Pyhittäjä Maksimos Kreikkalainen

Athoksella Maksimos vihittiin munkiksi. Hän sai elää samanmielisten ja hengellisesti kokeneiden munkkien parissa ja ammentaa oppia Athoksen valtavista kirja-aarteista. Noin kymmenen vuoden kuluttua hänet lähetettiin kaupunkeihin keräämään lahjoituksia luostarille ja pitämään samalla opetuspuheita kansalle.

Samoihin aikoihin Moskovan suuriruhtinas Vasili III (1505–1533) kirjoitti Konstantinopolin patriarkalle ja Athosvuoren protokselle[1] Simeonille pyytäen lähettämään Moskovaan miehen, joka kykenisi käymään läpi ruhtinaan kirjastossa säilytettävät kreikkalaiset käsikirjoitukset ja tarvittaessa kääntämään ne slaaviksi. Pyhän vuoren protos uskoi tehtävän Maksimokselle, joka aikansa epäröityään uskoi itsensä Jumalan haltuun ja lähti Venäjälle.

Maksimos saapui Moskovaan vuonna 1518. Suuriruhtinaan kreikkalainen kirjasto teki häneen vaikutuksen. Hän laati luettelon sen kääntämättömistä käsikirjoituksista. Ruhtinaan ja metropoliitan pyynnöstä hän ryhtyi ensi töikseen kääntämään pyhien isien selityksiä Psalttariin ja sitten muihinkin Raamatun kirjoihin. Avukseen hän sai kaksi venäläistä kääntäjää, sillä hänen oma venäjän taitonsa oli vielä puutteellinen.

Ensimmäiset käännökset saivat ihastuneen vastaanoton. Venäjän kansa oli mongolivallan jälkeen tietämättömyyden vallassa ja hengellinen nälkä oli suuri. Maksimoksesta tuli nopeasti kuuluisa, mikä herätti kateutta joissakin venäläisissä munkeissa.

Maksimos pelkäsi, että oppimattomat ja kreikkaa taitamattomat ihmiset saattaisivat ymmärtää hänen käännöksensä väärin. Kirjeessään suuriruhtinaalle hän pahoitteli puutteellista kääntäjän taitoaan, mutta vakuutti tekevänsä parhaansa selkeän käännöksen aikaansaamiseksi ja kopistien tekemien virheiden korjaamiseksi. Hän myös ilmaisi toiveensa päästä palaamaan Athokselle. Maksimoksen lahjat oli kuitenkin pantu merkille ja häntä pyydettiin jäämään Moskovaan ja korjaamaan slaavilaisia liturgisia tekstejä, joissa oli paljon virheitä. Työ oli äärimmäisen arkaluontoista. Maksimos ymmärsi sen ja eteni varovasti. Eri puolilta alkoi kuitenkin kuulua napinaa ”kreikkalaista tulokasta” vastaan. Puhuttiin, ettei Maksimos korjaa liturgisia tekstejä, vaan pilaa ne. Jotkut väittivät häntä harhaoppiseksi. Kukaan ei kuitenkaan rohjennut nousta avoimesti häntä vastaan, sillä hänellä oli niin suuriruhtinas Vasilin kuin metropoliitta Varlaaminkin tuki.

Maksimoksen kelja veti puoleensa oppineita ja vaikutusvaltaisia venäläisiä ylimyksiä. Hän tutustui Nil Sorskin (7.5.) oppilaaseen munkki Vassianiin (ruhtinas Patrikejeviin) ja avusti tätä Nomokanonin (Kormtšaja kniga) kääntämisessä slaaviksi. Luostarielämää koskevissa kysymyksissä hän edusti samanlaista hengellistä näkemystä kuin Nil Sorski oppilaineen, sillä he ammensivat samasta hesykastisen luostarielämän lähteestä. Maksimos laati myös muutamia kirjoituksia juutalaistajien harhaoppia[2] vastaan ja arvosteli muun muassa hovipiirien kiinnostusta astrologiaan.

Vuonna 1521 metropoliitta Varlaam syrjäytettiin ja hänen paikalleen tuli Daniel, jonka itserakkautta oppineen Maksimoksen huomautukset loukkasivat. Metropoliitta Daniel oli Volokolamskin luostarin munkki ja edusti aivan toisenlaista henkeä kuin Maksimos. Maksimos joutui vedetyksi mukaan luostareiden maanomistusta koskevaan kiistaan, kun hän arvosteli munkkeja, jotka huolehtivat vain luostarin omaisuuden ja tilusten kasvattamisesta. Hän muistutti heitä köyhyyden lupauksesta ja kertoi ylistävin sanoin lännen kirkon kerjäläismunkkikunnista.

Maksimos arvosteli myös suorasukaisesti yhteiskunnassa näkemiään epäkohtia ja vääryyksiä, sillä hänen puhdas sielunsa janosi totuutta ja lähimmäisten parasta. Kun suuriruhtinas päätti erota lapsettomasta vaimostaan Solomoniasta[3] ja ottaa uuden vaimon, Maksimos arvosteli häntäkin avoimesti. Maksimosta syytettiin salaliitosta suuriruhtinasta vastaan ja hänet vangittiin. Hänen vihamiehensä nostivat esiin myös liturgisten tekstien korjaamiseen liittyvät seikat. Asiaa puitiin kirkolliskokouksessa, joka tuomitsi Maksimoksen harhaoppiseksi. Hänet teljettiin Volokolamskin luostarin tunkkaiseen vankilaan, jossa hän virui kahlittuna sekä kärsi kylmää, nälkää ja lyöntejä. Pahinta oli kuitenkin, että hän joutui elämään eristettynä ulkopuolisesta maailmasta ja erotettuna ehtoollisyhteydestä saamatta lukea mitään ja pääsemättä edes kirkkoon. Hänen ainoana lohtunaan oli rukous. Vankilassa hän kirjoitti hiilellä seinään kanonin Lohduttajalle Pyhälle Hengelle.

Viiden vuoden kuluttua (vuonna 1531) Maksimos kutsuttiin uudelleen oikeuden eteen Moskovaan, josta hänet lähetettiin kahleissa Tverin Otrotšin luostariin. Siellä hänen elämänsä helpottui vähän, sillä Tverin piispa Akaki salli hänen jatkaa teologista työtään ja käydä laajaa kirjeenvaihtoa. Maksimos vetosi myös uuteen metropoliitta Joasafiin saadakseen oikeutta, mutta ei koskaan sortunut mielistelemään ketään eikä kadottanut totuudenjanoaan. Kolmentoista vankeusvuoden jälkeen hän sai viimein suureksi lohdukseen luvan osallistua halutessaan pyhään ehtoolliseen.

Konstantinopolin ja Aleksandrian patriarkat vetosivat turhaan Venäjän tsaariin Maksimoksen puolesta. Vasta vuonna 1551, kun Maksimoksen vankeus oli kestänyt jo 25 vuotta, hänet vapautettiin Pyhän Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin igumeni Artemin ja muutamien hurskaiden pajarien pyynnöstä. Hänet otettiin kunnioituksella vastaan Pyhän Kolminaisuuden luostarissa, jossa hän ruumiillisesti heikentyneenä mutta hengellisesti vireänä ja toimeliaana vietti elämänsä viimeiset viisi vuotta. Tsaarin pyynnöstä hän vielä ennen kuolemaansa laati kirjoituksen Venäjälle tunkeutunutta Calvinin oppia vastaan.

Pyhä Maksimos nukkui kuolonuneen vuonna 1556. Häntä alettiin heti kunnioittaa suurena opettajana ja valistajana, vaikka hän oli eläessään joutunut maksamaan kalliisti palavasta totuudenrakkaudestaan ja jumalallisesta innostaan. Hänen kylvämänsä siemen tuotti kuitenkin runsaan sadon. Hän välitti Bysantin henkeä ja kirjallisuutta Venäjälle ja jätti jälkeensä monia viisaita ja innoittuneita oppilaita. Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjä Maksimos Kreikkalaisen vuonna 1988.