Kirkkokalenteri

Athoksella Maksimos vihittiin munkiksi. Hän sai elää samanmielisten ja hengellisesti kokeneiden munkkien parissa ja ammentaa oppia Athoksen valtavista kirja-aarteista. Noin kymmenen vuoden kuluttua hänet lähetettiin kaupunkeihin keräämään lahjoituksia luostarille ja pitämään samalla opetuspuheita kansalle.

Samoihin aikoihin Moskovan suuriruhtinas Vasili III (1505–1533) kirjoitti Konstantinopolin patriarkalle ja Athosvuoren protokselle[1] Simeonille pyytäen lähettämään Moskovaan miehen, joka kykenisi käymään läpi ruhtinaan kirjastossa säilytettävät kreikkalaiset käsikirjoitukset ja tarvittaessa kääntämään ne slaaviksi. Pyhän vuoren protos uskoi tehtävän Maksimokselle, joka aikansa epäröityään uskoi itsensä Jumalan haltuun ja lähti Venäjälle.

Maksimos saapui Moskovaan vuonna 1518. Suuriruhtinaan kreikkalainen kirjasto teki häneen vaikutuksen. Hän laati luettelon sen kääntämättömistä käsikirjoituksista. Ruhtinaan ja metropoliitan pyynnöstä hän ryhtyi ensi töikseen kääntämään pyhien isien selityksiä Psalttariin ja sitten muihinkin Raamatun kirjoihin. Avukseen hän sai kaksi venäläistä kääntäjää, sillä hänen oma venäjän taitonsa oli vielä puutteellinen.

Ensimmäiset käännökset saivat ihastuneen vastaanoton. Venäjän kansa oli mongolivallan jälkeen tietämättömyyden vallassa ja hengellinen nälkä oli suuri. Maksimoksesta tuli nopeasti kuuluisa, mikä herätti kateutta joissakin venäläisissä munkeissa.

Maksimos pelkäsi, että oppimattomat ja kreikkaa taitamattomat ihmiset saattaisivat ymmärtää hänen käännöksensä väärin. Kirjeessään suuriruhtinaalle hän pahoitteli puutteellista kääntäjän taitoaan, mutta vakuutti tekevänsä parhaansa selkeän käännöksen aikaansaamiseksi ja kopistien tekemien virheiden korjaamiseksi. Hän myös ilmaisi toiveensa päästä palaamaan Athokselle. Maksimoksen lahjat oli kuitenkin pantu merkille ja häntä pyydettiin jäämään Moskovaan ja korjaamaan slaavilaisia liturgisia tekstejä, joissa oli paljon virheitä. Työ oli äärimmäisen arkaluontoista. Maksimos ymmärsi sen ja eteni varovasti. Eri puolilta alkoi kuitenkin kuulua napinaa ”kreikkalaista tulokasta” vastaan. Puhuttiin, ettei Maksimos korjaa liturgisia tekstejä, vaan pilaa ne. Jotkut väittivät häntä harhaoppiseksi. Kukaan ei kuitenkaan rohjennut nousta avoimesti häntä vastaan, sillä hänellä oli niin suuriruhtinas Vasilin kuin metropoliitta Varlaaminkin tuki.

Maksimoksen kelja veti puoleensa oppineita ja vaikutusvaltaisia venäläisiä ylimyksiä. Hän tutustui Nil Sorskin (7.5.) oppilaaseen munkki Vassianiin (ruhtinas Patrikejeviin) ja avusti tätä Nomokanonin (Kormtšaja kniga) kääntämisessä slaaviksi. Luostarielämää koskevissa kysymyksissä hän edusti samanlaista hengellistä näkemystä kuin Nil Sorski oppilaineen, sillä he ammensivat samasta hesykastisen luostarielämän lähteestä. Maksimos laati myös muutamia kirjoituksia juutalaistajien harhaoppia[2] vastaan ja arvosteli muun muassa hovipiirien kiinnostusta astrologiaan.

Vuonna 1521 metropoliitta Varlaam syrjäytettiin ja hänen paikalleen tuli Daniel, jonka itserakkautta oppineen Maksimoksen huomautukset loukkasivat. Metropoliitta Daniel oli Volokolamskin luostarin munkki ja edusti aivan toisenlaista henkeä kuin Maksimos. Maksimos joutui vedetyksi mukaan luostareiden maanomistusta koskevaan kiistaan, kun hän arvosteli munkkeja, jotka huolehtivat vain luostarin omaisuuden ja tilusten kasvattamisesta. Hän muistutti heitä köyhyyden lupauksesta ja kertoi ylistävin sanoin lännen kirkon kerjäläismunkkikunnista.

Maksimos arvosteli myös suorasukaisesti yhteiskunnassa näkemiään epäkohtia ja vääryyksiä, sillä hänen puhdas sielunsa janosi totuutta ja lähimmäisten parasta. Kun suuriruhtinas päätti erota lapsettomasta vaimostaan Solomoniasta[3] ja ottaa uuden vaimon, Maksimos arvosteli häntäkin avoimesti. Maksimosta syytettiin salaliitosta suuriruhtinasta vastaan ja hänet vangittiin. Hänen vihamiehensä nostivat esiin myös liturgisten tekstien korjaamiseen liittyvät seikat. Asiaa puitiin kirkolliskokouksessa, joka tuomitsi Maksimoksen harhaoppiseksi. Hänet teljettiin Volokolamskin luostarin tunkkaiseen vankilaan, jossa hän virui kahlittuna sekä kärsi kylmää, nälkää ja lyöntejä. Pahinta oli kuitenkin, että hän joutui elämään eristettynä ulkopuolisesta maailmasta ja erotettuna ehtoollisyhteydestä saamatta lukea mitään ja pääsemättä edes kirkkoon. Hänen ainoana lohtunaan oli rukous. Vankilassa hän kirjoitti hiilellä seinään kanonin Lohduttajalle Pyhälle Hengelle.

Viiden vuoden kuluttua (vuonna 1531) Maksimos kutsuttiin uudelleen oikeuden eteen Moskovaan, josta hänet lähetettiin kahleissa Tverin Otrotšin luostariin. Siellä hänen elämänsä helpottui vähän, sillä Tverin piispa Akaki salli hänen jatkaa teologista työtään ja käydä laajaa kirjeenvaihtoa. Maksimos vetosi myös uuteen metropoliitta Joasafiin saadakseen oikeutta, mutta ei koskaan sortunut mielistelemään ketään eikä kadottanut totuudenjanoaan. Kolmentoista vankeusvuoden jälkeen hän sai viimein suureksi lohdukseen luvan osallistua halutessaan pyhään ehtoolliseen.

Konstantinopolin ja Aleksandrian patriarkat vetosivat turhaan Venäjän tsaariin Maksimoksen puolesta. Vasta vuonna 1551, kun Maksimoksen vankeus oli kestänyt jo 25 vuotta, hänet vapautettiin Pyhän Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin igumeni Artemin ja muutamien hurskaiden pajarien pyynnöstä. Hänet otettiin kunnioituksella vastaan Pyhän Kolminaisuuden luostarissa, jossa hän ruumiillisesti heikentyneenä mutta hengellisesti vireänä ja toimeliaana vietti elämänsä viimeiset viisi vuotta. Tsaarin pyynnöstä hän vielä ennen kuolemaansa laati kirjoituksen Venäjälle tunkeutunutta Calvinin oppia vastaan.

Pyhä Maksimos nukkui kuolonuneen vuonna 1556. Häntä alettiin heti kunnioittaa suurena opettajana ja valistajana, vaikka hän oli eläessään joutunut maksamaan kalliisti palavasta totuudenrakkaudestaan ja jumalallisesta innostaan. Hänen kylvämänsä siemen tuotti kuitenkin runsaan sadon. Hän välitti Bysantin henkeä ja kirjallisuutta Venäjälle ja jätti jälkeensä monia viisaita ja innoittuneita oppilaita. Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjä Maksimos Kreikkalaisen vuonna 1988.

Fructuosus oli piispa Tarragonassa, joka oli Espanjan pääkaupunki roomalaisaikana. Keisari Valerianus (253–260) antoi vuonna 257 ediktin, joka kielsi piispoja, pappeja ja diakoneja toimittamasta jumalanpalveluksia ja määräsi heidät kuolemanrangaistuksen uhalla uhraamaan Rooman jumalille. Vainon tarkoitus oli halvaannuttaa kirkko tekemällä loppu sen johtajista.

Fructuosus ja hänen diakoninsa Augurius ja Eulogius pidätettiin sunnuntai-iltana 16. tammikuuta 259. Vankilassa he rukoilivat palavasti ja iloitsivat saamastaan hyvästä osasta. Kristittyjä kävi heidän luonaan suurin joukoin. Fructuosus siunasi jokaisen, ja maanantaina hän jopa kastoi yhden katekumeenin. Keskiviikkona Fructuosus, Augurius ja Eulogius noudattivat kristittyjen tavanomaista paastoa eivätkä syöneet mitään ennen yhdeksättä hetkeä (klo 15).

Perjantaina heidät tuotiin maaherra Aemilianuksen eteen. Kuulustelu jäi lyhyeksi, koska kolmikko ei osoittanut minkäänlaisia epäröinnin merkkejä. Fructuosus ilmoitti palvelevansa vain yhtä Jumalaa, joka on luonut taivaan ja maan. Kun häneltä kysyttiin, eikö hän ollut tietoinen toisten jumalten olemassaolosta, hän vastasi lyhyesti: ”En.” Maaherra kääntyi Auguriuksen puoleen ja tämä ilmoitti palvelevansa samaa Jumalaa kuin Fructuosus. Maaherra kuuli tai käsitti hänen vastauksensa väärin, koska hän kysyi Eulogiukselta, palvoiko tämäkin Fructuosusta. ”En, vaan palvon sitä jota hänkin palvoo”, Eulogius vastasi. Maaherra kysyi vielä, oliko Fructuosus piispa. ”Olen”, hän sanoi. ”Tarkoitat siis, että olit piispa”, maaherra vastasi ja tuomitsi heidät kuolemaan polttamalla.

Kaikki kaupunkilaiset rakastivat ja kunnioittivat hyveellistä ja oikeamielistä Fructuosusta. Niinpä ei-kristitytkin pitivät tuomiota vääränä, minkä tähden roomalaiset kielsivät kaikenlaiset mielenosoitukset. Kun marttyyreita vietiin surmattaviksi, ihmiset osoittivat heille tukeaan ja suosiotaan. Jotkut tarjosivat Fructuosukselle viiniä, mutta hän kieltäytyi, koska ei halunnut rikkoa perjantaipaastoaan. Kristityt seurasivat heitä kohti amfiteatteria tuntien heidän tähtensä yhtä aikaa iloa ja surua. Määränpään lähestyessä Felix-niminen kristitty sotilas astui esiin ja pyysi piispaa muistamaan häntä rukouksin. Fructuosus vastasi kuuluvalla äänellä: ”Olen velvollinen muistamaan koko katolista kirkkoa idästä länteen. Pysykää siis aina kirkon helmassa, niin teillä on osa minunkin rukouksissani.” Pyhä piispa vakuutti kristityille, että heidän ei tarvitsisi olla kauan ilman paimenta, sillä vaino päättyisi pian.

Fructuosus puhui kristittyjen lohdutukseksi ja rakennukseksi, kunnes rovio sytytettiin. Liekkien noustessa kansa näki, kuinka ne polttivat heidän köytensä ja pyhät marttyyrit nostivat viimeisinä hetkinään kätensä rukoillakseen Herraansa ja Vapahtajaansa. Kaksi kristittyä kertoi nähneensä, kuinka taivaat avautuivat ja pyhät marttyyrit nousivat ylös kruunut otsillaan. Kun kaikki oli ohi, kristityt tulivat ja sammuttivat kytevän hiilloksen kaatamalla siihen viiniä. Monet veivät pyhien marttyyrien reliikkejä koteihinsa, kunnes Fructuosus ilmestyi heille ja pyysi pitämään reliikit yhdessä paikassa. Marttyyrien kuolema tapahtui vuonna 259, ja vaino lopetettiin samana vuonna.

Pyhän Maksimos Tunnustajan (k. 662) varsinainen muistopäivä on hänen kuolinpäivänsä 13.8. Hän oli yksi kirkon kaikkien aikakausien suurimpia teologeja, mutta joutui kärsimään paljon totuuden puolesta. Siksi hänelle on asetettu muistopäivä myös tammikuuhun, toisten suurten kirkkoisien rinnalle.

Pyhä Agnes oli ylhäissukuinen neito, joka eli Roomassa keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305). Hän kärsi marttyyrikuoleman 12-vuotiaana. Nimensä mukaisesti hän vietti puhdasta elämää[1] ja levitti kristinuskoa naisten keskuudessa. Tämän vuoksi hän joutui tuomioistuimen eteen.

Agnesia pyydettiin liittymään Vesta-jumalatarta palveleviin neitoihin, mutta hän kieltäytyi eikä suostunut kieltämään Kristusta. Hänet päätettiin viedä huonomaineisten naisten taloon. Roomassa oli näet laitonta tappaa neitsyitä, vaan heidät piti ensin raiskata, kuten historioitsija Suetinus mainitsee teoksessaan Tiberiuksen elämä. Siellä miehet yrittivät lähestyä häntä, mutta jokin tuntui estävän heitä. Lopulta eräs irstailija syöksyi häntä kohti ja kaatui kuolleena lattialle. Agnes vietiin kaupungin prefektin eteen, joka kysyi, kuinka hän oli tappanut miehen. Agnes kertoi nähneensä vierellään valkopukuisen nuorukaisen, joka oli sysännyt syrjään hänen ahdistelijansa ja lyönyt röyhkeimmän heistä kuoliaaksi.

Koska prefekti ei uskonut Agnesta, tämä kohotti silmänsä taivaaseen ja rukoili Jumalaa näyttämään voimansa. Silloin kuollut mies heräsi henkiin. Pakanat ja prefekti itsekin huudahtivat: ”Suuri on kristittyjen voima!” Paatuneimmat kuitenkin huusivat: ”Poista hänet keskuudestamme! Kaikki tuo on pelkkää taikuutta.” Niin prefekti päätti luovuttaa Agneksen poltettavaksi. Nuori Agnes siunasi itsensä ristinmerkillä ja astui urheasti liekkeihin. Rukous huulillaan hän erosi neitseellisestä ruumiistaan ja kohosi kaipaamansa Kristus-yljän luokse taivaisiin.

Tulen sammuttua kristityt keräsivät salaa hänen jäännöksensä ja hautasivat ne vähän matkan päähän Roomasta Via Nomentanan varrelle. Haudan päälle rakennettiin 350-luvulla basilika. Pyhän Agneksen reliikit ovat olleet parantumisen ja lohdutuksen lähde kristityille halki vuosisatojen, ja hän on yksi kaikkien aikojen suosituimmista naispyhistä.

Pyhän Agneksen tarinan ympärille on syntynyt suuri määrä legendoja. Kerrotaan esimerkiksi, että kun hänet riisuttiin alastomaksi, hänen hiuksensa kasvoivat silmänräpäyksessä peittäen hänen vartalonsa. Agnes on joka tapauksessa historiallinen hahmo, jota kunnioitettiin jo varhain. Hänen kuolinvuotensa oli mahdollisesti 304. Agneksen ensimmäinen muistopäivä roomalaisessa kalenterissa oli 28.1., mikä lienee hänen kuolinpäivänsä, ja 21.1. on hänen kärsimystensä alkamispäivä.

Marttyyri Neofytos syntyi köyhään perheeseen Nikeassa vuoden 290 tienoilla. Kun hänen äitinsä rukoili ja kysyi, mitä Jumalalla oli varattuna hänen lapselleen, kyyhkynen lensi sisään ja laskeutui Neofytoksen vuoteelle. Tämä oli merkki siitä, että Jumalan Henki olisi pojan kanssa ja johdattaisi häntä.

Neofytos jäi orvoksi yhdentoista vuoden ikäisenä. Hän eli askeettisesti ja keskittyi rukouselämään. Neljä vuotta myöhemmin kristittyjen vainon aikana hänet otettiin kiinni ja vietiin kuulusteltavaksi. Hän tunnusti rohkeasti Kristuksen ainoaksi Herrakseen. Pyhä Marttyyri Neofytos surmattiin iskemällä miekka hänen sydämeensä, kun hän oli vain viidentoista ikäinen.

Valerianus, Candidus ja Akylas vangittiin Trapezuksen (nyk. Trabzon) läheisillä vuorilla, jonne he olivat paenneet Diocletianuksen (284–305) aloittamaa suurta kristittyjen vainoa. Kiinni jouduttuaan heidät karkotettiin ensin erääseen linnoitukseen Kaukasiaan, josta heidät tuotiin aikanaan Trapezukseen prefekti Lysiaksen kuulusteltaviksi. Heitä ruoskittiin häränjänteillä, raastettiin ja poltettiin, mutta he eivät päästäneet valituksen sanaakaan. Kun heidän kiduttajansa kaatuivat maahan heidän edessään, Lysias säikähti ja käski viedä heidät takaisin vankilaan.

Muutaman päivän kuluttua myös Eugenios saatiin kiinni. Hän tunnusti kidutuksista huolimatta rohkeasti Kristuksen Herrakseen. Häntä kidutettiin, minkä jälkeen kaikki neljä marttyyria pantiin yhdessä hehkuvaan uuniin. Lopulta heidät kaikki mestattiin. Tämä tapahtui vuonna 303.

Pyhä Zosimos oli omistettu Jumalalle jo ennen syntymäänsä (572). Hänen vanhempansa toivat hänet seitsemänvuotiaana Pyhän Lucian (13.12.) luostariin ja lahjoittivat samalla luostarille omistamansa lähellä sijaitsevan pellon. Igumeni Faustus kasvatti poikaa rakastamaan hyvettä ja kunnioittamaan kirkon traditioita. Poika oli oppivainen ja huolellinen kaikissa tehtävissään. Hänestä kasvoi nöyrä, lempeä ja puhdasmielinen. Niinpä igumeni antoi hänen tehtäväkseen palvella pyhän Lucian reliikkien vartijana.

Kerran nuoren Zosimoksen valtasi halu tavata vanhempansa, ja hän lähti käymään heidän luonaan ilman igumeninsa siunausta. Vanhemmat lähettivät hänet heti takaisin sanoen: ”Siellä minne sinut on omistettu, sinun on myös pysyttävä.” Seuraavana yönä hän näki unessa pyhän Lucian, joka oli valmiina lyömään häntä. Sitten näkyi myös Jumalanäiti, jonka läsnäolo hillitsi Luciaa ja tämä vain kevyesti läimäytti Zosimosta sanoen, ettei tämän enää koskaan pitäisi poistua luostarista. Zosimos lupasi noudattaa luostarin pyhän suojelijan käskyä.

Kului 20 vuotta ja igumeni Faustus kuoli. Munkit menivät Syrakusan piispan Johanneksen luo ja pyysivät tätä nimittämään heille uuden igumenin. Piispa kysyi: ”Onko luostariin jäänyt joku veljistä?” ”Ei ketään”, munkit vastasivat, ”paitsi yksi nuori veli, joka vartioi pyhän Lucian reliikkejä.” ”Menkää hakemaan hänet”, piispa sanoi, ”Jumala on ilmoittanut minulle, että hänet pitää asettaa teidän igumeniksenne.” Piispa siunasi Zosimoksen luostarin hengelliseksi isäksi, ja pian Zosimos sai myös pappisvihkimyksen. Zosimos johti luostaria 30 vuotta ystävällisesti, nöyrästi ja lempeästi. Hän ei koskaan antanut veljille sellaisia tehtäviä, joita ei ollut itse aiemmin suorittanut.

Kun Syrakusan seuraava piispa Pietari kuoli, kaupungin asukkaat menivät Roomaan pyytämään, että paavi Teodorus (642–649) nimittäisi tämän seuraajaksi Zosimoksen. Hänet vihittiin piispaksi Roomassa vuonna 647 ja hän ehti toimia piispana kolmetoista vuotta pitäen kaikessa esikuvanaan itseään Kristusta, pelastuksemme ylimmäistä pappia. Zosimos eli hyvin vaatimattomasti ja saarnasi innokkaasti katumusta kansalle. Hänen rukoustensa kautta parantui monia sairaita. Pyhä Zosimos antoi rauhassa sielunsa Jumalan haltuun lähes 90 vuoden ikäisenä vuonna 660.