Etusivu > 17.1.2025

Parimia 17.1.

Avaa kaikki Sulje kaikki

1 Mutta oikeamielisten sielut ovat Jumalan kämmenellä,
eikä mikään kärsimys enää ulotu heihin.
2 Ymmärtämättömien silmissä he ovat kuolleita,
ja heidän poismenoaan pidetään onnettomuutena,
3 heidän lähtöään täältä perikatona,
mutta he ovat päässeet rauhaan.
4 Ihmisten mielestä kuolema oli heille rangaistus,
mutta he olivat eläneet toivossa,
ja heidän toivossaan oli jo kuolemattomuus.
5 Heitä kuritettiin, mutta vain vähän − paljon suurempaa on hyvyys, jota he nyt saavat osakseen.
Jumala pani heidät kokeeseen
ja havaitsi heidät kelvollisiksi.
6 Niin kuin kultaa sulatusuunissa
hän tutki ja koetteli heitä,
niin kuin alttarilla poltettavan uhrilahjan
hän otti heidät vastaan.
7 Kun tilinteon hetki koittaa,
he loistavat kirkkaasti,
leimahtavat kuin kipinä olkilyhteessä.
8 He saavat hallintaansa maailman kansat,
he jakavat niille oikeutta,
ja Herra on iäti heidän kuninkaansa.
9 Ne, jotka turvaavat Herraan,
ymmärtävät totuuden,
ne, jotka luottavat hänen rakkauteensa,
saavat sijansa hänen luonaan.
Hänen pyhiensä osaksi tulee armo ja laupeus,
hän pitää valituistaan huolen.

15 Mutta oikeamieliset elävät ikuisesti. Herran luona he saavat palkkansa, ja Korkein pitää heistä huolen. 16 Herra laskee heidän päähänsä kimmeltävän kruunun, heidän kuninkuutensa kauniin tunnuksen. Oikealla kädellään hän suojaa heitä, hänen käsivartensa on heidän kilpenään. 17 Hän pukeutuu kiivautensa sotisopaan ja tekee luomakunnastaan aseen, jolla torjuu viholliset. 18 Hän pukee haarniskakseen vanhurskauden ja kypäräkseen tinkimättömän tuomion. 19 Hän ottaa kilvekseen vankkumattoman pyhyytensä 20 ja teroittaa leppymättömän vihansa miekakseen, ja koko maailmankaikkeus seuraa häntä taisteluun mielettömiä vastaan. 21 Salamat singahtavat kuin tarkkaan suunnatut keihäät, pilvistä ne iskevät maaliinsa kuin kireälle jännitetyn jousen lähettämät nuolet, 22 ja rakeet pieksevät vihaisesti kohteitaan kuin heittokoneesta lähtevä kivisade. Meren vedet syöksyvät raivokkaasti jumalattomia kohti, virrat tempaavat säälimättä heidät mukaansa. 23 Herran tuuli nousee, se iskee heihin ja myrskyn voimalla lakaisee heidät pois. Näin maailma autioituu laittomuuden tähden ja pahuus kaataa mahtajien valtaistuimet. 6:1 Kuulkaa siis, kuninkaat, kuulkaa ja ymmärtäkää! Ottakaa opiksenne, vallanpitäjät, te, joiden mahti ulottuu maan ääriin! 2 Kuunnelkaa, ihmisjoukkojen hallitsijat, te, jotka kerskailette kansojenne paljoudella! 3 Tietäkää tämä: Herralta te olette valtanne saaneet, teidän mahtinne on peräisin Korkeimmalta. Hän myös tutkii teidän tekonne ja punnitsee päätöksenne.

7 Mutta oikeamielinen pääsee lepoon, vaikka kuolisikin ennen aikojaan. 8 Ei vanhuuden arvo ole pitkässä iässä, ei sitä mitata vuosien mukaan. 9 Ymmärrys on harmaiden hapsien vertaista, nuhteettomuus vastaa korkeaa ikää. 10 Jumala mieltyi oikeamieliseen ja rakkaudessaan otti hänet luokseen syntisten keskeltä. 11 Jumala otti hänet pois, ettei pahuus olisi pilannut hänen ymmärrystään eikä vilppi vietellyt hänen sieluaan, 12 sillä synnin houkutus hämärtää hyvyyden ja himon pyörrytys horjuttaa vilpitöntä mieltä. 13 Hänen elämänsä täyttyi jo varhain − hän eli pitkän elämän. 14 Herra oli häneen mieltynyt ja joudutti hänen pääsyään pahan keskeltä. Ihmiset näkivät sen mutta eivät ymmärtäneet, he eivät osanneet ajatella niin. 15 Herran pyhien osaksi tulee armo ja laupeus, hän pitää valituistaan huolen.

Epistola 17.1.

Avaa kaikki Sulje kaikki

Päivän epistola

8 Usko sai Abrahamin tottelemaan Jumalan kutsua ja lähtemään kohti seutuja, jotka Jumala oli luvannut hänelle perintömaaksi. Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa. 11 Koska Abraham ja Saara uskoivat, he kykenivät saamaan jälkeläisen, vaikka Saara oli hedelmätön ja heidän aikansa jo oli ohi. Abraham piti lupauksen antajaa luotettavana, 12 ja siksi hän, yksi ainoa, mieskuntonsa jo menettänyt, sai jälkeläisiä yhtä suuren määrän kuin on taivaalla tähtiä, yhtä luvuttoman joukon kuin on meren rannalla hiekkajyväsiä. 13 Uskovina nämä kaikki kuolivat. Sitä, mikä heille oli luvattu, he eivät saaneet he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. 14 Ne, jotka puhuvat näin, osoittavat kaipaavansa isänmaata. 15 Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. 16 Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata. Sen tähden ei Jumalakaan häpeä heitä, vaan sallii itseään kutsuttavan heidän Jumalakseen, sillä hän on heitä varten jo rakentanut valmiin kaupungin.

Pt. Antonios:

17 Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä. He valvovat öitä teidän vuoksenne, koska joutuvat kerran tekemään teistä jokaisesta tiliä. Saakoot he tehdä työnsä iloiten, ei huokaillen, sillä se olisi teille paha asia. 18 Rukoilkaa meidän puolestamme. Olemme varmoja siitä, että omatuntomme on puhdas — tahdommehan toimia kaikessa oikein. 19 Varsinkin siksi pyydän teiltä esirukousta, että jo pian pääsisin takaisin teidän luoksenne. 20 Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen, 21 varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus. Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen.

Evankeliumi 17.1.

Avaa kaikki Sulje kaikki

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     ”Autuaita olette te köyhät, sillä teidän on Jumalan valtakunta. 21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 ”Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

Päivän evankeliumi

33 He saapuivat Kapernaumiin. Kotiin tultuaan Jeesus kysyi opetuslapsilta: ”Mistä te matkalla keskustelitte?” 34 He olivat vaiti, sillä he olivat väitelleet siitä, kuka heistä oli suurin. 35 Jeesus istuutui, kokosi kaksitoista opetuslastaan ympärilleen ja sanoi heille: ”Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija.” 36 Sitten hän asetti heidän keskelleen lapsen, otti hänet syliinsä ja sanoi: 37 ”Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Ja joka ottaa minut luokseen, ei ota minua, vaan sen joka on minut lähettänyt.” 38 Johannes sanoi hänelle: ”Opettaja, me näimme erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää häntä, koska hän ei kuulu meihin.” 39 Mutta Jeesus vastasi: ”Älkää estäkö häntä. Eihän yksikään, joka tekee voimateon minun nimessäni, voi heti perään puhua minusta pahaa. 40 Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme. 41 Totisesti: joka antaa teille maljallisen vettä sen tähden, että te olette Kristuksen omia, ei jää palkkaansa vaille.

Päivän synaksario 17.1.

Avaa kaikki Sulje kaikki

Pyhä Akillas kilvoitteli Egyptin erämaassa viidennellä vuosisadalla. Hän oli ankara kilvoittelija, joka kammosi kompromisseja. Kerran hän kauhistui nähdessään abba Jesajan kastavan leipänsä suolaveteen ja totesi: ”Jos haluat syödä keittoa, mene takaisin Egyptiin. Skiitassa asuville tuollainen ei sovi.”

Kerran Akillasta solvattiin kovin sanoin, ja hän joutui kamppailemaan ankarasti, ettei vastaisi samalla mitalla. Estääkseen myrkyllisiä sanoja tulemasta ulos hän puri huuliaan ja kieltään niin lujasti, että suu tuli täyteen verta. Kun hän sylki veren pois, hän sai syvän rauhan. Näin hän pyrki säilyttämään keskinäisen rakkauden vaikka väkisin.

Kun eräs veli valitti Akillakselle demonien suurta voimaa, tämä vastasi: ”Niillä ei ole mitään muuta voimaa kuin se, joka tulee meidän oman tahtomme hillittömyydestä. Demonit palvelevat ainoastaan kirveinä, joilla meidät kaadetaan.”

Munkkilaisuuden isänä kunnioitettu Antonios Suuri syntyi 200-luvun puolivälissä pienessä Koman kylässä Ylä-Egyptissä. Hänen vahempansa olivat jalosukuisia ja varakkaita kristittyjä, jotka antoivat lapsilleen hyvän kristillisen kasvatuksen. Antonios kävi mielellään jumalanpalveluksissa kuuntelemassa pyhiä kirjoituksia ja kertomuksia pyhien taistoista ja kilvoituksista. Hän viihtyi kotosalla ja karttoi lasten rajuja leikkejä. Maalliset tieteet eivät vetäneet häntä puoleensa.

Kun Antonios oli noin kaksikymmenvuotias, hänen vanhempansa kuolivat. Vastuu kodista, omaisuudesta ja pikkusisaren kasvatuksesta jäi hänen harteilleen. Eräänä päivänä Antonios oli menossa kirkkoon. Matkalla hän mietti, miten apostolit olivat jättäneet kaiken ja seuranneet Kristusta ja kuinka ensimmäiset kristityt heidän esimerkkiään noudattaen olivat myyneet omaisuutensa ja luovuttaneet rahat apostoleille, jotta nämä jakaisivat ne tarpeessa oleville. Kun Antonios astui kirkkoon, siellä luettiin parhaillaan evankeliumista Herran sanoja rikkaalle nuorukaiselle: ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” (Matt. 19:21)

Antonios oli vakuuttunut, että Herra osoitti nämä sanat juuri hänelle. Viivyttelemättä hän myi niin kiinteän kuin irtaimenkin omaisuutensa. Hän antoi rahat köyhille jättäen vain vähäisen osan sisartaan varten. Mutta kun hän toisella kerralla kuuli kirkossa evankeliumin sanat ”Älkää huolehtiko huomispäivästä” (Matt. 6:34), hän jakoi pois myös sisartaan varten varaamansa summan. Hän luovutti sisarensa neitseiden yhteisöön. Vapauduttuaan näin kaikista maallisista siteistä hän oli valmis aloittamaan askeettisen kilvoittelunsa.

Luostareita ei tuohon aikaan vielä ollut, mutta jo tuolloin oli miehiä, jotka viettivät askeettista elämää kotikyliensä lähettyvillä. Antonioskin asettui syrjäiseen paikkaan ja vapautti mielensä menneen elämänsä muistelemisesta. Hän teki käsityötä ja jakoi ylimääräiset tulot köyhille. Työskennellessään hän mietiskeli pyhää Raamattua. Hän ei osannut lukea, mutta kaiken kuulemansa hän säilytti helposti mielessään, eikä mikään pyhien kirjoitusten sisällöstä mennyt häneltä hukkaan. Aina kun hän kuuli jonkun kilvoittelijan hyveestä, hän kiiruhti tämän luokse ja keräsi kuin ahkera mehiläinen hyveiden hunajaa. Hän pani merkille yhden ystävällisyyden, toisen rukousinnon tai nöyryyden, kolmannen ankaran paastoamisen. Palattuaan keljaansa hän kilvoitteli hankkiakseen itselleenkin toisissa näkemänsä hyveet.

Paholainen ei kestänyt nähdä nuoressa ihmisessä noin vakaata hengellistä pyrkimystä ja alkoi taistella Antoniosta vastaan. Se toi hänen mieleensä omaisuuden, josta hän oli luopunut, sisaren, jonka hän oli jättänyt, ja kaikki entisen elämän ilot. Niiden vastakohtana se näytti hänelle kilvoituselämän raskaan tien, hänen oman ruumiillisen heikkoutensa, monivuotisen pitkän taistelun, jota hänen olisi käytävä. Ristiriitaiset ajatukset myllersivät Antonioksen mielessä, mutta hän taisteli niitä vastaan aseinaan luja usko, lakkaamaton rukous ja suuri kärsivällisyys.

Kun Antonios ei taipunut, Paholainen siirsi taistelun toiselle rintamalle ja alkoi ahdistaa häntä siveettömillä ajatuksilla. Öisin se ilmestyi hänelle riettaan naisen hahmossa, joka yritti houkutella häntä syntiin. Kristuksen soturi torjui kuitenkin nämäkin ansat muistamalla helvetin kärsimyksiä. Lopulta Paholainen ilmestyi hänelle sysimustana haureuden henkenä. Antonios torjui tämän oudon ilmestyksen laulamalla: ”Kun Herra on minun kanssani, hän tuo minulle avun, ja pelotta katson vastustajiani.” (Ps. 118:7)

Antonios oli vakuuttunut, että tämä voitto ei ollut hänen itsensä ansiota vaan Jumalan armon, joka oli hänen kanssaan. Siksi hän ei heittäytynyt huolettomaksi vaan ponnisteli entistäkin enemmän alistaakseen lihansa, ettei kerran voitettuaan ehkä joutuisi häviölle uudessa taistelussa. Monet ihailivat häntä, koska hän kesti kilvoitusvaivat helposti. Hengen alttius oli muuttunut hänessä jo tottumukseksi, niin että pienenkin hyvän virikkeen saatuaan hän alkoi heti soveltaa sitä omaan elämäänsä. Antonios ei muistellut menneitä aikoja, vaan oli aina valmis lisäämään ponnistuksiaan ikään kuin olisi joka päivä aloittanut kilvoituksensa alusta. Hän toisteli apostoli Paavalin sanoja: ”Jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä.” (Fil. 3:3) Hän omaksui myös profeetta Eliaan asenteen: ”Niin totta kuin Herra Sebaot elää, hän, jota minä palvelen: tänä päivänä minä kohtaan kuninkaani.” (1. Kun. 18:15)

Voidakseen keskittyä kilvoituksiinsa entistä paremmin Antonios siirtyi kauemmaksi kylästä ja asettui asumaan vanhaan hautakammioon hylätyllä pakanallisella hautausmaalla. Eräs hänen ystävänsä toi hänelle silloin tällöin leipää. Sielunvihollinen hyökkäsi kiivaasti Antoniosta vastaan. Eräänä yönä se tuli suuren riivaajajoukon kanssa ja löi hänet niin pahasti haavoille, että hän jäi tuskissaan makaamaan maahan. Kun ystävä saapui seuraavana päivänä tuomaan ruokaa, hän löysi Antonioksen puolikuolleena, vei hänet kylään ja laski siellä kirkon lattialle.

Puolenyön aikaan Antonios tuli tajuihinsa ja pyysi ystäväänsä heti viemään hänet takaisin hautakammioon. Lattialla maaten Antonios alkoi laulaa: ”Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi.” (Ps. 27:3) Saatana aloitti uudenlaisen hyökkäyksen. Ensin kuului kovaa meteliä ja koko Antonioksen kammio järkkyi, sitten se täyttyi petoeläinten ja matelijoiden hahmoista ja muista kummajaisista. Mutta Antonios ei joutunut pelon valtaan vaan pysyi rauhallisena ja luotti Jumalaan.

Lopulta Herra itse ilmestyi Antoniokselle, joka näki katon ikään kuin aukenevan ja valonsäteen laskeutuvan hänen ylleen. Demonit katosivat ja kaikki Antonioksen kivut lakkasivat. Hän kysyi Kristukselta: ”Herra, missä olit? Miksi et tullut heti alussa tekemään loppua tuskistani?” Ääni vastasi: ”Minä olin täällä, Antonios, mutta odotin nähdäkseni sinun taistelusi. Koska sinä kestit sen etkä jäänyt tappiolle, olen vastedes aina apunasi ja teen sinut kuuluksi kaikkialla.”

Seuraavana vuonna Antonios, joka oli tuolloin 35 vuoden ikäinen, päätti asettua ypöyksin kauas erämaahan, sillä hän janosi yhä suurempia kilvoituksia. Hän siirtyi Niilin länsipuolelle ja löysi erämaan laidalta vanhan hylätyn linnoituksen. Hän ajoi sieltä pois myrkkykäärmeet ja -liskot ja sulkeutui linnoitukseen. Antonios eli täydellisessä yksinäisyydessä eikä avannut ovea kenellekään. Puolen vuoden väliajoin ystävä toi hänelle kantamuksen kuivattua leipää. Se laskettiin hänelle alas linnoituksen harjalta.

Monet Antonioksen tuttavat tulivat katsomaan häntä, mutta hän ei laskenut heitä sisään. Joskus he säikähtivät kuullessaan linnoituksen sisältä mekastusta ja huutoja. Antonios huusi heille sisäpuolelta: ”Älkää pelätkö. Pahat henget aiheuttavat tällaisia harhoja niille, jotka pelkäävät. Suojautukaa ristinmerkillä ja lähtekää rohkeasti paluumatkalle.”

Monet tahtoivat hartaasti kilvoitella Antonioksen esimerkin mukaan. Niinpä kun Antonios oli kilvoitellut linnoituksessa 20 vuotta, hänen tuttavansa murtautuivat sisään ja pakottivat hänet tulemaan ulos. Ihmisten hämmästykseksi Antonios oli säilyttänyt entisen jäntevyytensä ja pysynyt saman näköisenä kuin ennen sulkeutumistaan. Pitkä yksinäisyys ei ollut tehnyt häntä ihmisaraksi, vaan hän käyttäytyi tasapainoisesti ja luontevasti. Jumalan armo säteili hänen olemuksestaan ja heti hän paransi joitakin paikalla olleita sairaita.

Antonios alkoi vastaanottaa oppilaita. Hän perusti kaksi luostaria, yhden Niilin itärannalle Pispirin vuorelle ja toisen länsirannalle lähelle Arsinoeta. Hänen mielensä oli jatkuvasti Jumalassa. Hänen sisimmässään vallitsi rauha, joka levisi myös hänen ympärilleen. Hän opetti munkkeja olemaan koskaan lannistumatta koettelemuksissa ja säilyttämään aina sen saman innon, mikä heillä oli kilvoituselämänsä alkuvaiheessa, pitäen mielessään apostolin sanat: ”Minä kuolen joka päivä”[1].

Pyhä Antonios opetti oppilaitaan tähän tapaan:

– Älköön kukaan meistä joutuko omistamishimon valtaan. Mitä hyötyä meille on hankkia sellaista, mitä emme voi ottaa mukaamme? Tavoittelemisen arvoisia asioita ovat järkevyys, oikeudenmukaisuus, siveys, urhoollisuus, älykkyys, rakkaus, köyhistä huolehtiminen, usko Kristukseen, sävyisyys, vieraanvaraisuus. Kun olemme saavuttaneet nämä, tulemme löytämään edestämme ”nöyrien maan”, jossa meitä niiden ansiosta odottaa ikuinen vieraanvaraisuus.

– Kun kuulette puhuttavan hyveestä, älkää pelätkö älkääkä oudoksuko. Hyve ei ole jotain kaukaista tai meidän itsemme ulkopuolella tapahtuvaa, vaan se toteutuu meissä, vieläpä helposti eikä siihen tarvita muuta kuin tahtoa.

– Meillä on vihollisia, jotka ovat kauhistuttavan viekkaita: pahat henget. Nähdessään kristittyjen ja ennen kaikkea munkkien kilvoittelevan innokkaasti ja edistyvän, ne ryhtyvät kiusaamaan heitä ja asettavat heidän tielleen pahennuksen toisensa jälkeen. Mutta emme saa antaa pahojen ajatusten herättämien mielijohteiden pelottaa itseämme, sillä rukous, paasto ja usko Herraan suistavat nuo demonit heti maahan.

– Demonit saattavat eksyttää toimimalla ennustajina, niin että kilvoittelija alkaa uskoa niiden ehdotuksiin. Ne voivat hyökätä myös oikealta eli yrittää saattaa meidät tuhoon liioittelemalla sinänsä hyviä asioita. Niinpä demoni voi tekeytyä vaikkapa hurskaan munkin hahmoon ja yllyttää lopettamaan syömisen kokonaan tai herättää yöllä rukoilemaan, niin että emme saa enää lainkaan nukuttua.

– Herra Jumala vaiensi pahat henget. Niin meidänkin tulee niitä vastustaa. Voimme ottaa oppia pyhistä ja pitää esikuvanamme heidän urheuttaan. Pahoja henkiä ei pidä pelätä, vaikka ne uhkaisivat kuolemalla. Ne ovat näet heikkoja eivätkä voi mitään muuta kuin uhkailla.

– Nuhteeton elämä ja usko Jumalaan on mahtava ase pahoja henkiä vastaan. Paasto, valvominen ja rukoukset, sävyisyys ja hiljaisuus, rahan ja turhan kunnian halveksunta, nöyryyden viisaus, köyhien rakastaminen, armeliaisuus, vihastumattomuus ja ennen kaikkea harras Kristuksen seuraaminen on pahoille hengille kauhistus. Pyhien ilmestykset, päinvastoin kuin pahojen henkien, eivät ole hämmentäviä. Pyhät ilmestyvät hiljaa ja nöyrästi, mikä saa heti sielussa aikaan iloa, riemua ja rohkeutta. Heidän kanssaan on näet Herra, meidän ilomme, ja Jumalan Isän voima.

Pyhän Antonioksen vaikutuksesta erämaa alkoi muuttua ikään kuin munkkien kaupungiksi. Luostarit olivat kuin temppeleitä, joissa elettiin rukoillen, psalmeja laulaen ja Jumalan sanaa tutkien. Munkit elivät sopuisasti ja rauhassa, koska heillä oli yhteinen päämäärä tulevassa maailmassa. Luostarit olivat oma valtakuntansa, jossa vallitsi hurskaus ja oikeudenmukaisuus. Kukaan ei tehnyt vääryyttä eikä joutunut kärsimään vääryyttä. Kilvoittelijoita oli suuri määrä, mutta kaikki elivät veljellisessä sopusoinnussa ainoana päämääränään hengellisen puhtauden ja kauneuden saavuttaminen.

Keisari Maximianus aloitti uudelleen kristittyjen vainot vuonna 311, ja Aleksandriassakin alettiin vuodattaa kristittyjen verta. Silloin Antonios lähti kaupunkiin rohkaisemaan uskovia. Hän toivoi pääsevänsä itsekin kärsimään marttyyrikuoleman. Antonios kulki palvelemassa pidätettyjä kristittyjä vankiloissa ja kaivoksissa ja saattoi heitä matkalla oikeusistuimiin. Jumala tahtoi kuitenkin vielä säästää Antonioksen eikä häntä pidätetty. Hän palasi takaisin luostariinsa ja jatkoi omaa jokapäiväistä marttyyrikilvoitustansa.

Antonioksen luokse vaelsi loppumaton vierailijoiden virta. Hän auttoi heitä ihmeitä tekevillä rukouksillaan. Parantuneiden joukossa oli muun muassa kuuluisan sotapäällikön Martinianuksen tytär. Kuuluisuus alkoi käydä Antonioksen voimille ja hän päätti siirtyä syvemmälle erämaahan. Hän matkasi erämaassa kolme vuorokautta beduiinien kamelikaravaanin mukana, kunnes saapui Kolzimin vuorelle, jonka juurella oli raikasvetinen lähde, ja asettui sinne.[2] Nykyisin vuori tunnetaan Pyhän Antonioksen vuorena. Hän sai ravintonsa vihannesmaasta sekä kuokkimastaan pienestä pellosta, johon hän kylvi vehnää. Lähellä kasvoi myös joitakin taatelipalmuja. Aluksi erämaan villieläimet vahingoittivat hänen viljelyksiään, mutta Antonioksen lempeät nuhteet saivat eläimet jättämään ne rauhaan. Vain jotkut hänen oppilaansa vierailivat hänen luonaan silloin tällöin, joten hän pystyi omistamaan kaiken aikansa rukoukselle ja kilvoitukselle pahoja henkiä vastaan.

Useiden vuosien kuluttua Antonios lähti eräiden munkkien kanssa tervehtimään Pispirin vuoren kilvoittelijoita. Matkalla heiltä loppui vesi ja he olivat hengenvaarassa tulikuumassa autiomaassa. Antonios vetäytyi vähän kauemmaksi muist ja polvistui rukoilemaan. Herra antoi saman tien veden nousta siitä paikasta, jossa hän seisoi rukoilemassa.

Luostareissa kaikki tervehtivät Antoniosta kuin omaa isäänsä. Antonios taas kestitsi heitä sanoillaan ja jakoi heille hengellistä ravintoa aivan kuin tuliaisina omalta vuoreltaan. Kaikki täyttyivät innosta kuunnellessaan häntä ja iloitsivat yhteisestä uskosta.

Muutaman päivän kuluttua Antonios palasi omalle vuorelleen. Vaivalloisesta matkasta huolimatta monet taivalsivat hänen luokseen, jopa sairainakin. Hän paransi tulijoita niin ruumiillisesti kuin sisäisestikin. Kun hän puhui, hänen sanansa olivat Pyhän Hengen inspiroimia. Itsestään hän sanoi: ”En enää pelkää Jumalaa vaan rakastan Häntä.” Opetuksissaan hän korosti veljellistä rakkautta ja sydämen puhdistamista. Munkkiveljilleen hän opetti, kuinka lamaannuttavaa alakuloisuutta vastaan voi taistella jakamalla ajan psalmilaulun, puhtaan rukouksen ja työnteon kesken.

Kerran rukoillessaan ennen ateriaa Antonios tunsi, että hänen henkensä temmattiin korkeuksiin. Demonit yrittivät löytää hänen elämästään aiheita syyttää häntä, mutta enkelit karkottivat demonit ja hänen eteensä avautui esteetön tie. Heti tämän jälkeen hän palasi kuitenkin takaisin maan päälle ja tunsi taas seisovansa lähellä itseään. Sinä päivänä hän unohti kokonaan ruokailun ja vietti koko loppupäivän ja yön huokaillen ja rukoillen. Hän hämmästyi nähdessään, kuinka monia tahoja vastaan meidän on taisteltava ja kuinka paljon vaivaa on nähtävä, jotta pystyisimme kulkemaan avaruuden halki.

Antonioksen syvä hengellisyys kuvastui koko hänen olemuksessaan. Hänen ulkonäössään oli jotain erityisen vetoavaa. Kaikki tunnistivat hänet vaistomaisesti, vaikka eivät olisi nähneet häntä aikaisemmin. Hän ei poikennut muista kooltaan tai ruumiinrakenteeltaan vaan sisäiseltä olemukseltaan ja sielun puhtaudeltaan. Koska hänen sisimmässään vallitsi rauha, hänen ulkonaiset aistinsakin olivat terävät. Hänen kasvonsa olivat sisäisestä ilosta lempeät ja valoisat. Pelkkä Antonioksen näkeminen siirsi toisetkin siihen samaan ilmapiiriin, jossa hän eli. Hänestä tulikin koko Egyptin isä ja parantaja. Sekä ylhäiset että alhaiset vaelsivat hänen luokseen, ja itse keisari Konstantinos Suuri kirjoitti hänelle kutsuen hänet Konstantinopoliin. Oppilaansa Paavali Yksinkertaisen (7.3.) neuvosta hän ei kuitenkaan lähtenyt sinne.

Vaikka Antonios ei tiettävästi osannut edes lukea, hän oli erittäin teräväjärkinen ja älykäs. Hän pystyi keskustelemaan aikansa oppineiden filosofien kanssa ja hämmästyttämään heitä Jumalan inspiroimilla vastauksillaan. Hän osoitti heille, kuinka usko Kristukseen tekee ihmisen osalliseksi jumalallisesta luonnosta. Pohdinnoilla, keskusteluilla ja järkeilyillä ei voi oppia tuntemaan sitä, minkä kristityt tuntevat uskon ja kokemuksen kautta.

Pyhän Antonios kunnioitti suuresti piispoja ja papistoa. Vaikeina aikoina hän tuki voimakkaasti kirkon uskoa. Kun harhaoppiset areiolaiset alkoivat Aleksandriassa uskotella kansalle, että Antonios kannatti heidän käsityksiään, hän ei epäröinyt jättää erämaataan. Kaupungissa hän julisti ympärilleen kokoontuneille kansanjoukoille uskovansa Jumalan Pojan eli Sanan jumaluuteen. Hän ilmoitti selvin sanoin kannattavansa Nikean kirkolliskokouksen (325) oppia ja sen suurta muotoilijaa ja julistajaa Athanasios Suurta (18.1.).

Saavutettuaan 105 vuoden iän Antonios lähti tapansa mukaan tervehtimään luostareitaan Pispirissa. Iloisena hän ilmoitti heille, että hänelle oli koittanut aika siirtyä kristittyjen todelliseen isänmaahan. Munkit syleilivät ja suutelivat vanhusta kyyneleet silmissään, mutta tämä oli onnellinen aivan kuin olisi ollut lähdössä kotikaupunkiinsa. Antonios kehotti heitä olemaan lannistumatta vaivoissa ja masentumatta kilvoituksissa, kilvoittelemaan joka päivä niin kuin se olisi heidän viimeinen tilaisuutensa ja jäljittelemään pyhien elämää. Antonios myös kehotti heitä varovaisuuteen yhteydenpidossa harhaoppisten kanssa.

Hyvästeltyään veljet Antonios palasi vuorelleen kahden oppilaansa Makarioksen (19.1.) ja Amathuksen kanssa. Oppilailleen hän antoi ohjeet, että hänen ruumiinsa oli haudattava tuntemattomaan paikkaan, sillä hän pelkäsi kansan vievän sen balsamoitavaksi. Toisen viittansa hän jätti piispa Athanasios Suurelle ja toisen Thmuiksen piispalle Serapionille, jotka molemmat olivat ortodoksisen uskon esitaistelijoita. Jouhipaitansakin hän antoi näille kahdelle lähimmälle opetuslapselleen.

Pyhä Antonios lausui viimeisiksi sanoikseen: ”Pelastukaa, lapseni, sillä Antonios siirtyy pois eikä enää ole teidän kanssanne.” Sitten hän ojensi jalkansa ja antoi henkensä hymy huulillaan. Oli tammikuun 17. päivä vuonna 356. Veljet hautasivat hänen ruumiinsa saamiensa ohjeiden mukaan. Arkkipiispa Athanasios kirjoitti hänestä rakkaudella elämäkerran Antonios Suuren elämä[3], joka teki Antonioksen kuuluisaksi koko silloisessa kristillisessä maailmassa. Siitä lähtien pyhä Antonios on ollut inspiraation lähteenä lukemattomille kilvoittelijoille.

Pyhän Antonioksen reliikkien kohtalosta on erilaisia tietoja. Joidenkin käsitysten mukaan hautapaikan salaisuus säilyi eikä niitä ole tähän mennessä löydetty. Toisen tradition mukaan hauta löydettiin ilmestyksen perusteella ja reliikit tuotiin vuonna 561 Aleksandriaan, josta ne siirrettiin Konstantinopoliin arabien valloituksen uhan alla vuonna 637. Läntisen tradition mukaan osa reliikeistä tuotiin 1050-luvun tienoilla Lounais-Ranskaan Dauphinén Saint-Antoineen, josta muodostui tunnettu pyhiinvaelluspaikka.

[1] 1. Kor. 15:31 alkutekstin mukaan.
[2] Paikka on Itä-Egyptissä noin 50 km Punaisestamerestä.
[3] Suom. H. Lampi (Nunna Kristoduli), Valamon Ystävät ry, 1978.

Pyhä Antonios syntyi Beroian (nykykreikan ääntämyksen mukaan Veria) kaupungissa 1100-luvun lopulla. Hänen vanhempansa olivat varakkaita ja menestyviä, mutta hän innostui luostarielämästä jo nuorena. Antonios hylkäsi maailman tyhjät huvitukset ja meni läheiseen Peraian Pyhän Johannes Kastajan luostariin, joka eli tuolloin täyttä kukoistustaan. Hänestä tuli pian munkkiveljilleen luostarihyveiden esikuva. Itse hän kaipasi kuitenkin korkeampaa kilvoituselämää ja sai igumeniltaan luvan lähteä läheiselle vuorelle viettämään erakkoelämää.

Vuorelta Antonios löysi vaikeapääsyisen luolan läheltä Aliakmonjokea. Siellä hän eli viisikymmentä vuotta käyttäen ravinnokseen villikasveja. Hän ei tavannut ketään muuta kuin papin, joka tuli silloin tällöin tuomaan hänelle pyhän ehtoollisen. Tälle hän kertoi kauheista kiusauksista, joita hän joutui kestämään demonien hyökätessä häntä vastaan milloin rosvojen, milloin kauhistuttavien petojen hahmossa. Joskus taas ne pelottelivat häntä näyttämällä, kuinka Aliakmonin vedet nousisivat hukuttamaan hänen luolansa. Paholaisen pelottelut raukesivat kuitenkin tyhjiin eikä Antonios lähtenyt kilvoituspaikastaan, vaan eli siellä koko elämänsä ja kuolikin sinne yli 90-vuotiaana.

Antonioksen kuoleman jälkeen alueelle saapui metsästäjiä, joiden koirat alkoivat haukkua. Tähyillessään, mitä ne haukkuivat, miehet näkivät pöheikössä ihmiskäden, joka viittoili heille. He löysivät luolan ja sieltä Antonioksen maatumattoman ruumiin, joka lepäsi maassa kädet ristissä rinnalla. He ymmärsivät löytäneensä pyhän miehen jäännökset ja palattuaan kaupunkiin ilmoittivat asiasta Beroian piispalle.

Piispa kiiruhti paikalle suuren väkijoukon kanssa kunnioittamaan reliikkejä. Peraian kylän ja Beroian kaupungin kristittyjen välillä syntyi kiistaa, kumpaan paikkaan reliikit kuuluivat. Silloin piispa käski tuoda härkävankkurit, panna pyhäinjäännökset niihin ja antaa härkäparin viedä ne vapaasti mihin tahtoi. Härät ylittivät joen ja alkoivat määrätietoisesti kulkea kohti Beroiaa. Siellä ne vetivät vankkurit suoraan Antonioksen kotitalon kohdalle, jossa oli Jumalanäidille omistettu kirkko. Sinne rakennettiin myöhemmin uusi Pyhän Antonioksen kirkko, jonne hänen jäännöksensä sijoitettiin ja jossa ne ovat tänäkin päivänä. Niiden äärellä on tapahtunut useita ihmeitä. Vuorelle, jolla pyhä Antonios oli kilvoitellut, asettui hänen jälkeensä niin suuri määrä erakkoja, että paikkaa alettiin kutsua Pyhän Antonios Uuden skiitaksi.

Pyhä Makarios syntyi 1600-luvun lopulla varakkaaseen Kalogeras-nimiseen sukuun Patmokselle. Jo lapsena häntä siivitti kova oppimisinto. Heti hieman vartuttuaan hän lähti ekumeenisen patriarkaatin kouluun Konstantinopolin Fanariin. Siellä toimi noihin aikoihin eteviä opettajia kuten Jaakob Argoslainen ja koulun rippi-isä Agapios Vulismas. Opiskelutovereinaan Makarioksella oli monia tulevia piispoja ja hän tutustui moniin kuuluisien kreikkalaisten sukujen jäseniin. Hänelle valkeni, kuinka kansan valistaminen ja opettaminen olisi varmin tae kristillisyyden ja kreikkalaisuuden säilymisestä turkkilaisvallan vaikeina vuosina.

Jo nuorena Makarios vihkiytyi munkiksi ja hänet vihittiin myös diakoniksi. Hän olisi helposti voinut kohota aina piispaksi saakka, mutta hän kieltäytyi ylemmistä vihkimyksistä ja pysyi koko elämänsä diakonina. Opintonsa päätettyään hän palasi kotisaarelleen Patmokselle ja meni siellä munkiksi Pyhän Johannes Teologin luostariin tarkoituksenaan omistautua askeesille ja rukoukselle, joita hän piti Kristuksen soturin pääaseina. Hän asettui ilmestysluolan yhteyteen rakennettuun skiittaan ja vietti siellä lähes neljännesvuosisadan (1713–1737) rukoillen, saarnaten ja opettaen.

Pyhä Makarios oli ankara askeetti, mutta hän piti myös hyvin tärkeänä huolehtia kristiveljiensä pelastuksesta ja opettamisesta. Niinpä hän perusti ilmestysluolan yhteyteen koulun, jonka opetussuunnitelma oli sama kuin Konstantinopolin patriarkaalisessa koulussa. Sen opettajana hän hyödynsi täydellistä klassisen kreikan ja latinan taitoaan sekä perusteellisia tietojaan filosofiasta ja ortodoksisesta teologiasta. Kouluun olivat tervetulleita sekä patmoslaiset että muualta kotoisin olevat opiskelijat ja sen opetus oli ilmaista. Myöhemmin jotkut Makarioksen entiset oppilaat avustivat häntä opetustehtävissä. Huomattavin heistä oli pyhä Gerasimos, josta tuli hänen seuraajansa. Tietopuolisen opetuksen lisäksi Makarios pyrki istuttamaan oppilaisiinsa ”hyveiden tieteen” eli evankeliumin mukaisen elämäntavan, jonka loistava esikuva hän itse oli. ”Hän opetti mitä tehdä ja teki mitä opetti”, kuten hänen elämäkertansa kirjoittaja toteaa.

Makarios rakasti jumalanpalveluksia ja kutsui kirkollisia hymnejä ”lauletuksi teologiaksi”. Nöyryydessään, lempeydessään ja ystävällisyydessään hän oli oppilailleen Kristuksen elävä ikoni. Opetuksensa ja saarnansa hän höysti sitaateilla Raamatusta ja patristisesta kirjallisuudesta. Hänen mukaansa pyhien isien opetuksia oli kunnioitettava vielä enemmän kuin heidän reliikkejään. Oppilailleen hän oli ennemminkin hengellinen isä kuin ”professori”. Jumalan suuruus oli hänen mieliaiheitaan ja hän toisteli jatkuvasti ”Kunnia olkoon Jumalalle”.

Vähitellen ilmestysluolan yhteydessä oleva koulu kävi liian pieneksi. Makarioksen varakkaat ystävät Konstantinopolista avustivat häntä uuden koulun rakentamisessa. Oppilaiden piti kuitenkin itse huolehtia elinkustannuksistaan, ja köyhimpiä Makarios joutui auttamaan taloudellisesti. Vähitellen hänestä tuli koko Patmoksen hyväntekijä. Kaiken saamansa rahan hän käytti heti puutteessa olevien hyväksi, pyrkien kuitenkin samalla kätkemään hyvät tekonsa.

Patmoksen koulun oppinut ja hurskas rehtori tuli tunnetuksi koko tuon ajan kirkossa. Keljaansa jättämättä hän seurasi laajan kirjeenvaihtonsa kautta tarkkaan ajan tapahtumia ja oli valpas ortodoksisen opin ja elämäntavan vartija. Piispat pyysivät häntä usein kirjoittamaan puheita ja saarnoja. Niistä kuusikymmentä on koottu kokoelmaksi nimeltä Evankeliumin pasuuna. Kirjaa luetaan yhä kreikankielisessä maailmassa.

Koko elämänsä ajan pyhä Makarios kärsi jatkuvista sairauksista, etenkin reumatismista käsissä ja jaloissa. Hän piti sairauksiaan Jumalan lähettäminä koettelemuksina, jotka valmistivat häntä vastaanottamaan ikuisen voitonseppeleen. Makarios jatkoi opetustyötään vuoteenomanakin aina viimeiseen henkäykseensä asti. Täynnä voittoisaa iloa hän valmistui kuolemaansa.

Makarioksen kuolinvuoteen ympärille kerääntyi saaren asukkaita ja oppilaita. Hän sanoi rukoilevansa Herraa säilyttämään heidät uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Makarios siunasi heidät ja luovutti henkensä Jumalan haltuun tammikuun 17. päivänä 1737. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Voimani on kuivunut kuin ruukunsiru, kieleni on tarttunut kitalakeen. Maan tomuun sinä suistat minut kuolemaan.”[1]

Ekumeeninen patriarkaatti liitti Makarioksen yhdessä tämän oppilaan Gerasimos Bysanttilaisen (7.4.) kanssa pyhien joukkoon vuonna 1993.


[1] Ps. 22:16 Septuagintan mukaan.

Pyhä Sulpicius syntyi Keski-Ranskassa 500-luvun loppupuolella. Nuorukaisena hän hylkäsi avioliittosuunnitelmat ja kaikki muutkin maalliset pyrinnöt, antoi perintönsä kirkolle ja omistautui palvelemaan Kristusta munkkina. Sulpicius noudatti tiukkaa paastosääntöä ja rukoili öisin. Hänellä oli tapana veisata koko Psalttari läpi päivittäin. Sulpicius teki myös parhaansa palvellakseen köyhiä.

Kun Sulpicius oli saanut papinvihkimyksen, hänet valittiin palvelemaan pappina kuningas Clothar[1] II:n (584–628) armeijassa. Samalla hän toimi eräänlaisena sosiaalityöntekijänä, joka pyrki järjestämään apua kaikille kärsiville. Kerran kuningas parani sairaudestaan hänen rukoustensa välityksellä.

Kun alueen keskeinen kaupunki Bourges tarvitsi 620-luvun alussa uuden piispan, Sulpicius valittiin tehtävään. Piispana hän jatkoi sekä kilvoituksiaan että köyhien ja sorrettujen puolustamista ja heistä huolehtimista. Jumala siunasi hänen anteliaisuutensa niin, että hänellä näytti olevan loputtomasti jaettavaa tarvitseville. Erityisesti Sulpicius puolusti kansaa merovingikuningas Dagobertin (628–637) ministerin Lullon sortotoimilta. Seuraavan kuninkaan Klodvig II:n (637–655) aikana Sulpicius järjesti yleisen kolmen päivän paaston vaatien, että kansaa oli kohdeltava inhimillisesti. Sulpiciuksesta tuli hyvin rakastettu piispa, ja häntä alettiin kutsua ”Hurskaaksi”.

Jumalansynnyttäjän esirukouksien turvin pyhä Sulpicius perusti kaupunkiin luostarin, joka nimettiin myöhemmin hänen mukaansa. Hän oli myös innokas evankeliumin levittäjä, ja kerrotaan, että kaikki hänen hiippakuntansa juutalaiset kääntyivät kristityiksi hänen vaikutuksestaan. Vuonna 627 Sulpicius osallistui Clichyn kirkolliskokoukseen.

Elämänsä lopulla pyhä Sulpicius vetäytyi piispan tehtävistä voidakseen olla enemmän yksinäisyydessä, mutta hän jatkoi edelleen köyhien auttamista ja sorrettujen puolustamista.

Pyhä Sulpicius nukkui pois vuonna 647. Hänen hautajaisistaan muodostui poikkeuksellinen surujuhla, johon koko kansa tuli vaikeroimaan rakkaan esipaimenensa lähtöä. Väkeä tungeksi niin, että papisto sai hädin tuskin toimitettua siunaamisen. Sulpiciuksen reliikeistä osa siirrettiin sittemmin hänen perustamaansa luostariin, joka tunnetaan nimellä Saint-Sulpice. Kuvataiteessa pyhää Sulpiciusta on kuvattu muun muassa vierailemassa sairaiden luona. Kuuluisa St. Sulpicen seminaari Pariisissa on nimetty hänen mukaansa.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Cloithare, Clotaire ja Chlothar, myöhemmin Lothar.

Pyhä Georgios syntyi vuoden 1810 tienoilla Epeiroksen (nyk. Ipiros) Joanninassa köyhään maalaisperheeseen. Hän jäi kahdeksanvuotiaana orvoksi ja päätyi tallipojaksi osmaniylimysten palvelukseen. Georgios säilytti koko ajan ortodoksisen uskonsa, mutta turkkilaiset alkoivat kutsua häntä islamilaisella nimellä Hassan. Näin monet saivat sen käsityksen, että hän oli muslimi, ja vähitellen hänen taustansa unohtui.

Vuoden 1836 tienoilla Georgios kihlasi Helena-nimisen tytön, joka oli myös orpo ja harras ortodoksi. Silloin eräs islamilainen uskonoppinut, joka kyllä tunsi Georgioksen taustan, nosti metelin väittäen, että muslimina ”Hassanin” olisi parempi ottaa turkkilainen vaimo. ”Kristittynä otan kristityn vaimon”, vastasi Georgios. Kiistan jälkeen Georgios vietiin kuulusteltavaksi. Yksinkertaisena maalaismiehenä hän ei osannut puolustautua kaunopuheisesti vaan sanoi ainoastaan olleensa aina kristitty ja teki ristinmerkkejä. Jumalan johdatuksesta paikalla sattui olemaan Georgioksen ystävä, joka osasi selittää tapauksen turkkilaisille paremmin. Lopulta hänen isäntänsä Abdullah Efendi tuli todistamaan Georgioksen olevan kristitty, ja hänet vapautettiin.

Seuraavana sunnuntaina Georgios ja Helena vihittiin avioliittoon. Georgios joutui työnsä takia olemaan pitkiä aikoja poissa kotoaan, mutta hän palasi Joanninaan samana päivänä, jona hänen poikansa syntyi, 12.1.1838. Kun lapsi oli kastettu, Georgios nukkui poikkeuksellisen pitkään. Herättyään hänessä näytti tapahtuneen jotain. Normaalin ruokarukouksen sijaan hän sanoi vain ”Kunnia Sinulle, Jumala!” Sitten Georgios ilmoitti lähtevänsä etsimään onneaan ja katsoi pitkään vaimoaan, lastaan ja sukulaisiaan. Nämä luulivat hänen olevan lähdössä työnhakuun ja kysyivät, miksi hän tuijotti heitä. Georgios vastasi kysymällä kahdesti: ”Miksi se vaivaisi teitä?”

Kaupungilla Georgios kohtasi saman uskonoppineen, joka oli vainonnut häntä aiemminkin, ja tämä alkoi haastaa riitaa: ”Kuinka kauan pilailet uskonnon kustannuksella? Oletko turkkilainen vai kristitty?” Ympärille alkoi kerääntyä väkeä, ja tunnelman kiihdyttyä Georgios vietiin kuulusteltavaksi. Syyttäjät sanoivat: ”Tämä mies oli turkkilainen, ja me kaikki tunnemme hänet, mutta nyt hän on palannut kristityksi, kuten hänen fetsinsäkin[1] osoittaa.” Kristittyjen oli näet käytettävä mustaa fetsiä. Georgios vastasi syntyneensä kristityksi, olevansa kristitty ja kuolevansa kristittynä. Hänet vietiin saman tuomarin luo, joka oli edellisenä vuonna vapauttanut hänet. Tämä kysyi:

– Oletko sinä kristitty?
– Kyllä.
– Ei. Kerran sinä olit kristitty, mutta nyt sinä olet muslimi.
– En todellakaan! Itsekin vahvistit sen viime vuonna ja kirjasit ylös.
– Silloin oli vain yksi todistaja, mutta nyt on paljon todistajia, jotka vahvistavat, että sinä olet turkkilainen. Siksi sinulla on vain kaksi vaihtoehtoa: ryhdy turkkilaiseksi tai kuole.
– Tee mitä haluat.

Paikalla oli 70-vuotias entinen ortodoksi, joka oli kääntynyt muslimiksi ja kehotti nyt Georgiosta seuraamaan hänen esimerkkiään. Silloin Georgios kiivastui ja muslimeista välittämättä sanoi suoraan mitä ajatteli miehestä ja tämän kääntymyksestä. Georgios vietiin saman tien vankilaan. Siellä kaksi kristittyä vankia rohkaisi häntä kestämään kaikenlaiset kärsimykset ja marttyyrikuoleman, jonka kautta hän saavuttaisi täydellisyyden.

Yöksi Georgios kytkettiin jalkapuuhun ja hänen päälleen asetettiin noin 60-kiloinen kivilaatta. Hän kuitenkin nukkui yönsä hyvin eikä tuntenut lainkaan kiven painoa. Aamulla hän kertoi kristityille vangeille nähneensä unessa valkoiseen pukeutuneen nuorukaisen, joka oli sanonut hänelle turkiksi: ”Älä pelkää enää, Georgios.”

Lauantaiaamuna Georgios vietiin taas kuulusteltavaksi. Keskustelu eteni samalla tavalla kuin aiemminkin. Tuomari olisi jo halunnut päästää hänet vapaaksi, mutta tapahtumia seuranneet turkkilaiset alkoivat verenhimoisesti huutaa vaatien kuolemaa islamin pilkkaajalle. Heillä oli laki puolellaan, sillä islamilainen laki määrää islamin tai Muhammedin pilkkaamisesta kuolemanrangaistuksen. Piispa Joakim – josta tuli myöhemmin Konstantinopolin patriarkka – ja muut kristityt puolestaan yrittivät saada Georgioksen vapaaksi.

Koko sen ajan kun Georgios oli vangittuna, turkkilaiset jatkoivat yrityksiään saada hänet kääntymään islamiin. Vanginvartija ehdotti jopa, että Georgios kääntyisi muslimiksi nyt ja pakenisi sitten jonnekin, missä voisi elää kristittynä. Hän vastasi kaikille aina rauhallisesti sanoen pelkästään: ”Olen kristitty.” Samassa tyrmässä olleet kristityt vangit kehottivat häntä vastaamaan muslimeille tiukemmin ja sanomaan suoraan, mitä mieltä oli islamista, mutta Georgios sanoi, ettei hyödyttäisi mitään ryhtyä huutamaan heidän kanssaan.

Maanantaina 17. tammikuuta vuonna 1838 mestaajat tulivat tyrmään ja alkoivat sitoa Georgiosta niin kuin kuolemaan tuomitut sidotaan. Toiset kristityt rohkaisivat häntä: ”Älä pelkää, vaan pysy rohkeana. Kipu kestää vain vähän aikaa, ja sen jälkeen saat iloita ikuisesti.” He vielä halasivat ja suutelivat Georgiosta ennen kuin hänet vietiin pois.

Georgios oli silmin nähden iloinen ja päättäväinen. Hänen kasvonsa säteilivät Jumalan armon kirkkautta ja hän oli täynnä rohkeutta. Kun hänen kätensä vapautettiin, hän teki ristinmerkin. Hänen kaulaansa laitettiin hirttosilmukka. ”Antakaa anteeksi, ja antakoon Jumala teillekin anteeksi!” hän huudahti yleisössä olleille kristityille ennen kuin hänet vedettiin hirteen. Pyhä Georgios kärsi kunniakkaan marttyyrikuolemansa 28 vuoden ikäisenä.

Pyhän Georgioksen ruumis jätettiin turkkilaisten tavan mukaan riippumaan hirsipuuhun kolmeksi päiväksi. Yöllä vartijat ihmettelivät ruumiista hohtanutta valoa ja kutsuivat muitakin katsomaan ihmettä. Kolmen päivän jälkeen metropoliitta Joakim sai luvan ottaa ruumiin haudattavaksi. Hän vei sen kirkkoon, jonne kristityt olivat vastoin muslimien kieltoa kokoontuneet viettämään juhlallisia hautajaisia. Hautajaisista muodostui valoisa ilon juhla. Reliikit sijoitettiin kirkon vasemmalle laidalle, ja niiden äärellä alkoi välittömästi tapahtua paranemisia. Erään naisen surkastunut käsi suoristui ja tervehtyi kokonaan. Haudasta tuli merkittävä pyhiinvaelluskohde.

Pyhä Georgios ilmestyi monille unessa. Hänen nuori vaimonsa näki unen, jossa Georgios sanoi hänelle: ”Älä pelkää enää, minä tulen aina käymään sinun luonasi.” Pyhästä marttyyri Georgioksesta maalattiin pian ikoni, ja myös sen kautta on tapahtunut ihmeitä.


[1] Turkkilainen päähine.

Merkkien ja lyhenteiden selitykset

(ap) aamupalvelus
ap.
 apostoli
ap. v. apostolien vertainen
(ep) ehtoopalvelus
kk:t kanssakilvoittelijat
m. marttyyri
nm. neitsytmarttyyri
p. pyhä
pm. pappismarttyyri
pr. profeetta
pt. pyhittäjä
ptm. pyhittäjämarttyyri
sm. suurmarttyyri
t. tunnustaja
um. uusmarttyyri
vs. vuosisata

† kuolinvuosi
✚ paastopäivä
✜ suuri ylistysveisu lauletaan
✱ ehtoopalveluksessa Autuas se mies, parimiat; aamupalveluksessa polyeleo, suuri ylistysveisu lauletaan; tarkemmat merkinnät päivän kohdalla
✲ vigilia toimitetaan
❉ suuri juhla, vigilia toimitetaan
(i) lisätietoa liturgisissa ohjeissa