Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Elian paimen- ja kiitospuhe toimeen asettamisen yhteydessä

Hyvät isät esipaimenet Arsenios, Arseni, Kleopas, Agapit, Daniel, Aleksanteri ja Sergei, sekä emeritusesipaimenet Leo, Ambrosius ja Panteleimon,
Kunnioitettu eduskunnan puhemies,
Arvoisat valtiomme edustajat ja muiden valtioiden suurlähettiläät,
Arvostetut evankelisluterilaisen kirkon ja katolisen kirkon päämiehet,
sekä tataari -ja juutalaisen seurakuntien edustajat,
Kristuksessa rakkaat isät, sisaret ja veljet,

Jotenkin Jumala, johon olen luottanut koko elämäni ajan, on tuonut minut tähän paikkaan tällä hetkellä. Hartioilleni on asetettu valtava vastuu. Sydämeni on täynnä monenlaisia tunteita. Pelonsekaisia, sillä tiedän tämän tehtävän painon ja oman vajavaisuuteni. Toivontäyteisiä, sillä tiedän, ettei minun tarvitse kantaa tätä taakkaa yksin.

Ajattelen evankelista Johanneksen sanoja hedelmättömästä puusta, joka heitettiin tuleen. Tänään ne puhuttelevat minua uudella tavalla: rukoilen, että voisin kantaa niitä Hengen hedelmiä, joista apostoli Paavali puhuu – rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, lempeyttä. Sillä kirkollinen johtajuus ei ole titteleitä tai kunniamerkkejä – se on elämää Hengessä, joka kantaa hedelmää toisten elämäksi.

Tässä seisoessani tunnen ympärilläni paitsi teidän läsnäolonne, myös kaikkien niiden rukoukset, jotka ovat kulkeneet tätä tietä ennen meitä. Jokainen askel kirkollisessa johtajuudessa alkaa ja päättyy kumartumisella Kristuksen edessä. Nämä sanat eivät ole minulle vain liturgiaa – ne ovat elämäni perusta.

Ensimmäiseksi haluan ilmaista syvän kiitollisuuteni kirkolliskokouksemme vastuunkantajille. Kiitän Hänen Kaikkipyhyyttään Konstantinopolin Ekumeenista patriarkkaa Bartolomeosta sekä patriarkaattimme Pyhää Synodia siitä suuresta ja erityisestä kunniasta, että he ovat uskoneet minulle vastuun Jumalan suojeleman Suomen ortodoksisen kirkon lauman kaitsemisesta.

Arkkipiispakuntamme on saanut olla Konstantinopolin Ekumeenisen patriarkaatin hengellisessä ohjauksessa vuodesta 1923, jolloin kunnioitettu patriarkka Meletios ja Pyhä Synodi antoivat kirkollemme Tomoksen. Viime vuonna saimme, Jumalan armosta, viettää tuon tapahtuman 100-vuotisjuhlaa Suomessa ja Virossa Hänen Kaikkipyhyytensä läsnäollessa. Vahva yhteytemme Konstantinopolin äitikirkon kanssa, kuten myös Viron veljeskirkkomme kanssa tulee jatkumaan. Kirkon päämiehenä haluan jatkossa rakentaa yhä läheisempää yhteistyötä Liettuan Ekumeenisen patriarkaatin eksarkaattiin sekä Ukrainan itsenäiseen autokefaaliseen kirkkoon.

Samalla kiitän edeltäjääni, Korkeastipyhitettyä arkkipiispa Leoa, jonka historiallisen pitkä palvelus kirkossamme – 45 piispuuden vuotta – on jo itsessään todistus uskollisuudesta. Mutta erityisesti olen kiitollinen siitä esimerkistä, jonka hän on antanut viime vuosina: hän ei pelännyt vastustaa Venäjän oikeudetonta hyökkäystä ja ”Venäläisen maailman” harhaa. Oma patriarkaattimmehan tuomitsi kirkon opillisen nationalisoimisen eli etnofyletismin harhaopiksi jo 1800-luvun lopulla.

Joskus huolehdimme liikaa kirkkomme tilastoista: jäsenmääristä, kasteista, kirkossakävijöistä. Nämä luvut eivät kerro kirkon todellisesta voimasta. Kirkko ei ole olemassa itseään varten. Olemme täällä niitä varten, joiden ääni ei kanna yhteiskunnassamme: syrjäytettyjen, unohtuneiden, vainottujen. Jos menetämme tämän kutsumuksen, jos vaikenemme vääryyden edessä, jos tarjoamme helppoja vastauksia vaikeiden totuuksien sijaan – silloin olemme kadottaneet suolamme.

Kristillisen uskomme ytimessä lepää todellakin paradoksaalinen logiikka, joka määrittää kirkon olemuksen: sen mahti on heikkoudessa, kunnia palvelemisessa, kirkkaus siellä missä maailma näkee vain pimeyttä.

Jumala, joka valitsi heikkouden voiman sijaan, kutsuu meitä tänäänkin näkemään Hänen kasvonsa siellä, missä maailma kääntyy pois. Siksi Ukrainan pakkosiirrettyjen lastenkaan kohtalo ei ole meille vain poliittinen kysymys vaan teologinen totuus: jos emme tunnista Kristusta näissä lapsissa, emme ole tunnistaneet Häntä lainkaan. Meidän on puhuttava kaikkien kärsivien lasten puolesta kaikkialla missä viattomat joutuvat väkivallan uhreiksi. Kirkko ei voi valikoida kärsimystä, jonka se näkee. Jos vaikenemme yhden lapsen tuskasta, menetämme oikeutemme puhua kenenkään puolesta.

Kirkon tehtävä on muistuttaa synkimpinä aikoina kirkkaimmista totuuksista. Meillä on Kristuksen esimerkki. Hän ei kääntänyt katsettaan Golgatalta, ei sulkenut korviaan ristiinnaulittujen huudoilta, ei paennut puutarhasta, eikä piiloutunut palatseihin taikka temppeleiden kulisseihin, vaikka hän tiesi mitä oli edessä. Hänen katseensa viipyi siellä missä kipu oli sietämättömintä, missä hylkäämisen pimeys oli syvintä. Tämä on se polku, joka meitä kutsuu: olemaan läsnä siellä missä sydämet särkyvät ja toivo tuntuu mahdottomalta – siellä, missä vain rakkaus voi kestää. Patriarkkamme Bartolomeos ei voisi paremmin tätä ilmaista sanoessaan, että ”kirkko alentuu aina ristiin asti, mutta ei suostu astumaan ristiltä alas.”

Rakkaat ystävät. Me kaikki olemme renkaita siinä sukupolvien ketjussa, joka ulottuu apostolisesta ajasta aina eskatologiseen täyttymykseen. Kannamme harteillamme ei vain menneiden sukupolvien muistoa, vaan heidän rukouksensa, kilvoituksensa ja uskonsa elävää perintöä. Ortodoksinen kirkko ei ole koskaan vain tämän hetken kirkko. Se on yhtä aikaa läsnä kolmessa ulottuvuudessa: menneisyyden pyhien rukouksissa, tämän hetken liturgisessa yhteisössä ja tulevan valtakunnan lupauksessa. Sen syvä ymmärrys ajasta ei ole lineaarinen vaan liturginen – jokainen hetki on täynnä ikuisuutta, jokainen eukaristia yhdistää menneen, nykyisen ja tulevan Kristuksen mystisessä ruumiissa, hänen Kirkossaan.

Eikä kirkko ole vain kivestä tehty rakennus tai normein säännelty instituutio – se on elävä organismi, jossa virtaa Pyhän Hengen eläväksitekevä voima. Se on, kuten pyhä kirkkoisä Maksimos Tunnustaja opettaa, ikoni Jumalan valtakunnasta, jossa aika ja ikuisuus, näkyvä ja näkymätön, aineellinen ja hengellinen kohtaavat sakramentaalisessa todellisuudessa.

Traditiomme syvyys ei myöskään ole paino joka kahlitsee, vaan voima joka muuntaa – se kantaa meitä aina eteenpäin kohti Jumalan valtakunnan täyteyttä. Tässä mystisessä yhteydessä jokainen sukupolvi on kutsuttu uudistumaan Hengen voimassa, ei säilyttämään menneisyyttä museaalisena muistona vaan elämään todeksi evankeliumin transformatiivista voimaa tässä ajassa, tämän ajan ihmisille.

Perinteemme dynaaminen luonne kutsuu meitä Suomen ortodokseja kohtaamaan muut perinteet kumppaneina yhteisessä todistuksessa. Kun kohtaan muiden kirkkojen ja uskontojen edustajia, en näe vain instituutioita vaan ihmisiä, jotka kantavat samaa huolta maailmastamme – maailmasta, jota sodat ja ekologinen kriisi runtelevat. Vuosien varrella olen oppinut, että ortodoksisen kirkon itseymmärrys yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon täyteyden kantajana ei kutsu meitä ylemmyyteen vaan nöyryyteen. Aito yhteys ei synny kahvipöydissä vaan sydänten kohtaamisessa. Siksi haluan rakentaa siltoja – en papereilla vaan läsnäololla, en sopimuksilla vaan yhteisellä rukouksella.

Kirkkomme opetusta luomakunnan pyhyydestä ei ole koskaan tarvittu yhtä paljon kuin nyt, kun näemme ympärillämme ympäristön ristiinnaulitsemisen. Emme voi paeta kulttuurimme kauneuteen samalla kun maailma palaa. Emme voi puhua vedestä pyhänä ja saastuttaa sitä, emme ylistää leipää ja viiniä ja tuhota maata, joka ne tuottaa. Kirkkomme on tästä lähtien oltava ensimmäinen käytännön ympäristötekojen tiellä – ei viimeinen.

Profeetan kutsumus on aina epämukava – se vaatii meitä nousemaan mukavuusalueiltamme, muistuttamaan valtaapitäviä totuudesta, seisomaan sorrettujen rinnalla. Tämä on se mittapuu, jolla tulevat sukupolvet mittaavat kirkkomme uskottavuutta. Nuoret eivät kysy meiltä opillisia yksityiskohtia – he kysyvät, missä kirkko oli, kun planeettamme tulevaisuus oli vaakalaudalla. Siksi ekologinen vastuu ei ole lisäys kirkkomme perinteeseen vaan sen ytimessä oleva kutsumus, joka nousee suoraan inkarnaation ja pelastuksen mysteeristä. Kristus ei tullut pelastamaan vain ihmissieluja vaan koko luomakunnan.

Tunnustan, että profeetallisen äänen vaatimus pelottaa minua. Olisi helpompaa vaieta, piiloutua liturgian kauneuteen, vetäytyä diplomatian suojiin. Mutta joka kerta kun katson ristiä kansliani seinällä, muistan: Kristus ei valinnut helppoa tietä. Tähän kiteytyy ortodoksisen tradition syvin ydin: olla valmis kantamaan risti totuuden puolesta. Jos kirkko menettää tämän äänen – uskon todistamisen palavan sydämen ja kärsivän maailman välillä – se muuttuu kaikukammioksi, jossa liturgiset sanat kiertävät vailla kosketusta todellisuuteen. Silloin kirkko ei ole enää silta taivaan ja maan välillä vaan labyrintti, jossa eksymme omaan hengelliseen estetiikkaamme. Siksi vakuutan teille: en minäkään aio vaieta silloin kun totuus vaatii ääntä.

Kristuksessa rakkaat sisaret ja veljet. Kun tänään astun tähän vaativaan tehtävään, teen sen samalla nöyryydellä, jolla publikaani rukoili temppelin takaosassa, ja samalla luottamuksella, jolla Pietari astui aaltojen päälle Jeesusta vastaan. Olen tänään tässä ja täällä vain siksi, että Jumala kutsui – ei ansioituneen vaan köyhän, ei täydellisen vaan vajavaisen.

Kirkko ei ole koskaan yhden ihmisen kirkko. Olen syvästi kiitollinen siitä, että saan jakaa tämän vastuun piispakollegojeni kanssa. Samalla olen kiitollinen kirkkomme kaikista osaavista työntekijöistä – papeista, kanttoreista, eri toimialojen asiantuntijoista, seurakuntien, kirkon ja sen järjestöjen työntekijöistä. Kirkko rakentuu viimekädessä luottamuksesta, ei sokeasta hierarkiasta.

Sama Jumala, joka antoi taivaalliselle esirukoilijalleni profeetta Elialle voiman paastota neljäkymmentä päivää, joka varjeli kolmea nuorukaista tulisessa pätsissä, joka on kantanut kirkkoaan läpi vainojen ja hajaannusten – Hän toimii meidänkin keskellämme, ei vain minun kauttani vaan meidän kaikkien kautta. Siksi pyydän nyt teidän kaikkien esirukouksia, että voisimme yhdessä palvella Hänen rakkaudellaan ja Hänen armollaan tätä kirkkoa, joka on meille kaikille rakas.

Kun pyhät ja te rukoilette tänään puolestani, ja kun Kristus itse johtaa kirkkoaan kohti eskatologista täyttymystä, voimme astua tulevaisuuteen luottavaisina. Ei siksi, että näkisimme selvästi eteenpäin, vaan siksi että Jumalan valo loistaa pimeydessä. Ei siksi, että olisimme täydellisiä, vaan siksi että Hänen armonsa riittää. Jumalan rakkaus on vahvempi kuin mikään muu voima maan päällä ja Hänen valonsa loistaa kirkkaimmin juuri niissä säröissä, joita emme osaa itse paikata.