Pyhä tunnustajapiispa Markus Efesolainen

Pyhä Markus syntyi ylhäiseen perheeseen Konstantinopolissa noin vuonna 1392 ja sai kasteessa nimen Manuel. Hänen isänsä oli vihitty diakoniksi. Bysantin keisarikunta kävi noihin aikoihin kuolinkamppailuaan. Suurin osa sen alueista oli jo vallattu ja pääkaupungin kohtalonhetki lähestyi lähestymistään. Elämä kuitenkin jatkui, ja Manuel ja hänen veljensä Johannes saivat erinomaisen koulutuksen. Manuelin sydän kaipasi kilvoituselämää ja hän tahtoi ryhtyä munkiksi. Hän meni ensin pieneen luostariin Nikomedeian lähelle, mutta turkkilaisuhka pakotti hänet siirtymään Manganan Pyhän Georgioksen luostariin Konstantinopoliin. Siellä hänet vihittiin munkiksi 26-vuotiaana ja hän sai nimekseen Markus.

Markuksesta tuli innokas kilvoittelija ja kuuliaisuusveli. Hän löysi aikaa myös pyhien isien kirjoitusten tutkimiseen. Markus ryhtyi kirjoittamaan dogmaattisia tutkielmia ja hesykastista rukouselämää käsitteleviä opetuspuheita. Pian hänet vihittiin diakoniksi ja sitten papiksi.

Isä Markuksesta tuli jonkin ajan kuluttua patriarkaalisen koulun johtaja, jolloin hänen oppilaanaan oli muun muassa Georgios Skholarios. Tämä tuli myöhemmin tunnetuksi ensimmäisenä Konstantinopolin valloituksen jälkeisenä patriarkkana nimellä Gennadios.

Noihin aikoihin keisari Johannes VIII Paleologos (1425–1448) alkoi suunnitella yhteistä kirkolliskokousta Rooman kirkon kanssa kirkollisen yhteyden palauttamiseksi. Hänen motiivinaan oli toivo, että länsi tulisi sen jälkeen paavin johdolla keisarikunnan avuksi yhä epätoivoisemmaksi käyvässä taistelussa turkkilaisia vastaan.[1] Vaikka Markus oli tuolloin vasta pappismunkki, Aleksandrian patriarkka ehdotti häntä edustajakseen kokoukseen. Myös Jerusalemin patriarkka valitsi hänet edustajakseen. Noihin aikoihin kuoli Efesoksen metropoliitta Joasaf, jonka oli määrä osallistua kokoukseen. Silloin pyhän synodin yksimielisellä päätöksellä ja keisarin vaatimuksesta Markus valittiin Efesoksen metropoliitaksi, ja myös Antiokian patriarkka valtuutti hänet edustajakseen tulevaan kokoukseen.

Bysantin delegaatio matkusti vuonna 1438 suurin toivein Italian Ferrataan, jossa kokous alkoi. Monien toiveissa oli, että kristikuntaa jo lähes 400 vuotta raastanut skisma saataisiin nyt päättymään. Kokous ei kuitenkaan ollut tasapuolinen. Roomalaiskatolilaisia oli paljon enemmän, ja jo protokollassa heidät oli asetettu etusijalle. Bysanttilaisia pidettiin käytännössä vankeina Ferratassa eikä edes heidän elinkustannuksistaan huolehdittu niin kuin oli luvattu.

Keskusteltaviksi otettiin tärkeimmät idän ja lännen kirkkoa erottaneet tekijät: Pyhän Hengen lähteminen eli lännessä Nikean uskontunnustukseen lisätty filioque (”ja Pojasta”); kiirastulioppi; lännessä käytettävä happamaton ehtoollisleipä eli öylätti; läntinen käytäntö pyhittää ehtoollinen pelkillä Kristuksen asetussanoilla ilman Pyhän Hengen avuksi kutsumista; paavin etuasema muihin patriarkkoihin nähden.

Dogmaattisten kysymysten käsittelyssä keisari ja patriarkka Johannes Bekkos eivät voineet suostua enemmistöäänestykseen perustuvaan päätökseen, koska latinalaisia oli lukumääräisesti runsaammin. Äänestyskysymystä järjesteltäessä otettiin keskusteltavaksi kysymys kiirastulesta. Pyhä Markus esitti latinalaisten teologien väitteisiin ortodoksien vastineen, jonka mukaan edesmenneiden sielut voivat todella hyötyä kirkon rukouksista ”ylennyksekseen”, ja jopa tuomittujen sielut voivat saada osaansa helpotusta Jumalan rajattoman laupeuden vuoksi. Rangaistus ennen viimeistä tuomiota ja puhdistuminen aineellisessa tulessa sen sijaan ovat täysin vieraita kirkon traditiolle.

Vähitellen alkoi käydä selväksi, että kokouksessa oli vastakkain kaksi erilaista maailmaa ja että kaikki dogmaattiset keskustelut päätyisivät umpikujaan. Keskustelu kiirastulesta jäi kesken Italiassa raivonneen ruton vuoksi.

Lopulta siirryttiin käsittelemään tulenarkaa filioque-kysymystä. Pyhä Markus puhui jälleen ortodoksisen kirkon äänenä: ”Uskontunnustus pitää säilyttää koskemattomana, sellaisena kuin se on ollut alusta pitäen. Kaikki kirkon pyhät opettajat, kaikki kirkolliskokoukset ja koko pyhä Raamattu varoittavat meitä harhaoppisuudesta. Kuinka minä siis uskaltaisin – vaikka kaikki nämä auktoriteetit täällä sitä vaatisivat – seurata niitä, jotka ovat kehottamassa meitä ykseyteen petollisessa ja näennäisessä yhdistymisessä? Niitä, jotka ovat turmelleet pyhän jumalallisen uskontunnustuksen ja tuoneet siihen Pojan Pyhän Hengen toiseksi alkusyyksi!”

Kun seitsemän kuukautta oli kulunut keskustelujen edistymättä ja yhdistymistoiveet alkoivat jo hiipua, paavi Eugenius siirsi kokouksen Firenzeen. Oli päätetty, että lopulliset oppikeskustelut käytäisiin siellä. Pyhä Markus esitti hyvin selkeästi, mitä Raamattu ja pyhät isät sanovat Pyhän Hengen lähtemisestä. Kun latinalaiset teologit saivat puheenvuoron, he pommittivat läsnäolijoita loppumattomissa istunnoissa näennäisillä argumenteilla tukeutuen ihmisjärjen monimutkaisiin kehitelmiin ja pyhiltä isiltä otettuihin lainauksiin, jotka he olivat irrottaneet yhteydestään tai ymmärtäneet kokonaan väärin. Ortodoksien kannalta tilanne alkoi muistuttaa Daavidin taistelua Goljatia vastaan.

Ajan mittaan Nikean metropoliitta Bessarion ja Kiovan metropoliitta Isidor alkoivat päättäväisesti kannattaa yhdistymistä. Syynä oli mahdollisesti heidän henkilökohtainen kunnianhimonsa – molemmista tuli myöhemmin kardinaaleja – tai se, että he tunsivat vihamielisyyttä Markuksen edustamaa hesykastista traditiota kohtaan. Kulissien takana he tekivät kaikkensa taivuttaakseen muut ortodoksiset piispat uskomaan, että latinalaisten oppi Pyhästä Hengestä ei ollut sinänsä hereettinen vaan ainoastaan perinteisen näkemyksen eteenpäin kehittämistä läntisen teologian kielellä.

Kokouksen vitkaiseen kulkuun, latinalaisten ylimielisyyteen ja elinolojensa kehnouteen turhautuneet ortodoksiset piispat suostuivat vähitellen hyväksymään kompromisseihin perustuvan yhdistymisen. Keisari ja patriarkka hoputtivat heitä koko ajan, koska asiat Konstantinopolissa olivat huonosti. Keskustelujen uuvuttamilla kreikkalaisilla ei enää ollut muuta ajatusta kuin päästä kotiin, missä he voisivat tarvittaessa sanoutua irti kokouksen päätöksistä. Ainoastaan Markus kieltäytyi antamasta periksi muiden piispojen pilkasta ja painostuksesta välittämättä. Hän sanoi: ”Uskon kysymyksissä kompromissit eivät ole sallittuja.”

Markus oli huomannut, että oli aivan turhaa väitellä latinalaisten sofistisia ajatuskulkuja vastaan. Kun eripuraisuus kreikkalaisten kesken kasvoi, hän päätti vetäytyä taistelusta ja tehtyään selväksi eriävän mielipiteensä kärsi vaieten. Tämä antoi latinalaisille lisää rohkeutta eivätkä he enää suostuneet minkäänlaiseen kompromissiin vaan alkoivat vaatia myös filioquen hyväksymistä ja tiettyjen läntisten liturgisten tapojen käyttöönottamista myös idässä. Tukahduttaen loputkin omantunnon soimauksensa kreikkalaiset suostuivat keisarin painostuksesta allekirjoittamaan yhdistymisasiakirjan. Itse asiassa ei ollut kysymys mistään todellisesta yhdistymisestä, sillä kun asiakirja luettiin molemmilla kielillä juhlallisessa liturgiassa, joka toimitettiin paavin läsnä ollessa heinäkuun 6. päivänä 1439, kukaan ortodokseista ei osallistunut ehtoolliseen eivätkä alttarin molemmin puolin asettuneet delegaatiot vaihtaneet edes rauhansuudelmaa.

Ainoastaan pyhä Markus kieltäytyi allekirjoittamasta päätösasiakirjaa. Kun paavi Eugenius kuuli tästä, hän huudahti: ”Jos Efesoksen piispa ei allekirjoittanut, emme ole saaneet mitään aikaan.” Hän kutsui Markuksen luokseen ja yritti saada hänet tuomituksi harhaoppisena, mutta keisarin suojeluksen ansiosta tämä pääsi kuitenkin palaamaan muun delegaation kanssa Konstantinopoliin.

Konstantinopolissa kansa otti delegaation halveksuen vastaan. Kirkolliskokousten pätevyyden lopullinen arvostelija, uskovien joukko, joka on valittu suku, kuninkaallinen papisto (1. Piet. 2:9) ja totuuden täyteyden kantaja, hylkäsi yksimielisesti Firenzen pseudosynodin ja sen kannattajat. Pyhää Markusta kansa sen sijaan tervehti kuin tämä olisi ollut uusi Mooses, uskon tunnustaja ja kirkon pylväs.

Pyhä Markus lopetti nyt vaikenemisen ja ryhtyi taisteluun unionin mitätöimiseksi. Hänen tarkoituksensa oli yhdistää uudelleen ortodoksinen kirkko niin kirjoituksillaan kuin rukouksillaan ja kyynelillään. Kun Metrofanes valittiin Konstantinopolin uudeksi patriarkaksi, Markus poistui pääkaupungista, ettei hänen tarvitsisi palvella yhdessä yhdistymisen hyväksyjän kanssa. Hän meni omaan hiippakuntaansa Efesokseen, mutta sielläkin unionin hyväksyjät nousivat häntä vastaan. Markus jätti kaupungin toivoen saavansa turvapaikan Athokselta. Matkalla hänet pidätettiin, ja keisari toimitti hänet kotiarestiin Lemnos-saarelle.

Vapauduttuaan vuonna 1442 Markus palasi Konstantinopoliin ja ryhtyi jatkamaan toimintaansa uskovien yhdistämiseksi. Hän kuoli siellä kesäkuun 23. päivänä vuonna 1444. Kuolinpaikka oli ilmeisesti hänen kotitalonsa Galatan kaupunginosassa (toisten tietojen mukaan Pyhän Georgioksen luostari). Kuolinvuoteellaan hän luovutti ortodoksisuuden soihdun oppilaalleen Georgios Skholariokselle, tulevalle patriarkka Gennadiokselle. Pyhä Markus haudattiin Manganan Pyhän Georgioksen luostariin valtavan kansanjoukon läsnä ollessa. Hänen juhlaansa alettiin myöhemmin pyhän synodin päätöksellä viettää vuosittain Galatan kaupunginosassa tammikuun 19. päivänä.

Kun paavin Konstantinopolin pelastamiseksi värväämät ristiretkeläisjoukot tuhoutuivat Varnan taistelussa marraskuun 10. päivänä 1444, tie oli auki turkkilaisten hyökkäykselle. Joulukuussa 1452 Konstantinopolissa julistettiin virallisesti kirkkojen yhdistyminen toivossa saada apua lännestä, mutta vähäisiä venetsialaisjoukkoja lukuun ottamatta mitään ei kuulunut. Lopulta turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin toukokuun 29. päivänä vuonna 1453. Samalla myös tuo maallisista tarkoitusperistä alkunsa saanut kirkkojen yhdistymishanke hautautui ”Kaupunkien kuningattaren” raunioihin.