Kansainvälinen kanonisen oikeuden kongressi kokoaa asiantuntijat Ateenaan – Suomesta mukana teologinen sihteeri Jelisei Heikkilä
Itäisten kirkkojen lakia tutkiva järjestö kokoontuu järjestyksessään 26. kansainväliseen kanonisen oikeuden kongressiin Ateenaan 16.–20.9.2024.
Itäisten kirkkojen lakia tutkivan, arvostetun Society for the Law of the Eastern Churches -järjestön (SLEC) organisoiman kongressin teemana on tänä vuonna ”Kanonisen oikeuden menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus – Muuttuva kirkollinen palvelutehtävä”. Kongressi kokoaa yhteen ortodoksisen ja katolisen kanonisen oikeuden asiantuntijoita sekä ekumeenisia vaikuttajia ympäri maailmaa.
Suomen ortodoksisesta kirkosta kutsuttuna alustajana on teologinen sihteeri, teologian tohtori Jelisei Heikkilä. Hänen aiheensa ”Kirkollinen turvapaikkaoikeus Konstantinopolin Hagia Sofian kirkossa: Tapaustutkimus kirkollisesta oikeudenkäynnistä erään nimettömän viidennentoista vuosisadan käsikirjoituksen mukaan” on mukana keskiviikkona 18.9. järjestettävässä nuorten tutkijoiden paneelissa. Heikkilän lisäksi paneelissa esiintyvät Alexander Smochevski Sofiasta, Bartholomew Mercado ja John Johnson Bostonista, Jomon Vazhappilly Intiasta sekä Manuel Torreblanca Jerusalemista.
Viiden kongressipäivän aikana kuullaan yhteensä noin 30 esitelmää kanonisen oikeuden eri osa-alueilta. Pääpuhujina ovat mm. roomalaiskatolisen Paavillisen itäisten kirkkojen kongregaation sihteeri isä Hyacinthe Destivelle, Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin Pisidian metropoliitta Job ja arkkimandriitta Aetios, sekä useita ortodoksisten ja katolisten yliopistojen professoreita.
Kongressin pääteemoja ovat kanonisen oikeuden luonne, synodaalisuus ja päätöksenteko kirkossa sekä henkilökohtainen ja alueellinen toimivalta ja jurisdiktio. Esitelmissä analysoidaan aiheita sekä historiallisesta, nykyhetken että tulevaisuuden näkökulmasta. Myös ajankohtaisiin ekumeenisiin haasteisiin, kuten ortodoksien ja katolilaisten välisiin avioliittoihin, pureudutaan kongressissa.
Tieteellisen annin lisäksi kongressi tarjoaa ainutlaatuisen tilaisuuden keskusteluun, verkostoitumiseen ja ekumeeniseen vuoropuheluun yli kirkkokuntarajojen. Osanottajat pääsevät tapaamaan myös Ateenan arkkipiispan, Hänen Autuutensa Ieronymoksen. Lisäksi ohjelmaan kuuluu vierailuja historiallisesti merkittäviin paikkoihin, kuten antiikin ajan Epidaurokseen ja Korinttiin sekä Sounionin niemenkärkeen.
Viisipäiväisen kongressin järjestää paikallinen Peristerin hiippakunta yhdessä Ateenan yliopiston teologisen tiedekunnan kanssa. Kongressiin odotetaan saapuvan osallistujia yli 20 eri maasta.
SLEC järjestää kanonisen oikeuden kongressin kahden vuoden välein vuoroin ortodoksisessa ja katolisissa maissa. Järjestön tavoitteena on edistää itäisten kirkkojen kanonisen oikeuden tuntemusta sekä vahvistaa ortodoksisten ja katolisten kirkkojen suhteita kanonisen tradition pohjalta. Edellinen kongressi pidettiin Italian Roomassa vuonna 2022.
Kongressin avajaisistunnossa maanantaina 16. syyskuuta historiallisessa Ateenan yliopiston päärakennuksessa järjestön puheenjohtaja, Peristerin metropoliitta Grigorios johdatti osallistujat kongressin teemaan. Hän nosti esille useita keskeisiä kysymyksiä, joihin kanonistien tulisi pyrkiä vastaamaan yhdessä, perustuen sekä jakamattomaan että eriäviin kanonisiin perinteisiin menneisyydestä nykyhetken monimuotoiseen kanoniseen käytäntöön sekä visioon kanonisen oikeuden tulevaisuudesta.
Esitelmässä pohdittiin, miltä kolmannen vuosituhannen kanoninen oikeus tulee näyttämään ja miten se eroaa ensimmäisen ja toisen vuosituhannen kanonisesta oikeudesta. Metropoliitta Grigorios kysyikin, tulisiko ensimmäisen vuosituhannen aikaiseen proto-kanoniseen oikeuteen palata, pysyä nykyisessä toisen vuosituhannen mallissa vaiko luoda täysin uusi ekklesiologis-kanoninen järjestelmä, jota jatkuva aggiornamento (päivitys) ja alati muuttuva maailma edellyttävät.
Lisäksi nostettiin esille kysymys siitä, pystyykö nykyinen ja tulevan ajan kanoninen oikeus tunnistamaan ja poistamaan toisen vuosituhannen aikana syntyneitä kerrostuneita virheitä, jotka ovat muodostuneet vallitsevaksi institutionaaliseksi käytännöksi. Grigorios korosti, että vastuu näiden kerrostuneiden esteiden institutionalisoitumisesta on yksinomaan kanonisella oikeudella, sillä se on teologian matemaattinen ilmentymä ja profeetallinen ääni.
Esitelmässä painotettiin myös, että toisen vuosituhannen kirkko, joka synnytti ritualistisen, tunnustuksellisen ja etnofyleettisen kanonisen oikeuden, on hitaasti kuolemassa, ellei jo kuollut. Tämän vuoksi kanonistien tulisi arvioida kanonisen oikeuden korruptoituneisuutta rehellisesti ja rohkeasti kirkollisin kriteerein, eikä ideologisten tai yhteisöllisten linssien läpi, jotka palvelevat yhteisön sisäisiä poliittisia tarkoitusperiä.
Kysymys kuuluikin, missä määrin moniarvoinen menneisyys sitoo kirkollista nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Mikäli se sitoo, olemme menneisyyden panttivankeina metropoliitan mukaan. Jos taas ei, miten voimme käsitellä toisen vuosituhannen lähimenneisyyden erheitä?
Toisen vuosituhannen monimuotoiset epäkanoniset poikkeamat ensimmäisen vuosituhannen kanonisesta menneisyydestä (1054, 1517 ja 1872) toivat mukanaan kielteisiä teologisia ja ekklesiologisia tuloksia. Kristittyjen ehtoollisyhteyden katkeaminen oli edellä mainitun kulminaatio, joka käsittää edelleen nykyisen kirkollisen jakaantumisen koko maailmassa, sekä ensimmäisen vuosituhannen jakamattoman kanonisen oikeuden jakautumisen toisen vuosituhannen moninaisiksi kanonisiksi laeiksi.
Kolmas vuosituhat tarjoaisi kolme mahdollisuutta, mikäli päädyttäisiin irrottautumaan lähimenneisyyden sekä nykyhetken taakoista:
1. Irtautuminen toisen vuosituhannen menneisyydestä, joka on kanonisesti epäonnistunut esimerkki kirkollisesta elämästä.
2. Ensimmäisen vuosituhannen menneisyyden omaksuminen onnistuneena kirkollisen elämän mallina sitä idealisoimatta.
3. Täydellinen irrottautuminen molemmista luoden jotain ainutlaatuisen ”uutta”, edellyttäen että kirkollinen yhtenäisyys ja yhteys saavutetaan, kirkon eskatologista näkökulmaa vaarantamatta.
Metropoliitta ehdotti, että kolmannen vuosituhannen tulisi hyödyntää sekä menneisyyden totuuksia että virheitä luodakseen asianmukaiset olosuhteet maailman täydelliselle evankelioimiselle totuudessa ja kanonisessa ykseydessä. Tässä pyrkimyksessä tulisi kuitenkin ottaa huomioon, että syvään juurtuneita kollektiivisia virheitä on erittäin vaikea korjata.
Kongressin virallisessa avauspuheenvuorossa Krinin metropoliitta, Ekumeenisen patriarkaatin Maltan eksarkki Kyrillos käsitteli puolestaan syvällisesti monia teologisia ja kanonisia kysymyksiä, jotka ovat keskeisiä ortodoksisen ja katolisen kirkon välisten suhteiden kannalta. Puhe jakautui neljään pääteemaan: kanonisen oikeuden luonteeseen, synodaalisuuteen, kirkolliseen yhteisalueellisuuteen sekä jälleen yhdistyneen kirkon rakenteen ja toiminnan tutkimiseen.
Ensimmäiseksi Kyrillos pohti, ovatko kirkon opit ja kanonit muuttumattomia vai voivatko ne kehittyä ajan myötä. Hän totesi, että vaikka opit ovat ehdottomia totuuksia, kanonit ovat näiden totuuksien soveltamista kirkon historiallisessa olemassaolossa. Kanonit eivät siis ole itsessään absoluuttisia, vaan ilmaisevat opillisen totuuden tietyssä kirkollisen elämän vaiheessa. Kanonien tarkoitus ei ole rangaista, vaan ohjata ihmisiä kohti oikeaa ja hyvää sielun pelastuminen keskiössä. Kyrillos kysyi, voimmeko puhua jumalallisesta ja inhimillisestä laista (jus divinum, jus humanum) kirkossa erillisinä kokonaisuuksina, vai ovatko ne erottamattomasti yhteydessä toisiinsa?
Toiseksi metropoliitta käsitteli synodaalisuuden käsitettä ja sen merkitystä kirkon hallinnolle. Hän korosti, että synodi ei ole paikallisseurakuntien yläpuolella, vaan ilmaisee niiden yhteyttä ja ykseyttä. Synodaalisuus ei ole vain piispojen kokous, vaan kaikkien paikalliskirkon jäsenten osallistumista sen elämään kaikilla tasoilla, seurakunnasta piispainkokoukseen. Kyrillos myös ihmetteli paavi Franciscuksen ehdotusta, että roomalaiskatolisen kirkon tulisi oppia jotain ortodoksisesta synodaalisuuden perinteestä. Ortodokseille synodaalisuus on eukaristisen yhteisön kokemus, joka ilmenee paikallisella, alueellisella ja yleismaailmallisella tasolla. Yhtenäisyys ei ole ylhäältä annettu, vaan nousee yhteisestä uskosta, jumalanpalveluksesta ja elämästä.
Kolmanneksi Kyrillos tarkasteli yhteisalueellisuuden ongelmaa, joka on vaivannut kirkkoa toisesta vuosituhannesta lähtien. Roomalaiskatolinen kirkko perusti latinalaisia patriarkaatteja idässä ristiretkeläisten valtaamille alueille, mikä johti jännitteisiin paikallisten ortodoksisten kirkkojen kanssa. Myöhemmin protestantit loivat tunnustuskuntiin perustuvia kirkkoja katolisille alueille, ja ortodoksiset bulgaarit perustivat oman kirkkonsa Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alueelle. Yhteisalueellisuus on johtanut kirkollisen ykseyden rikkoutumiseen ja diasporan ongelmaan. Metropoliitta Kyrillos kysyi, onko diaspora todella olemassa kanonisena ja ekklesiologisena kokonaisuutena, ja miten se sopii yhteen Länsi-Euroopan kanonisen alueellisuuden kanssa. Hän myös pohti, miten ortodoksit voivat perustella toimintaansa alueella, joka kuuluu historiallisesti ja kanonisesti toiselle kirkolle.
Neljänneksi metropoliitta pohti, miten ortodoksit ja katolilaiset näkevät toisensa nykyään. Vatikaanin toinen kirkolliskokous tunnusti ortodoksisen kirkon perustan olevan Raamatussa, kolmiyhteisessä uskossa, kasteessa ja eukaristiassa. Katolinen kirkko pitää ortodokseja eräänlaisessa yhteydessä itseensä, vaikkakin epätäydellisessä. Ortodoksinen kirkko puolestaan on lakannut kutsumasta katolilaisia ”harhaoppisiksi” ja käyttää heistä nimitystä ”heterodoksinen”. Kreetalla vuonna 2016 pidetty Pyhä ja Suuri Synodi totesi, että katolinen kirkko ei ole ontologiselta luonteeltaan kirkko. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, miten katolinen kirkko näkee ortodoksit. Molemminpuolinen tunnustaminen on siis edellytys sille, että kirkot voisivat muokata kanonisia kysymyksiä uudelleen yhdistyneessä kirkossa.
Kyrillos päätteli, että primaatin, paavin erehtymättömyyden sekä primaatin ja synodaalisuuden suhteen tulkintaerot ovat suurimpia esteitä ortodoksisen ja katolisen kirkon ykseyden palauttamiselle. Hän esitti joukon kysymyksiä siitä, miten yhdistynyttä kirkkoa tulisi hallinnoida: Pitäisikö Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen Pastor Aeternus -dokumentti tulkita uudelleen? Pitäisikö primaatin ja synodaalisuuden keskinäinen riippuvuus hyväksyä apostolien 34. kaanonin mukaisesti? Riittäisikö eriävä konsensus näistä asioista, jos sellainen voitaisiin saavuttaa? Voisiko Rooman piispa käyttää primaattiaan eri tavalla lännessä kuin idässä? Pitäisikö katolisen kirkon vahvistaa synodaalisia rakenteitaan, jotka sisältävät kaikki uskovat, kuten Vatikaanin toinen kirkolliskokous edellyttää? Mitä lännen katolinen kirkko voisi oppia itäisiltä katolisilta, joiden kanoninen laki puhuu maallikot sisältävistä synodaalisista rakenteista? Mikä on Melkiittien patriarkka Maksimos IV:n vuosikymmenten takaisen ehdotuksen arvo luoda pysyvä piispojen kollegiota edustava synodi itäisten kirkkojen synodimallin mukaisesti avustamaan Rooman paavia kirkon päivittäisessä hallinnossa? Mitä arvoa on neuvoa-antavalla synodilla, jolla ei ole todellista päätösvaltaa? Voimmeko yhdistyneessä kirkossa odottaa paluuta ensimmäisen vuosituhannen hallintomalliin, vai onko se jo vanhentunut ja merkityksetön?
Lopuksi metropoliitta Kyrillos totesi, että nyt kokoontuva kongressi ei voi täysin käsitellä kaikkia kanoniseen oikeuteen liittyviä kysymyksiä, joita nyky-yhteiskunta ja tiede asettavat. Tarvitaan tulevia konferensseja jatkamaan keskustelua.
Kaiken kaikkiaan Krinin metropoliitan avauspuhe nosti esiin monia ratkaisevia kysymyksiä, joihin ortodoksien ja katolilaisten on vastattava, mikäli ne haluavat edetä kohti kirkon ykseyden palauttamista. Vaikka erot ovat edelleen suuria, molemminpuolinen kunnioitus ja vilpitön vuoropuhelu voivat auttaa löytämään ratkaisuja vuosisatoja jatkuneeseen kirkolliseen hajaannukseen. Puhe osoitti, että kanoninen oikeus ei ole staattinen kokoelma sääntöjä, vaan elävä ja kehittyvä, joka palvelee kirkollista palvelutehtävää pyrkien ilmaisemaan kirkon olemuksen ja opin kussakin historiallisessa olosuhteessa.
Teksti: Jelisei Heikkilä