Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Kristodulos syntyi pienessä kylässä Vähän-Aasian Bityniassa noin vuonna 1020 ja sai kasteessa nimen Johannes. Hän menestyi opinnoissaan erinomaisesti. Jumalan armon valaistessa hänen mielensä alkoi kaivata ajallisen elämän sijaan jotain pysyvää ja ikuista. Kun vanhemmat näkivät hänen orastavan luostarikutsumuksensa, he pyrkivät estämään sen kasvun ja vastoin hänen tahtoaan päättivät kihlata hänet erään hyvään perheeseen kuuluvan neidon kanssa. Ennen kirkollista kihlausta Kristodulos kuitenkin pakeni kotiseudultaan kilvoittelijoistaan kuululle Bitynian Olymposvuorelle, jossa hänestä tuli viisaan ohjaajavanhuksen oppilas. Tämä vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimeksi Kristodulos, joka tarkoittaa Kristuksen palvelijaa. Nuori munkki noudatti tarkkaan vanhuksensa ohjeita ja edistyi kilvoitteluelämässä. Kolmen vuoden kuluttua vanhus kuitenkin kuoli.

Ohjaajansa poismenoa murehtinut Kristodulos pelkäsi, että hänen vanhempansa yrittäisivät houkutella tai pakottaa hänet takaisin maailmalliseen elämään. Niinpä hän lähti pyhiinvaellukselle Roomaan, missä hän kävi kumartamassa pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin reliikkejä. Roomassa apostolit ilmestyivät Kristodulokselle unessa paljastaen hänelle hänen tulevan tehtävänsä ja kehottivat häntä pysymään kestävänä koettelemuksissa.

Italiasta Kristodulos siirtyi Palestiinaan, jonka autiomaassa hän vietti ankaraa elämää. Sitten hän meni yhteiselämäluostariin, mutta pian hän joutui muiden veljien kanssa pakenemaan turkkilaisten hyökkäyksiä. Munkit purjehtivat Vähään-Aasiaan ja asettuivat Latrosvuorelle, joka oli tunnettu luostarielämän keskus. Siellä Kristodulos jatkoi askeettisia kilvoituksiaan syöden pääasiallisesti ohraleipää. Suurina juhlapäivinä hän söi kuitenkin kaikkea, koska ei tahtonut antaa vaikutelmaa, että hän olisi manikealainen. Tämän harhaopin kannattajat pitivät joitakin ruoka-aineita itsessään pahoina. Hänen arvostelukykynsä teki vaikutuksen Latroksella sijainneen Styloksen luostarin munkkeihin, jotka tahtoivat valita hänet johtajakseen. Hiljaisuutta rakastava Kristodulos tahtoi ensin kieltäytyä, mutta patriarkka Kosmas (1075–1081) vaati häntä ottamaan vastaan igumenin aseman ja nimitti hänet samalla kaikkien Latroksen luostareiden arkkimandriitaksi. Munkit kunnioittivat häntä suuresti ja ottivat hänen sanansa vastaan Jumalan sanoina.

Tilanne muuttui kuitenkin, kun turkinsukuiset selzukit ryhtyivät voittoisan Mantzikertin taistelun jälkeen hävittämään koko Vähän-Aasian aluetta. He tappoivat useita munkkeja Latroksellakin. Silloin Kristodulos pakeni sieltä muiden veljien kanssa aikomuksenaan palata takaisin Palestiinaan. Matkalla hän tapasi Lyykian Strobiloksessa munkki Arsenioksen, jolla oli hallussaan esi-isiensä rakennuttama suuri luostari. Arsenios lahjoitti Kristodulokselle luostarin, jolla oli paljon tuloja Kos- ja Leros-saarilla sijaitsevista tiluksista, ja vetäytyi itse vanhuuden lepoon rauhalliseen paikkaan, missä nukkui pian kuolonuneen.

Kaupungin asukkaiden runsaslukuiset vierailut luostarissa saivat kuitenkin aikaan hämmennystä veljestössä, ja niin Kristodulos päätti siirtyä Strobiloksen luostarin omistamille maille Kos-saarelle. Sinne hän rakensi uuden luostarin Jumalanäidin kunniaksi. Mutta sielläkin elämä muuttui levottomaksi, kun saarelaiset alkoivat tungeksia luostarissa. Nyt Kristodulos alkoi etsiä todella rauhoitettua ja autiota paikkaa. Pitkien etsintöjen jälkeen hän löysi Patmos-saaren, joka oli tuohon aikaan asumaton. Kristodulos kiiruhti Konstantinopoliin pyytämään keisari Aleksios I Komnenokselta (1081–1118), että tämä luovuttaisi saaren hänelle. Kristodulos tahtoi rakentaa sinne luostarin Kristuksen rakastetulle opetuslapselle Johannekselle, jolle oli siellä näytetty Ilmestyskirjaan sisältyvät ilmestykset. Keisari tajusi heti olevansa tekemisissä pyhän ja jalosieluisen miehen kanssa. Niinpä hän ehdotti, että Kristodulos ottaisi mieluummin johtaakseen Thessaliassa Boloksen kaupungin (nykyinen Volos) lähellä Zagoran vuorella (nykyisin Pilios) olevat luostarit, joissa oli paljon munkkeja mutta ei sopivaa johtajaa heille. Tähän pyhä Kristodulos vastasi, että ainoa asia, mitä hän halusi, oli hiljainen paikka, jossa hän voisi vapaana maallisista huolista omistautua rukoukseen. Kuuliaisuudesta hän kuitenkin suostui laatimaan ohjesäännön Zagoran munkeille. Jos he hyväksyisivät sen, hän voisi ryhtyä heidän johtajakseen.

Säännössään pyhittäjä Kristodulos esitti, että munkin tuli olla kärsivällinen kiusauksissa ja elää täydellisessä omistamattomuudessa ja kuuliaisuudessa. Koska munkin todellinen kutsumus on pysyä ilman mielen hajaannusta Jumalan ja Hänen pyhiensä läsnäolossa, hän kehotti heitä välttämään paljoja yhteyksiä ulkopuolisiin ja tunnustamaan tarkoin pahat ajatuksensa hengelliselle isälleen. Nuorille munkeille hän suositteli 3000 maahankumarrusta päivällä ja saman verran öiseen aikaan, mutta heikommat ja vanhemmat saivat tehdä niitä sen verran kuin jaksoivat.

Saatuaan Typikoninsa eli ohjesääntönsä valmiiksi Kristodulos luovutti sen keisarille, joka oli siihen hyvin tyytyväinen. Mutta Zagoran munkit, jotka olivat tottuneet leväperäiseen elämään, eivät olleet lainkaan innostuneita saamaan häntä johtajakseen. Kristodulos huokasi helpotuksesta tämän kuultuaan ja uudisti Patmosta koskevan pyyntönsä. Keisari Aleksios päätti luovuttaa koko Patmoksen saaren (34 km²) hänen omistukseensa vapauttaen sen maallisen vallan alaisuudesta ja verojen maksusta. Lisäksi keisari määräsi, että luostarille oli keisarin kustannuksella annettava joka vuosi tietty määrä viljaa, niin että munkit voisivat maallisista huolista vapaina omistautua rukoilemaan sekä keisarin että koko valtakunnan puolesta.

Kun Kristodulos saapui kallisarvoisen khrysobullan eli keisarillisen lahjoituskirjan kanssa saarelle, hän ensi töikseen tuhosi siellä olleen Artemis-jumalattaren patsaan ja sitten rakennutti kirkon Kristuksen rakkaimman opetuslapsen Johanneksen kunniaksi. Karulla kallioisella saarella Kristodulos näytti esimerkkiä rakennusmiehille osallistumalla ahkerasti rakennustöihin. Hän kantoi kiviä ja laastia, vaikka oli jo iäkäs. Pitkän työpäivän jälkeen hän illalla kohotti kätensä Jumalan puoleen ja rukoili aamun valkenemiseen saakka.

Kristoduloksen maine veti hänen luokseen paljon ihmisiä. Paljon kävijöitä tuli lähisaarilta etenkin silloin, kun saarilla puhkesi nälänhätä. He pyysivät häntä rukoilemaan, että Jumala lähettäisi heille apua. Kristodulos käski luostarinsa taloudenhoitajamunkkia tarjoamaan aterian kaikille vieraille. Tämä ihmetteli, mistä löytäisi ruokatarpeet niin monelle ihmiselle. Kristodulos määräsi hänet valmistamaan ruokaa siitä mitä hänellä oli. Kaikki tulivat kylläisiksi, ja ruokaa jäi tähteeksi enemmän kuin sitä oli alun perin ollut. Tämän ihmeen jälkeen taloudenhoitaja teki epäröimättä kaiken, mitä igumeni häneltä pyysi.

Pyhä Kristodulos viipyi saarella viisi vuotta johtaen luostarin rakennustöitä ja järjestäen veljestön elämää pyhän Basileioksen ja pyhittäjä Sabbaksen sääntöjen mukaiseksi. Erityisesti hän painotti sitä, että veljien piti erkaantua maailmasta ja pitää ainoana huolenaan sielunsa pelastamista. Tämän jälkeen kuitenkin valtiolliset olot muuttuivat taas epävakaiksi. Keisari kävi taistelua normanneja vastaan valtakunnan länsiosissa. Näin turkkilaiset saivat tilaisuuden ja alkoivat hyökkäillä kaikille Aigeian meren saarille.

Tuohon aikaan luostari oli melkein valmis, mutta sen muurit ja linnoitukset eivät vielä olleet tarpeeksi vahvat kestämään piiritystä. Niinpä pyhittäjä päätti poistua Patmokselta ja etsiä taas kerran turvallisempaa paikkaa. Hän keräsi munkkinsa kokoon ja määräsi heidät seuraamaan itseään turvaan. Kaikki ruokatarvikkeet hän käski jakaa luostarin maallikkotyömiehille, jotka asuivat perheineen saarella. Kun munkit vastustelivat ja tahtoivat ottaa viljan mukaansa, hän käski antaa sen lainaksi saarelaisille, niin että he joskus voisivat maksaa sen takaisin. Tähän veljet suostuivat.

Igumeninsa johdolla munkit purjehtivat Euboian (Evia) saarelle, jonka maaherrana toimi Kristoduloksen hengellinen lapsi Eumeithios. Hän ilahtui kovasti hengellisen isänsä tulosta ja lähetti heti heille laivalastillisen viljaa. Kun munkit näkivät tämän, he pyysivät Kristodulokselta anteeksi nurkumistaan. Pyhittäjän maine levisi saarella ja eräs saaren rikas johtomies lahjoitti heidän käyttöönsä omistamiaan suuria rakennuksia. Kristodulos tahtoi kuitenkin palata Patmokselle. Heti kun tilanne siellä oli rauhoittunut, hän lähetti läheisimmän oppilaansa Sabbaksen valmistelemaan veljestön siirtymistä takaisin saarelle. Itse hän tunsi loppunsa lähestyvän. Sabbaksen lähdön jälkeen hän eli Euboialla vielä 11 kuukautta.

Kun suuren paaston ensimmäinen viikko koitti, Kristodulos sulkeutui keljaansa ollakseen siellä yksin Jumalan edessä. Toisen viikon alussa hän kutsui munkit luokseen. Hän antoi heille viimeiset neuvonsa, kehotti heitä olemaan kokoamatta katoavaista tavaraa, pysymään Patmoksen hiljaisuudessa haaveilematta rikkaista kaupunkiluostareista, joissa yhteydet maailman ihmisiin häiritsevät munkkien rukousta. Kehotettuaan heitä vielä ottamaan hänen ruumiinsa mukaansa Patmokselle palatessaan, hän antoi rauhallisesti henkensä Jumalan käsiin maaliskuun 16. päivänä 1093.

Euboialaiset eivät kuitenkaan tahtoneet mistään hinnasta luopua pyhittäjä Kristoduloksen kallisarvoisista reliikeistä. Niinpä Kristoduloksen munkit lähtivät Patmokselle ilman niitä. He palasivat kuitenkin salaa takaisin, jolloin heidän onnistui tehdä ”hurskas ryöstö” ja ottaa ne haltuunsa. Tuulikin auttoi heidän laivaansa, niin etteivät takaa-ajoon lähteneet euboialaiset saaneet heitä kiinni. Pyhittäjän reliikit sijoitettiin pieneen varta vasten rakennettuun kirkkoon, jossa ne ovat tänäkin päivänä. Kerran eräs sisilialainen ruhtinas yritti ryöstää ne, mutta kun merenkäynti oli vähällä hukuttaa hänen laivansa, hän tuli tuntoihinsa ja palautti ne takaisin. Samoin on käynyt parille muullekin vastaavalle yritykselle.

1000-luvulta lähtien aina tähän päivään Patmoksen Pyhän Johannes Teologin luostari on säteillyt ortodoksisen munkkilaisuuden valoa laajalti koko kristilliseen maailmaan. Se on kasvattanut kirkolle monia patriarkkoja ja piispoja, ja siellä säilytetään paljon arvokkaita käsikirjoituksia, ikoneita ja muuta kirkollista esineistöä. Vuonna 1988 Patmoksella vietettiin juhlallisesti ekumeenisen patriarkan ja kaikkien ortodoksisten kirkkojen edustajien läsnä ollessa luostarin 900-vuotisjuhlaa.

Pyhä Ambrosi Tunnustaja syntyi vuonna 1861. Hänen maallikkonimensä oli Besarion Khelaia. Koulutuksensa Besarion sai ensin Samegrelon teologisessa koulussa. Vuonna 1885 hän valmistui Tiflisin seminaarista. Samana vuonna hänet vihittiin papiksi.

Isä Besarion palveli kahdeksan vuotta pappina Sokhumin (Suhum) kaupungissa Luoteis-Georgiassa. Samalla hän opetti georgian kieltä kouluissa. Hän myös johti useita hyväntekeväisyysyhdistyksiä. Vuonna 1896 Besarion jäi leskeksi ja seuraavana vuonna hän lähti opiskelemaan Kazanin teologiseen akatemiaan.

Kazanissa Besarion seurasi kiinnostuneena kaupungin kulttuurielämää. Hän oli myös erityisen kiinnostunut kotimaansa nationalistisesta itsenäisyysliikkeestä. Besarion tutki Georgian historiaa ja laati aiheesta useita kirjoituksia. Hänen kristinuskon ja islamin välistä taistelua Georgiassa käsittelevä esseensä oli niin mukaansatempaava, että eräs professori kehotti häntä tutkimaan aihetta enemmän. Isä Besarion tekikin aiheesta oman maisterintyönsä.

Vuonna 1901 Besarion päätti opintonsa Kazanissa. Samana vuonna hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimekseen Ambrosi. Hän palasi kotimaahansa. Georgiassa hän osallistui liikkeeseen, joka yritti saada Georgian kirkolle autokefaalisen aseman. Tämän vuoksi pyhä Ambrosi karkotettiin Venäjälle vuonna 1905.

Kun Ambrosi jälleen palasi Georgiaan, hänestä tehtiin arkkimandriitta ja hänet määrättiin Chelishin luostarin igumeniksi. Luostari oli aikoinaan ollut Georgiassa teologisen koulutuksen keskus. Luostarin opiskelijamäärä oli kuitenkin nopeassa laskussa. Ambrosi onnistui kokoamaan joukon nuoria ja lahjakkaita ihmisiä opiskelijoiksi seminaariin. Itse hän alkoi opettaa heille seminaarissa kirkkolaulua ja pyhän evankeliumin resitointia.

Ambrosi käytti paljon aikaansa Chelishin luostarin vanhojen käsikirjoitusten etsimiseen ja entisöimiseen. Kävellessään kerran luostarinpihan poikki pyhä Ambrosi kuuli maan alta ikään kuin tukahtunutta ääntä. Hän alkoi kaivaa maata äänen kohdalta. Maasta löytyi muinainen evankeliumikäsikirjoitus. Se oli peräisin 800- tai 900-luvulta ja tuli tunnetuksi Chelishi-evankeliumin nimellä.

Ambrosi nimitettiin Tiflisissä sijaitsevan Kristuksen Kirkastumisen luostarin igumeniksi. Kun Georgiassa ollut Venäjän kirkon eksarkki Nikon murhattiin vuonna 1908, Ambrosi oli yksi niistä, joita syytettiin osallisuudesta murhaan. Häneltä riistettiin oikeudet palvella kirkossa, ja hänet karkotettiin Riazanissa sijaitsevaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Siellä hän oli arestissa yli vuoden ajan. Vuonna 1910 Ambrosi vapautettiin syytteistä, ja hän saattoi jälleen palvella kirkossa.

Georgiaan palannut arkkimandriitta Ambrosi liittyi vuonna 1917 rintamaan, joka pyrki saamaan Georgian kirkolle autokefalian. Muutamien kuukausien kuluttua tässä onnistuttiinkin. Georgian kirkko julistettiin autokefaaliseksi. Arkkimandriitta Ambrosi vihittiin Chqondidin metropoliitaksi. Myöhemmin hänet siirrettiin Tskum-Abkhazetin alueelle.

Vuonna 1921 pyhästä Ambrosi kruunattiin koko Georgian katolikokseksi eli patriarkaksi. Hieman hänen vihkimyksensä jälkeen neuvostohallitus alkoi kuitenkin vainota kirkkoa ankarasti. Yhteensä noin 1 200 kirkkoa ryöstettiin, otettiin muuhun käyttöön tai tuhottiin. Papistoa pidätettiin ja karkotettiin. Myöhemmin pappeja myös teloitettiin.

Helmikuun alussa vuonna 1922 Italian Genovassa pidettiin konferenssi, jonne kokoontui 34:n eri kansallisuuden edustajia. Konferenssin tarkoituksena oli parantaa Neuvostoliiton ja Länsi-Euroopan suhteita sekä keskustella Keski- ja Itä-Euroopan talouden uudelleenrakentamisesta. Katolikos Ambrosi lähetti konferenssin osallistujille asiakirjan, jossa hän vetosi heihin Georgian kirkon ja kansan puolesta. Hänen kirjoituksensa ei kuitenkaan rajoittunut ainoastaan puolustamaan Georgian kristittyjä, vaan hän oli huolissaan koko ihmissuvun puolesta. Hän painotti kristillisten hyveiden merkitystä. Kansalta ja hallitukselta, jolta riistetään kristilliset hyveet, riistetään myös tulevaisuus.

Kun bolsevikkihallinto sai tietää pyhän Ambrosin lähettämästä anomuksesta, hänet pidätettiin. Ambrosi oli peloton: hän kritisoi hallintoa sen tekemistä rikoksista, epäoikeudenmukaisuudesta ja pyhäinhäväistyksistä. Kun häntä kuulusteltiin, hän lausui: ”Uskon tunnustaminen on jokaisen kansan hengellinen tarve, ja vaino korostaa sen välttämättömyyttä. Usko syvenee, kun se joutuu ristiriitaan ja alkaa patoutua, ja lopulta se purskahtaa esiin uudella innolla. Näin on ollut ennen, ja näin on oleva meidänkin maassamme. Georgia ei ole poikkeus tästä universaalista laista.” Vainoajilleen pyhä Ambrosi sanoi: ”Minun sieluni kuuluu Jumalalle, sydämeni kotimaalleni, ja ruumillani te saatte tehdä mitä vain itse tahdotte.”

Pyhä katolikos tuomittiin vangittavaksi. Hänen tuomionsa pituus oli seitsemän vuotta, yhdeksän kuukautta ja 28 päivää. Vuoden 1924 lopulla pyhä Ambrosi ja joukko muita vangittuja vapautettiin, mutta raskas vankeusaika oli vaatinut veronsa ja katolikoksen terveys oli heikentynyt. Pyhä Ambrosi nukkui kuolonuneen pari vuotta myöhemmin, vuonna 1927. Georgian kirkon pyhä synodi kanonisoi katolikos-patriarkka Ambrosin vuonna 1995. Kärsimyksiensä tähden hän sai lisänimen Tunnustaja.

Pyhä Aristobulos eli ensimmäisellä vuosisadalla. Hän kuuluu Herran seitsemänkymmenen opetuslapsen joukkoon ja pyhä apostoli Paavali mainitsee hänet kirjeessään roomalaisille (16:10). Joidenkin tietojen mukaan Aristobulos olisi ollut sama henkilö kuin pyhien apostolien Johanneksen ja Jaakobin isä Sebedeus.

Pyhää Aristobulosta kunnioitetaan Britannian apostolina. Tradition mukaan Aristobuloksen Britanniaan lähetti apostoli Paavali. Sikäläisiä asukkaita pidettiin raakalaisina, mutta enimmäkseen he antoivat Aristobuloksen toimia rauhassa. Muutaman kerran he tosin kohtelivat kaltoin pyhää apostolia, joka raahattiin julkiselle aukiolle ja kansanjoukkojen pilkattavaksi. Aristobulos kesti kuitenkin kaikki vaikeudet. Hän vaelsi ympäri Britanniaa, opetti kansaa ja perusti kirkkoja, joihin hän vihki pappeja ja diakoneja. Aristobulos sai ilmeisesti nukkua kuolonuneen rauhassa, joskin eräiden lähteiden mukaan hän kärsi marttyyrikuoleman.

Pyhää Aristobulosta muistellaan myös 31.10. eräiden toisten apostoli Paavalin mainitsemien opetuslasten kanssa sekä 4.1. Herran seitsemänkymmenen apostolin joukossa.

Pyhä Demetre, joka sai lisänimen Hurskas, syntyi vuonna 1259 Georgian kuningasperheeseen. Hänen isänsä oli kuningas Davit V, joka oli noussut Georgian kuninkaanistuimelle vuotta ennen poikansa syntymää. Demetren äiti oli kuningatar Gvantsa. Demetre oli pyhän kuningatar Tamaran (1.5.) lapsenlapsenlapsi.

Kun Demetre oli vielä lapsi, Jumala koetteli häntä monin tavoin kasvattaakseen häntä. Demetre jäi orvoksi hyvin nuorena. Mongolit surmasivat hänen äitinsä, kun poika oli vasta sylivauva. Kun nuori kuninkaallinen oli kymmenvuotias, hänen isänsä kuoli. Kaksi vuotta myöhemmin eli vuonna 1271 kuninkaallinen hovi lähetti Demetren mongolihallitsija Abaqa-kaanin (1256–1282) luo Ordaan.¹ Koska georgialaiset olivat mongolivallan alla, heidän tuli pyytää kaania julistamaan Demetre kuninkaaksi, minkä tämä tekikin.

Kuningas Demetre hallitsi kansaansa viisaasti ja lempeästi. Hän jakoi omaisuuttaan köyhille, sairaille ja orvoille. Hän myös rakennutti ja korjasi kirkkoja ja luostareita. Hänellä oli monia suunnitelmia maansa parhaaksi, mutta kaanin vaatimat georgialaissotilaat verottivat kansaa raskaasti. Suuri määrä georgialaisia nuorukaisia taisteli ja kaatui kaanin sodissa.

Georgiassa alkoivat sisäiset ristiriidat. Epätoivoinen kansa alkoi ryöstää kirkolle kuuluvia maita ja kyliä. Tänä vaikeana aikana myös kuningas Demetre lankesi syntiin. Hän oli jo naimisissa, mutta ryösti itselleen eteläisen Georgian hallitsijan Beka Jakelin tyttären, Natelan. Natela ja Demetre saivat yhdessä pojan, jonka he nimesivät Giorgiksi. Myöhemmin heidän poikansa sai lisänimen Giorgi V ”Älykäs” (1314–1346).

Kaani Abaqan kuoleman jälkeen mongolien keskuudessa alkoi sisäinen valtataistelu hänen seuraajastaan. Valta vaihtui lyhyessä ajassa useita kertoja, ja lisäksi oli vielä epäonnistuneita vallankaappausyrityksiä. Lopulta kaaniksi nousi Arghum, jota vastaan hänen pääministerinsä Bugha Chingsang alkoi taistella. Tämä päätyi teloitettavaksi 17. tammikuuta vuonna 1289. Bugha Chingsangin mukana teloitettiin myös hänen liittolaisensa.

Kuningas Demetre sai käskyn saapua Ordaan, koska häntä epäiltiin osallisuudesta juonitteluun. Kuningas ymmärsi heti, miksi kaani halusi puhutella häntä. ”Olen varma, että kaani aikoo tehdä minulle pahaa, mutta minun kuningaskuntani on avuton hänen edessään, jos en mene Ordaan”, hän ilmoitti hovilleen. ”Kuinka monia kristittyjä kuolee? Kuinka monesta tulee kaanin orjia? Kuinka paljon kirkkoja tuhotaan? Minun elämäni ei voi olla niin arvokas, että voisin elää ja kantaa tämän synnin sillä aikaa kun kristityt sielut joutuvat tuhoon. Minä haluan mennä kaanin luo. Tapahtukoon Jumalan tahto. Jos minut surmataan, olen varma, että kansani pelastuu.”

Hovi yritti estää kuninkaan lähdön. He kertoivat kuninkaalle, että tämä kohtaisi varman kuoleman ja että maa jäisi silloin ilman hallitsijaa. Ainoastaan katolikos Abraam tuki kuningas Demetren päätöstä. Hän sanoi kuninkaalle: ”Jos sinä uhraat oman elämäsi sinun kansasi tähden, me tämän maan piispoina kannamme sinun syntisi ja rukoilemme Jumalaa, että sinut luettaisiin pyhien marttyyrien joukkoon.” Katolikos jatkoi: ”Itse Herra on sanonut, ettei kukaan voi osoittaa suurempaa rakkautta, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta” (Joh. 15:13). Kun kuningas kuuli nämä sanat, hän ilostui. Hän alkoi valmistella matkaansa mongolien Ordaan. Matkalle hän otti mukaansa katolikoksen sekä oman poikansa Davitin, pappi Mosen sekä useita hovinsa jäseniä.

Ordassa mongolit vangitsivat kuninkaan, vaikka heillä ei ollut mitään todisteita häntä vastaan. Kun kuningas virui vankilassa, joukko georgialaisia kristittyjä tunkeutui sisään ja tarjosi hänelle pakomahdollisuutta. Tämä liikutti kuningasta suuresti. Hän ilmoitti kuitenkin tienneensä jo alusta lähtien millaisen kuoleman tulisi kohtaamaan. Hän sanoi antavansa elämänsä kansansa puolesta. Demetre jatkoi: ”Jos pakenen nyt, kansani tuhotaan. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman, mutta menettää sielunsa?” (Mark.8:36.)

Kaani määräsi kuninkaan teloitettavaksi. Pyhä kuningas valmistautui kuolemaansa. Hän rukoili hartaasti, osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi sitten sielunsa Jumalan käsiin. Teloitusta seuraamassa olleet näkivät kuninkaan kuolinhetkellä ihmeen: aurinko pimeni ja koko kaupungin ympärille tuli pahaenteinen hohde.

Pyhän marttyyrikuninkaan reliikkejä vartioitiin, mutta katolikos Abraam ja pappi Mose onnistuivat saamaan ruumiin haltuunsa. Tiflisin kalastajamiesten avulla he kuljettivat pyhät reliikit takaisin Georgiaan. Pyhä marttyyri haudattiin Mtskhetassa sijaitsevaan Svetitskhovelin katedraaliin.

Pyhä Aleksanteri oli Rooman piispana vuosina 109–116 (toisen ajoituksen mukaan 106–115). Hän oli viides Rooman piispa Pietarin jälkeen, eli häntä kunnioitetaan kuudentena paavina. Irenaios Lyonilainen ja Eusebius Kesarealainen mainitsevat hänet kirjoituksissaan. Pyhän Aleksanterin elämästä tai kuolemasta ei tiedetä juuri mitään. Hänen kerrotaan käyttäneen siunattua vettä ja suolaa kristittyjen kotien pyhittämiseen. Rooman kirkossa 400-luvulla kirjatun tradition mukaan hän kärsi marttyyrikuoleman 3. toukokuuta, joka on hänen muistopäivänsä roomalaiskatolisessa kirkossa. Ilmeisesti Aleksander mestattiin Via Nomentanalla. (Paikka löydettiin vuonna 1855.) Eräät lähteet tosin kertovat, että hänet tapettiin polttamalla keisari Hadrianuksen (117–138) aikana.

Sabinos, joka oli syntynyt Egyptin Hermopoliksen tunnetuimpaan ylhäisösukuun, eli keisari Diocletianuksen aikana (284–305). Hän oli palavasieluinen kristitty ja nautti suurta arvonantoa kaupungin kristittyjen parissa. Kun kristittyjen vainot puhkesivat noin vuonna 303, hän piiloutui yhdessä muiden kristittyjen kanssa kaupungin ulkopuolelle, sillä hän tiesi keisarin miesten etsivän häntä.

Eräs kerjäläinen, jolle Sabinos oli antanut almun, kavalsi kristittyjen piilopaikan, ja heidät kuljetettiin kahleissa maaherra Arrianoksen eteen, joka itsekin kääntyi myöhemmin kristinuskoon (14.12.). Kun maaherra näki Sabinoksen rohkeuden, hän ruoskitutti tätä julmasti saadakseen hänet siten uhraamaan epäjumalille. Sabinos ei kuitenkaan vastannut maaherran kysymyksiin ja käskyihin vaan pysyi vaiti, jolloin joku miehistä sanoi, että hän oli menettänyt järkensä. Silloin Sabinos aukaisi suunsa ja sanoi: ”Minä olen kyllä järjissäni, mutta en puhu, koska kieltäydyn luopumasta Kristuksesta ja uhraamasta epäjumalille!”

Kuulustelut tapahtuivat kaupungin ulkopuolella. Kun tuomarit ja syyttäjät palasivat veneillä joen yli kaupunkiin, aallot kohosivat yhtäkkiä korkeiksi ja Sabinosta kuljettanut vene pelastui täpärästi haaksirikolta. Tästä Arrianus sai aiheen syyttää pyhää marttyyria tuomioistuimen edessä siitä, että tämä turvautui magiaan välttääkseen oikeudenmukaisen tuomion.

Sabinosta alettiin kiduttaa kärventämällä hänen ruumistaan soihduilla. Mutta mikään ei saanut häntä lopettamaan Kristuksen tunnustamista. Hän kehotti maaherraa mitä pikimmin surmaamaan hänet, sillä kuolema olisi hänelle pääsytie iankaikkiseen elämään. Kun päätös lopulta annettiin, hänet vietiin veneessä keskelle jokea ja heitettiin virtaan painava kivi jalkoihin sidottuna. Näin hän sai marttyyriseppeleen.

Kristuksen tähden houkka Pimen ja Anton Meskhi elivät 1200-luvulla Georgiassa. Tuohon aikaan mongolit tekivät jatkuvia valloitushyökkäyksiä Georgiaan. Koko Georgian valtio ja erityisesti Georgian kirkko kärsi mongolien ikeen alla. Useat georgialaiset kuolivat marttyyreina, mutta pieni osa taipui pelastamaan ajallisen ruumiinsa kieltämällä Kristuksen.

Pyhä Pimen, jonka suku oli kotoisin Georgian itäosista, oli munkkina Davit-Garejin erämaassa. Hänen kanssaan kilvoitteli Anton Meskhi, joka puolestaan oli kotoisin Etelä-Georgiasta. Pyhät munkit nuhtelivat hallitsijoita ja puhuivat kovin sanoin ylhäisön moraalittomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. He eivät halunneet kansan seuraavan kuninkaansa huonoa esimerkkiä. Pyhät kilvoittelijat tekivät myös lähetystyötä Dagestaniassa Georgian koillispuolella. Hyvän kilvoituksen kilvoiteltuaan pyhät Pimen ja Anton nukkuivat pois rauhassa ja heidät luettiin pyhien joukkoon.

Pyhä Serapion oli kotoisin Moskovan lähistöltä. Jo nuorena hän halusi jättää maailman ja mennä luostariin, mutta vanhemmat vastustivat hänen kutsumustaan. Heidän toivomuksestaan hän meni naimisiin ja ryhtyi seurakuntapapiksi. Kun hänen vaimonsa vuoden kuluttua kuoli, hän vihkiytyi munkiksi, mutta jatkoi vanhempiensa tähden työtään seurakuntakirkon pappina. Vasta heidän kuoltuaan hän antoi vapautuskirjan isänsä maaorjille, jakoi omaisuutensa köyhille ja meni Dubenin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostariin. Pian hänet nimitettiin luostarin rakentajaksi. Hän tuli niin kuuluisaksi askeettisista kilvoituksistaan, että luostaria alettiin hänen mukaansa kutsua Serapionin erakkolaksi. Serapion itse kaipasi ankaraa kilvoituselämää ja mahdollisuutta hengelliseen mietiskelyyn. Hän jätti Dubenin luostarin ja siirtyi Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavraan. Kun lavran johtaja igumeni Simon nimitettiin vuonna 1495 Moskovan metropoliitaksi, Serapionista tuli hänen seuraajansa igumenina.

Pyhä Serapion nautti suuriruhtinas Iivana III:n (1462–1505) suosiota. Kerran vihamiehet panettelivat kolmea pajaria syyttäen heitä noituudesta. Iivana III raivostui ja tuomitsi pajarit poltettavaksi. Metropoliitta yritti turhaan puolustaa syyttömiä. Vasta pyhän Serapionin puuttuminen asiaan ja kahdenkeskinen keskustelu suuriruhtinaan kanssa sai tämän rauhoittumaan ja vapauttamaan tuomitut. Tämän tapauksen jälkeen Serapion sai kansan parissa pyhän miehen maineen ja häntä verrattiin pyhään Nikolaokseen.

Serapion osallistui vuoden 1504 kirkolliskokoukseen, jossa käsiteltiin luostareiden maaomaisuutta koskevaa kiistaa. Hän puolusti viisaasti kirkon ja luostareiden oikeutta omaisuuteen, joka teki mahdolliseksi hyväntekeväisyyden harjoittamisen.

Serapion valittiin Novgorodin arkkipiispaksi vuonna 1506, aikana jolloin tuo kaunis kaupunki joutui kestämään monia koettelemuksia. Kolmen vuoden ajan siellä riehui rutto, johon menehtyi tuhansia ihmisiä. Serapion järjesti ristisaattoja ja antoi lopulta määräyksen rakentaa yhdessä päivässä kirkko Jumalanäidin kunniaksi. Kirkkoa vihittäessä kolme sairasta – sokea, halvaantunut ja riivattu – parantuivat, ja pian kuolemaa kylvänyt rutto laantui. Samana vuonna raju tulipalo tuhosi suuren osan Novgorodin kauppakaupunkia vaatien satoja uhreja. Jälleen Serapion johti ristisaattoa ja toimitutti rukouspalveluksen, jonka aikana hän itki niin, ettei voinut lausua sanaakaan.

Samoihin aikoihin ruhtinas Feodor Borisovitš esitti taloudellisia vaatimuksia Novgorodin hiippakuntaan kuuluvalle Volokolamskin luostarille ja sen johtajalle igumeni Joosefille (ks. 9.9.). Tämä etsi suojelusta Moskovan suuriruhtinaalta Vasili III:lta (1505–1533) ja metropoliitalta Simonilta. Samalla Joosef lähetti erään vanhuksen viemään tiedon asiasta arkkipiispa Serapionille. Ruton takia lähetti joutui kääntymään takaisin kesken matkan. Kun Serapion sitten sai muuta kautta tietää igumeni Joosefin hakeutuneen Moskovan metropoliitan suojelukseen ilman hänen siunaustaan, hän loukkaantui, syytti Joosefia ja määräsi hänet jumalanpalvelusten toimituskieltoon. Tämä teko puolestaan sai metropoliitta Simeonin vihastumaan siinä määrin, että hän riisti Serapionilta arkkipiispan arvon ja käski sulkea hänet Andronikin luostariin Moskovaan. Vuonna 1509 kirkolliskokous käsitteli syntynyttä kiistaa. Se vahvisti Joosefin oikeuden toimia luostarinsa johtajana ja määräsi Serapionin elämään Andronikin luostarissa. Vasta kahden vuoden kuluttua Moskovan metropoliitta vähän ennen kuolemaansa kutsui Serapionin luokseen ja teki sovinnon tämän kanssa. Samalla myös igumeni Joosef ja Serapion sopivat kiistansa. Serapion sai suuriruhtinaalta luvan siirtyä Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostariin, jossa hän vietti elämänsä viimeiset vuodet syvässä nöyryydessä paastoten ja rukoillen. Ennen kuolemaansa hän vihkiytyi suureen skeemaan ja antoi henkensä Herran käsiin maaliskuun 16. päivänä vuonna 1516.

1400-luvun lopulla syntynyt Malakias oli rhodoslaisen papin poika. 22-vuotiaana hän jätti Rhodoksen ja matkasi Peloponnesoksella sijaitsevaan Kolossekseen. Hän kierteli myös Aigeanmeren saarilla ja matkasi lopulta Jerusalemiin pyhiinvaellukselle.

Pyhässä kaupungissa Malakias puhui kristinuskon totuudesta ja Muhammedin tekemistä erehdyksistä. Muslimit alkoivat syyttää häntä profeettansa pilkkaamisesta, ja Malakias raahattiin viranomaisten eteen. Nämä yrittivät saada Malakiaksen luopumaan uskostaan. Malakias pysyi kuitenkin uskollisena Kristukselle ja tunnusti kristinuskon totuutta rohkeasti. Tämä sai muslimit raivon valtaan, ja he ryhtyivät kiduttamaan häntä. Hakattuaan pyhää Malakiasta aikansa he lävistivät hänen kantapäänsä, vetivät niiden läpi narun ja kiinnittivät sen hevoseen. Näin hänet kiskottiin kaupungin ulkopuolelle. Siellä Malakiasta pisteltiin metallisella aseenkärjellä. Lopuksi hänet nostettiin tulen päälle ja poltettiin elävältä.

Pyhä Malakias kärsi marttyyrikuoleman 29. syyskuuta vuonna 1500. Myöhemmin Jerusalemin patriarkka Germanos I (1537–1579) asetti maaliskuun 16. päivän hänen muistopäiväkseen.