Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispa Tapio Luoman onnittelupuhe arkkipiispa Elialle

Korkeasti pyhitetty arkkipiispa Elia, rakas veli Kristuksessa.

Minulla on suuri ilo ja kunnia tuoda tähän juhlaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tervehdys ja samalla kirkkomme nimissä toivottaa Sinulle Jumalan runsasta siunausta. Kun arkkipiispan valintaprosessi on takana, kun tulos on selvinnyt ja kun intronisaatiokin on toimitettu, saat hengähtää hetken ja ottaa vastaan rohkaisun, kannustuksen, esirukouslupausten ja siunauksen toivotuksen viestejä. Nämä viestit ovat luovuttamattoman tärkeitä, sillä ne kertovat sekä Sinulle että kaikille, että sinun halutaan menestyvän tehtävässäsi.

Suomen ortodoksinen kirkko on tärkeä osa suomalaista yhteiskuntaa. Vaikka se on kooltaan pieni, sen merkitys on suuri. Olen iloinen siitä, että kirkkojemme välillä vallitsee hyvä ja luottamuksellinen suhde, joka tukee yhteistä työtämme Kristuksen ylösnousemuksen todistajina ja ihmisten palvelijoina. Ajan haasteet ovat meille yhteisiä, ja siksi on yhteinen etu, että voimme omista traditioistamme käsin ja toistamme ystävyydessä kunnioittaen tehtäväämme toteuttaa.

Arkkipiispan astuminen tehtäväänsä on tärkeä tapahtuma missä tahansa kirkossa, tänään Suomen ortodoksisessa kirkossa. Tehtävä on vastuullinen ja merkityksellinen. Jokaisen kirkollisen johtajan on tärkeä saada luottaa siihen, että hänen valintansa kirkon johtajaksi ei heijasta ainoastaan äänestäneiden tahtoa vaan ennen kaikkea Jumalan tahtoa. Jumalan tahdon kyseleminen ja sen kuunteleminen onkin yksi oleellisimmista kirkon ja sen johtajan välisen suhteen piirteistä. Niinpä Sinäkin, veljemme Elia, olet nyt Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa, koska Jumala on niin tahtonut. Olkoon tämä vakaumus rohkaisemassa ja kannustamassa erityisesti niinä hetkinä, kun huomaat, että kutsumustasi kenties eri tavoin koetellaan.

Arkkipiispan astuminen tehtäväänsä ei kuitenkaan ole merkittävä vain kirkolle. Se on sitä myös arkkipiispan tehtävään asetetulle. Kyse ei ole pelkästään uudesta tittelistä vaan myös uudesta mielenmaisemasta, jossa tajuaa olevansa koko kirkon huomion kohteena, sen toiveiden ja odotusten mutta myös suuren kunnioituksen kohteena. Miten tärkeää onkaan näiden toiveiden, odotusten ja kunnioituksen ristipaineessa säilyttää kosketus omaan minuuteen, siihen ihmiseen, joka kenties ei koskaan osannut edes kuvitella päätyvänsä arkkipiispaksi.

Joulun alla vuonna 386, juuri ennen suurta juhlaa, Kirkon Opettaja pyhä Johannes Krysostomos piti Antiokiassa saarnan, jossa hän selitti Raamatun kertomusta publikaanista ja syntisestä rukoilemassa temppelissä. Krysostomos opetti, että ylpeys suistaa alas taivaasta, mutta nöyryys nostaa sinne. Hän toteaa ytimekkäästi: Mielen nöyryys on perusta viisauden rakkaudelle. Lause ei ole kovin helppo ymmärtää, mutta oleellista siinä on havaita, että nöyryys, viisaus ja rakkaus kuuluvat yhteen. Viisaus, jota kuningas Salomo pyysi Jumalalta täyttääkseen oikein johtajan velvollisuudet, on Krysostomoksen mukaan sellaista, jota voi rakastaa vain nöyryydessä.

Arkkipiispan tehtävä on johtamista, rukoilemista, kuuntelemista, julistamista, opettamista, jumalanpalvelusta, ja kaikessa näissä se on kilvoittelua nöyryydessä. Se on antoisa, iloinen ja valoisa tehtävä, jossa saa luottaa siihen, että ihmisten esirukoukset kuullaan. Saakoon siis Sinua, korkeasti pyhitetty arkkipiispa, rakas veli Elia, johtaa elämässäsi ja suuressa tehtävässäsi kaikkivaltias, kolmiyhteinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki.