuttaa täydellisen autuuden ja ikuisen elämän Jumalan, enkelten ja pyhien luona.

Viettäessään kolmen pyhän esipaimenen juhlaa kirkko kunnioittaa heidän kauttaan kaikkia kirkkoisiä, jotka ovat olleet evankeliumin mukaisen täydellisyyden edustajia ja esikuvia. Pyhä Henki on nostanut heitä kaikkialla ja kaikkina aikoina uusiksi profeetoiksi ja uusiksi apostoleiksi, sielujen ohjaajiksi, kansan lohduttajiksi ja palaviksi rukoilijoiksi, jotka ovat tukeneet ja vahvistaneet kirkkoa. Näin ollen heidän päivänsä sopii kirkon koko opetustyön juhlaksi – työn, joka tapahtuu uskovien sydänten ja sielujen valaistumiseksi. Kreikkalaisessa traditiossa kolmen pyhän hierarkin päivänä vietetään kaikkien oppilaitosten juhlaa, ala-asteista yliopistoihin.

Pyhä Teodoros eli 1700-luvun loppupuolella Mytilenessä Lesbos-saarella ja oli tavallinen perheenisä. Kerran jostain asiasta suututtuaan hän kääntyi vihapäissään muslimiksi. Tultuaan tuntoihinsa hän alkoi katua katkerasti tekoaan. Niinpä hän lähti kotoaan ja meni Athosvuorelle tunnustamaan syntinsä. Rippi-isä antoi hänelle epitimian eli soveliaan katumusrangaistuksen, jonka hän suoritti. Sen jälkeen hänelle toimitettiin uudelleen mirhalla voitelun sakramentti, jonka kautta hänet otettiin takaisin kirkon yhteyteen, ja hän sai osallistua pyhään ehtoolliseen.

Athosvuorelaisen rippi-isänsä siunauksen ja opastuksen vahvistamana Teodoros palasi Mytileneen ja meni turkkilaisen tuomarin luo kysyen: ”Jos joku joutuu petetyksi ja kärsii vääryyttä, voiko hän saada oikeutta?” ”Tietenkin”, vastasi tuomari. Silloin Teodoros sanoi: ”Minulla oli uskoni, joka on kuin puhdasta kultaa, mutta sitten Paholainen petti minut ja heitin sen pois ja otin vastaan teidän uskonne, joka ei ole edes messinkiä.” Tämän sanottuaan hän heitti turkkilaisen turbaaninsa maahan ja pani päähänsä mustan munkinmyssyn. Tuomari määräsi Teodoroksen vangittavaksi. Häntä kuulusteltiin useamman kerran, mutta mikään ei saanut häntä taivutettua palaamaan takaisin islamiin. Näin ollen hänelle oli langetettava kuolemantuomio.

Iloisin kasvoin ja oikeudenpalvelijoiden kanssa keskustellen Teodoros kulki kohti tuomiopaikkaansa. Kun he lähestyivät sitä, pyövelit sanoivat: ”Meidän on nyt hirtettävä sinut.” ”Missä köysi on?” Teodoros kysyi. Kun pyövelit ojensivat sen hänelle, hän suuteli sitä ja pani sen kaulaansa sanoen: ”Viekää minut nyt sinne minne haluatte.” Hänet vietiin Parmak Kapi -nimiselle paikalle. Edellä kulki kuuluttaja, joka huusi: ”Näin käy jokaiselle, joka kieltää uskonsa.” Teodoros pyysi anteeksi paikalle kokoontuneilta kristityiltä, nousi itse korkealle kivelle ja antautui pyövelin hirtettäväksi. Näin hän voitti omakseen marttyyrikruunun. Tämä tapahtui vuonna 1784.

Teodoroksen ruumis heitettiin mereen, mutta jonkin ajan kuluttua se kuitenkin ajautui rannalle. Kristityt saivat luvan haudata sen Pyhän Johannes Kastajan kirkkoon. Myöhemmin kun hänen jäännöksiään ruvettiin etsimään, niitä ei löytynyt. Kukaan ei tähän päivään mennessä ole saanut selville, mitä niille tapahtui.