Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Savvati perusti Tverin piispan pyhän Arsenin (2.3.) siunauksella erakkolan noin 15 kilometrin päähän Tveristä. Hän eli äärimmäisen askeettisesti, kantoi raskaita kilvoituskahleita ja vetäytyi ajoittain luolaan, jossa hän piilossa ihmisten katseilta uppoutui keskustelemaan Herran kanssa. Hän antoi sielunsa Herralle 1400-luvun alussa.

Luostarin johtajan tehtävään Savvatia seurasi hänen oppilaansa Jefrosin. Hän eli erakkolassa 60 vuotta poistumatta minnekään. Monet ihmiset, niin munkit kuin ruhtinaat, tulivat kysymään häneltä neuvoa häiriten hänen hiljaisuuttaan. Lopulta hän pakeni heitä Laatokan saarelle ja eli siellä pari vuotta. Kun ihmisiä alkoi sielläkin tulla hänen luokseen, hän palasi Savvatin erakkolaan. Pyhittäjä Jefrosin sai Herralta lahjan tehdä ihmeitä, ja kansa kunnioitti häntä suuresti. Hän nukkui pois rauhassa noin vuonna 1460.

Varsonofi ja Savva olivat veljeksiä. He elivät 1400-luvulla ja toimivat kumpikin vuorollaan Tverin lähelle perustetun Herran temppeliintuomisen luostarin igumenina. Vanhempi veljeksistä Varsonofi tuli igumeniksi, kun luostarin silloinen johtaja pyhittäjä Savva Višeralainen (1.10.) lähti Athosvuorelle, koska tahtoi paeta kansan hänelle osoittamaa kunnioitusta.

Varsonofi johti luostaria viisi vuotta. Sen jälkeen hän luovutti igumenin tehtävän veljelleen Savvalle ja vetäytyi erakoksi. Varsonofi kilvoitteli yksinäisyydessä 40 vuotta ainoana työnään rukous, Jumalan ylistäminen ja pyhien kirjojen lukeminen. Hän ei omistanut mitään, ei edes yhtä kuparikolikkoa, sillä hän rakasti köyhyyttä ja omistamattomuutta. Hän osasi ulkoa melkein koko Raamatun. Hiljaisuus, rukous, ankara itsensä tarkkaaminen ja hengellinen lukeminen soivat hänelle armon selittää pyhiä kirjoituksia. Venäjän metropoliitta Foti kirjoitti hänelle usein pyytäen selitystä epäselviin raamatunkohtiin. Vanhuudenpäivinään Varsonofi palasi luostariin veljensä Savvan luo.

Pyhittäjä Savva johti luostaria yli 50 vuotta. Hänen aikanaan luostarissa noudatettiin tarkkaan ankaria yhteiselämäluostarin sääntöjä. Hän antoi sielunsa Herralle noin vuonna 1467. Pyhittäjä Varsonofi kuoli vähän aiemmin.

Pyhä Arseni syntyi perimätiedon mukaan Tverissä varakkaaseen ylimysperheeseen 1300-luvulla ja sai ajan mittapuun mukaan hyvän koulutuksen. Jäätyään vanhempiensa kuoltua suuren perinnön haltijaksi hän muutti kotitalonsa vaeltajien ja köyhien turvapaikaksi. Omaiset pitivät häntä omituisena ja moittivat tuhlaavaisuudesta. Silloin nuorukainen päätti jättää maailman ja lähti sisäistä kutsua seuraten Kiovan luolaluostariin. Hän pyysi, että igumeni ottaisi hänet veljestöön katumaan monia syntejään. Nöyrästä pyynnöstä igumeni ymmärsi, että Jumalan armo oli nuorukaisen yllä.

Muiden kuuliaisuusveljien tapaan Arseni osallistui luostarin raskaisiin töihin ja teki kaiken nurisematta ja rakkaudella. Kuulun luostarin veljestössäkin hän erottui hartaudellaan, lukeneisuudellaan ja pyhällä elämällään. Ennen pitkää hänen nöyryytensä ja aito hurskautensa herätti Kiovan metropoliitta Kiprianin (16.9.) huomion. Hän vihki Arsenin munkkidiakoniksi. Kun Kiprian siirtyi Moskovan metropoliitaksi, hän otti Arsenin mukaansa ylidiakonikseen ja sihteerikseen.

Vuonna 1390 Tverissä pidettiin venäläisten ja kreikkalaisten piispojen kokous, jossa käsiteltiin Tverin piispaa Eufimia vastaan nostettuja syytteitä. Ruhtinas ja piispa olivat riitaantuneet, ja monet tveriläiset esittivät syytteitä piispaa vastaan. Kun kaikki yritykset kirkollisen rauhan palauttamiseksi kariutuivat, Kiprian erotti piispan ja nimitti hänen seuraajakseen ylidiakoninsa Arsenin. Tämä kauhistui edessään olevaa tehtävää ja yritti kieltäytyä, mutta joutui lopulta taipumaan.

Aitona rukoilijana ja rauhantekijänä Arsenin onnistui rauhoittaa ruhtinaskunnan sisäiset riitaisuudet. Hän johti hiippakuntaa viisaasti ja hänen pyhä elämänsä oli kaikille hyvänä esimerkkinä. Hän oli aina sävyisä, laupias ja huokui rakkautta kaikkia kohtaan. Tarvittaessa hän puolusti sorrettuja ja vaati ruhtinailta oikeudenmukaisuutta alamaisia kohtaan. Luostarikutsumukselleen uskollisena hän muisti aina Kiovan luolaluostaria, jossa oli vihkiytynyt munkiksi. Hän rakennutti muutaman kilometrin päähän Tveristä kirkon luolaluostarin perustajien pyhittäjien Antonin ja Feodosin kunniaksi. Kirkon ympärille syntyi Želtikovon luostari. Arseni kutsui sinne munkkeja ja valitsi igumenin. Hän asui itsekin luostarissa antautuen mietiskelyyn, rukoukseen ja erakkojen kilvoituksiin. 1400-luvun alussa hän rakennutti sinne kivikirkon ja pyhitti sen Kiovan luolaluostarin esikuvan mukaan Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen muistolle. Hänen määräyksestään luostaria varten tehtiin Kiovan luolaluostarin Paterikonista kopio, joka on tuon muinaisvenäläisen kirjallisuuden helmen vanhin tunnettu käsikirjoitus.

Hyveellisen elämänsä tähden pyhä Arseni sai Herralta parantamisen lahjan. Kun sairaita tuli hänen luokseen, hän pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heidät, vihmoi heidät pyhällä vedellä tai öljyllä, ja monet paranivat.

Pyhä Arseni jätti sielunsa Herralle vuonna 1409. Hänet haudattiin Želtikovon luostarin pääkirkon sivualttarin kohdalle kiviarkkuun, jonka hän oli itse veistänyt. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin maatumattomina vuonna 1483.

Pyhä Chad¹ syntyi 500-luvun lopulla Northumbriassa, Pohjois-Englannissa. Hänellä oli kolme veljeä, joista pyhästä Ceddistä (26.10.) tuli itäsaksien piispa. Kahdesta muusta veljestä, Cynebillistä ja Caelinista, tuli pappeja. Chad ja hänen veljensä olivat kaikki pyhä Aidanin (31.8.) oppilaita Lindisfarnessa.

Chad vietti useita vuosia eräässä irlantilaisessa luostarissa. Hänen veljensä Cedd kutsui hänet kuitenkin takaisin Englantiin Whitbyn kirkolliskokouksen aikaan (664). Saman vuoden loppupuolella pyhä Cedd kuoli ruttoon, ja Chadista tuli veljensä perustaman Lastinghamin (Laestingaeu) luostarin johtaja.

660-luvun alussa Yorkin piispaksi nimitettiin Wilfrid. Hän lähti mannermaalle, jotta hänet voitaisiin vihkiä piispaksi näyttävässä seremoniassa. Wilfrid kuitenkin viipyi matkallaan niin kauan, että Northumbrian hallitsija Oswiu² luuli, ettei hän enää aikonut palata. Niinpä hallitsija nimitti piispanistuimelle pyhän Chadin.

Chadin piispanvihkimys oli kuitenkin ongelmallinen. Vihkimiseen tarvitaan vähintään kolme muuta piispaa, mutta Canterburyn piispa oli juuri kuollut ja Wessexin piispaa syytettiin simoniasta eli kirkollisten vihkimysten myymisestä. Syytteistä huolimatta Wessexin piispa Wini oli yksi niistä piispoista, jotka vihkivät Chadin. Kaksi muuta piispaa olivat luultavasti alueelta, jossa ei hyväksytty roomalais-kreikkalaista pääsiäisen ajanlaskua (paschalion), ja niinpä heidän kanonisuutensa oli Rooman näkökulmasta kyseenalainen.

Vihkimyksensä jälkeen pyhä Chad palasi kotiseuduilleen Northumbriaan, jossa hän alkoi tehdä lähetystyötä. Hän piti kunnia-asianaan kulkea aina jalkaisin paikasta toiseen. Kun Chad toimi Northumbriassa, Wilfrid palasi takaisin Englantiin. Oli vuosi 666.

Wilfrid ilmoitti, että Chadin piispanvihkimys oli vähintäänkin epäilyttävä, ellei jopa epäkanoninen. Kolme vuotta myöhemmin Canterburyn arkkipiispa, pyhä Teodor (19.9.) määräsikin Wilfridin Yorkin piispanistuimelle. Pyhä Chad vetäytyi piispanistuimelta ilomielin. Hän sanoi arkkipiispalle: ”Minä jätän mielelläni viran, johon en tuntenut olevani arvollinen, mutta jonka otin vastaan vain kuuliaisuudesta.”

Pyhä Chad palasi Lastinghamiin. Hänen nöyryytensä, hurskautensa ja apostolinen asenteensa oli kuitenkin tehnyt vaikutuksen pyhään arkkipiispa Teodoriin. Niinpä arkkipiispa nimitti Chadin piispaksi Merciaan. Kerrotaan, että arkkipiispa myös määräsi hänet ratsastamaan hevosella kaikki pidemmät matkat. Kun uusi piispa protestoi, lähes 70-vuotias arkkipiispa nosti hänet itse hevosen selkään.

Merciassa Chad valitsi piispanistuimensa paikaksi Lichfieldin. Hän perusti sinne pienen luostarin, jonne hän saattoi vetäytyä aika ajoin. Mercian hallitsija lahjoitti hänelle maa-alueen Barrowista, jonne perustettiin toinen luostari.

Chad uskoi, että luonnonilmiöt kuten tuuli ja ukkonen olivat Jumalan kädessä. Myrsky toi hänen mieleensä aina tulevan tuomion. Siksi Chedillä tapasi aina myrskytuulen noustessa nousta rukoilemaan koko ihmiskunnan puolesta. Jos myrsky yltyi vaaralliseksi, hän meni kirkkoon ja rukoili ja luki psalmeja niin kauan, että myrsky laantui.

Pyhä Chad menehtyi Lichfieldissä puhjenneeseen ruttoon 2. maaliskuuta vuonna 672. Hän tiesi kuolemansa koittavan jo seitsemän päivää etukäteen. Chadin ystävä Egbert kertoi nähneensä, kuinka pyhä Cedd laskeutui enkelien kanssa vastaanottamaan veljensä sielun. Pyhä Chad haudattiin Pyhän Marian kirkkoon. Häntä alettiin heti kunnioittaa pyhänä, ja hänen reliikkinsä siirrettiin pyhän Pietarin katedraaliin. Niiden kautta alkoi pian tapahtua parantumisihmeitä.

Pyhä Joakim syntyi Ithaken saarella vuonna 1786 ja sai kasteessa nimen Johannes. Kun hän oli vielä aivan pieni, hänen äitinsä kuoli. Isä solmi uuden avioliiton. Äitipuoli ei välittänyt pojasta, joka pienestä pitäen kävi ahkerasti kirkossa, rukoili ja paastosi. Evankeliumi ja hengelliset kirjat olivat hänen mielilukemistaan. Tämä kaikki ärsytti äitipuolta niin, että hän taivutti Johanneksen isän keskeyttämään poikansa opinnot ja lähettämään tämän laivapojaksi.

Pian Johanneksen elämä sai kuitenkin uuden käänteen. Laiva ankkuroitui Vatopedin luostarin satamaan, jolloin Johannes sai tilaisuuden vierailla luostarissa. Hän ihastui heti kovasti luostarielämään ja taivutti igumenin vastaanottamaan hänet luostariin, vaikka hän oli vasta 17-vuotias. Laivan kapteeni vastusteli, mutta Johanneksen onnistui Jumalan avulla taivuttaa tämäkin vapauttamaan hänet palveluksestaan. Kun hänen isänsä sai kuulla asiasta, hän murehti pojan menettämistä, mutta äitipuoli oli tyytyväinen.

Nopeasti Johannes vihittiin pieneen skeemaan, jolloin hän sai nimekseen Joakim. Kun hänen kestävyyttään ja nöyryyttään oli koeteltu eri kuuliaisuustehtävissä, hänet vihittiin suureen skeemaan ja valittiin pian luostarin johtokuntaan. Tuohon aikaa Vatopedin luostarin mailla toimiva Athoniada-koulu kukoisti, ja epäilemättä myös nuori munkki Joakim sai sieltä oppia ja vaikutteita.

Kreikan vapaussodan puhjetessa vuonna 1821 isä Joakim, joka oli ollut Athoksella noin 20 vuotta, sai siunauksen lähteä antamaan hengellistä ja eettistä tukea vapaudestaan taistelevalle kansalle. Peloponnesoksella hän huolehti kodeistaan karkotetuista ihmisistä. Hän onnistui siirtämään monia vanhuksia ja naisia lapsineen Joonian saarille, jotka olivat Iso-Britannian alaisuudessa. Kaikkialla isä Joakim nostatti väestön kristillistä tietoisuutta ja vahvisti heitä torjumaan turkkilaisten yritykset käännyttää heitä islamiin mitä erilaisimmilla houkutuksilla.

Kun rauha palasi, isä Joakim, joka tunnettiin lempinimellä Papulakos, ”isäkulta”, vetäytyi taas rakastamaansa hiljaisuuteen. Hän ei palannut Athokselle vaan asettui asumaan synnyinseudulleen Ithakeen, jossa hän rakensi itselleen keljamajan metsäiseen rotkoon. Siellä hän vietti ankaran askeettista elämää paastoten ja lakkaamatta rukoillen. Näin hän edistyi pyhittymisen tiellä ja kohosi tilaan, jossa armon läsnäolosta tuli pysyvä.

Vähitellen ympäristön asukkaat oppivat tuntemaan Papulakoksen ja lopulta hänestä tuli ithakelaisille saaren tärkein henkilö. Kaikki menivät isä Joakimin luokse saamaan lohtua ja parannusta. Tapahtui ihmeparantumisia ja lapsettomat saivat lapsia hänen rukouksiensa voimalla. Hän pysäytti kulkutautiepidemioita. Itse hän oli kansalle elävänä esimerkkinä kristillisestä elämäntavasta. Kaikki saamansa lahjoitukset hän jakoi köyhille. Nälänhädän aikana vuonna 1848 isä Joakim osti kokonaisen laivalastillisen maissia estääkseen laivan kapteenia kiskomasta siitä mustanpörssin hintoja. Sitten hän jakoi maissin tasavertaisesti kaikille. Hinnan hän sai kokoon pyytämällä apua muun muassa Athosvuoren luostareilta. Isä Joakim esti monta kertaa ennaltanäkemisen armolahjallaan riitoja, tappoja ja kostotoimenpiteitä. Papulakoksen aiheuttama hyvä muutos alkoi pian näkyä Ithaken elämässä.

Kerran isä Joakimia paneteltiin saaren englantilaiselle kuvernöörille. Hänen väitettiin kylvävän paniikkia ennustamalla suurta maanjäristystä. Kuvernööri kutsui hänet kuulusteltavaksi. Ylpeä britti syytti vanhusta ja yleensä munkkilaisuutta ja ponnisti vihaisena ylös tuolistaan lyödäkseen häntä. Silloin tuoli yhtäkkiä hajosi ja hän itse kaatui pyörtyneenä lattialle. Toivuttuaan hän kumarsi nöyrästi isä Joakimin edessä ja antoi hänelle luvan jatkaa toimintaansa.

Vanhemmiten isä Joakim siirtyi keljamajastaan asutummille seuduille. Hän huolehti, että kylät saivat kunnolliset kirkot. Usein jo olemassa olleita kirkkoja jouduttiin laajentamaan, kun kansa alkoi kasvavassa määrin käydä jumalanpalveluksissa. Erityisen innokkaasti hän osallistui Stavroksen kylän Pyhän Barbaran kirkon uudelleen rakentamiseen ja huolehti, että sen ympärille rakennettiin majapaikkoja pyhiinvaeltajia varten.

Maaliskuun 1. päivänä 1868 Papulakos oli erään perheen vieraana Vathin kylässä Ithakessa. Siellä hän ilmoitti rauhallisesti, että hän alkaa valmistautua ikuisuusmatkalleen. Hän ei voinut enää syödä. Isä Joakim kutsui luokseen pappismunkki Agapioksen, ripittäytyi tälle ja alkoi sen jälkeen hiljaisuuteen vaipuneena odottaa lähtöään. Päivä oli perjantai. Puoliyön jälkeen isä Joakimin tila huononi, ja lauantaiaamuna maaliskuun 2. päivänä klo 5 hän nukkui pois. Hänen kädestään löytyi paperi, jossa hän esitti toivomuksensa tulla haudatuksi Pyhän Barbaran kirkon taakse. Valtava kansanjoukko oli mukana hautajaisissa.

Heti isä Joakimin kuoleman jälkeen hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhäksi hänet julistettiin kuitenkin vasta vuonna 1998, jolloin Vatopedin luostari otti asiakseen hankkia ekumeeniselta patriarkaatilta virallisen vahvistuksen kunnioitukselle, joka kansan keskuudessa oli jo pitkään vallinnut. Kun hänen luitaan kaivettiin esiin maasta, hänen kallonsa halkesi kahtia. Näin sekä Ithaken saari että Vatopedin luostari saivat oman pyhäinjäännöksensä.

Pyhä Kointos (Quintus) syntyi Fryygiassa 200-luvulla. Kotiseutunsa vuoristoisella ja karulla alueella hän oppi kilvoittelemaan ankarasti. Hän muutti Fryygiasta Aeolikseen, jossa hän jakoi almuja köyhille.

Keisari Aurelianuksen hallituskauden aikana (270–275) maaherra Rufus pidätytti Kointoksen. Maaherra halusi pakottaa hänet uhraamaan epäjumalille. Maaherra joutui kuitenkin äkkiä demonin julman hyökkäyksen kohteeksi. Hädissään hän pyysi apua pyhältä. Hyväsydäminen Kointos ei kantanut kaunaa, vaan pyysi Jumalaa vapauttamaan maaherran demonista. Kun maaherra Kointoksen rukouksien kautta vapautui, hän päästi Kointoksen vapaaksi ja antoi tälle lahjojakin. Kointos myi lahjat ja antoi rahat köyhille.

Myöhemmin Kointos matkasi Kymaionin (Kimeon) kaupunkiin. Siellä pakanat ottivat hänet kiinni. Pyhän Kointoksen rukoiltua maa alkoi kuitenkin järistä, ja pakanallinen temppeli tuhoutui. Pelästyneet pakanat vapauttivat Kointoksen ja antoivat hänen olla rauhassa.

Neljänkymmenen päivän kuluttua pyhä Kointos kuitenkin pidätettiin jälleen. Tällä kertaa pidätysmääräyksen oli antanut Rufuksen tilalle valittu uusi maaherra Klearkos. Hän oli Rufustakin innokkaampi epäjumalanpalvelija ja erittäin julma mies. Uusi maaherra määräsi pyhän Kointoksen kidutettavaksi. Erään legendan mukaan hänen jalkansa katkaistiin, mutta Jumalan voima suojeli Kointosta ja tämän jalat parantuivat heti. Lopulta pakanat päästivät hänet menemään.

Seuraavan kymmenen vuoden ajan pyhä Kointos kierteli eri alueilla. Hän paransi sairaita rukoilemalla heidän puolestaan. Lisäksi hän jatkoi almujenjakelua. Tällaisten Jumalaa miellyttävien tekojen saattelemana pyhä Kointos Tunnustaja ja ihmeidentekijä nukkui kuolonuneen.

Pyhä Hesykhios Palatinus oli senaattori. Hänen arvonsa oli magistraatti (magistrianus), ja hän palveli Antiokian keisarillisessa palatsissa Maximianus Valeriuksen hallituskauden aikana (286–305). Keisari antoi määräyksen, että kaikkien armeijassa ja valtionviroissa työskentelevien tulisi uhrata jumalille ja kieltäytyjät menettäisivät virkansa. Hesykhios rakasti enemmän Kristusta kuin ihmiskunniaa, ja niin hän heitti pois virkavyönsä kaikkien edessä ja lähti palatsista. Vyö oli se vaatteenkappale, joka ilmaisi aseman keisarillisessa palveluksessa.

Kun keisari Maximianus kuuli, mitä Hesykhios oli tehnyt, hän raivostui. Hesykhios pidätettiin. Keisari määräsi, että Hesykhios tulisi riisua, viedä naisten asuintiloihin ja pukea naisten vaatteisiin ja laittaa kehräämään villaa. Jonkin ajan kuluttua Maximianus käski Hesykhioksen tulla eteensä. Hallitsija kysyi pyhältä: ”Eikö sinua hävetä, Hesykhios? Sinulla ei ole enää arvoasemaa, vaan olet nyt alhaisen palvelijan asemassa, josta kristityt eivät voi sinua pelastaa.”

Pyhä Hesykhios vastasi: ”Hallitsija, sinun kunniasi on ajallista, mutta Kristuksen kunnia on pysyvää ja iankaikkista.” Tämän kuullessaan Maximianus vihastui vielä enemmän. Hän määräsi, että pyhän oikeaan käteen tuli sitoa myllynkivi, minkä jälkeen hänet oli heitettävä Orontesjoen vesiin. Pyhä marttyyri Hesykhios antoi sielunsa Herran käsiin noin vuonna 304.

Pyhä Euthalia oli kotoisin Sisiliasta Leontinin kaupungista läheltä Syrakusaa. Hänen samanniminen äitinsä kärsi verenvuototaudista. Äiti näki unessa baskilaiset marttyyrit Alfiuksen, Filadelfoksen ja Cyprianuksen (10.5.), jotka lupasivat hänelle, että jos hän ottaisi kasteen, hän paranisi taudistaan. Äiti uskoi saamaansa viestiin, otti kasteen ja parani heti. Kun Euthalia-tytär näki ihmeen, hänkin uskoi Kristukseen ja meni kasteelle.

Perheen poika Sermilianus oli vannoutunut epäjumalien palvelija ja hän harmistui näistä tapahtumista. Hän alkoi uhkailla äitiään ja yritti jopa kuristaa tämän kuoliaaksi. Palvelijatar ehti kuitenkin väliin ja pelasti emäntänsä pojan käsistä.

Euthalia moitti ankarasti veljeään kammottavan tapahtuman johdosta. Veli ärjäisi vastaan: ”Oletko sinäkin ehkä kristitty?” ”Olen”, vastasi sisar, ”ja olen valmis antamaan henkeni Kristuksen tähden.” Tämän kuultuaan Sermilianus repi vaatteet sisarensa yltä ja alkoi piestä tätä. Sitten hän antoi Euthalian palvelijalleen häväistäväksi. Neidon rukoillessa palvelijan näkö kuitenkin hämärtyi. Silloin Sermilianus hyökkäsi raivoissaan sisarensa kimppuun ja katkaisi häneltä pään. Näin pyhä Euthalia sai marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui vuonna 257.

Pyhä Nikolaos Planas syntyi Naksos-saarella vuonna 1851. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ja hyvin toimeentulevia. Perheen maatilalla oli oma pieni Pyhän Nikolaoksen kirkko, jonne Nikolaos pikkupojasta lähtien usein vetäytyi rukoilemaan ja leikkimään pappia. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli 14-vuotias, ja äiti siirtyi Nikolaoksen ja hänen sisarensa kanssa Ateenaan. Äiti järjesti pojalle avioliiton, kun tämä oli vain 17-vuotias. Perheeseen syntyi pian poika. 23-vuotiaana Nikolaos vihittiin diakoniksi. Vihkimyksensä jälkeen hän luovutti oman isänperintönsä vaikeuksissa olleelle naksoslaiselle tuttavalleen. Vaimonsa kuoltua Nikolaos antoi poikansa äitinsä hoiviin. Näin hän oli täysin vapaa maallisista huolista. Myöhemmin pojan kasvettua aikuiseksi hän asui tämän perheessä.

Vuonna 1884 diakoni Nikolaos vihittiin papiksi ja määrättiin palvelemaan Pyhän Panteleimonin kirkossa. Seurakuntaan kuului vain 13 perhettä. Eräs toinen pappi sai kuitenkin aikaan, että hänet karkotettiin sieltä ja siirrettiin Pyhän Johannes Metsästäjän kirkon papiksi vielä pienempään seurakuntaan. Tämä oli isä Nikolaokselle kova isku, mutta itse pyhä Panteleimon ilmestyi lohduttamaan häntä.

Koska isä Nikolaoksella ei ollut minkäänlaista papillista koulutusta, hän teki huvittavia virheitä lukiessaan vanhaksi kreikaksi kirjoitettua evankeliumia ja muita kirkollisia tekstejä. Lisäksi hän änkytti. Tästä kaikesta huolimatta hänestä tuli Ateenan suosituin pappi. 52 vuoden ajan hän toimitti liturgian joka päivä. Suuressa paastossa hän toimitti ennen pyhitettyjen lahjojen liturgioita arkipäivisin. Koko aikana hän ei sairastunut kertaakaan. Ennen liturgian alkua hän toimitti kaikki säädetyt palvelukset. Hän meni kirkkoon klo 8, ja palvelus päättyi kahden-kolmen välillä iltapäivällä. Pelkästään proskomidi¹ kesti kaksi tuntia, koska hän muisteli sen aikana nimeltä suuret määrät niin eläviä kuin edesmenneitäkin. Ihmisten hänelle antamat esirukouslaput hän kääri kahteen suureen liinaan, toiseen elävien ja toiseen vainajien nimet, ja kuljetti niitä aina mukanaan. Ektenioissa² hän mainitsi loppumattoman määrän pyhiä kuin ei olisi tahtonut jättää yhtäkään heistä pois.

Liturgian isä Nikolaos toimitti joka päivä, niin lumimyrskyjen kuin vallankumoustenkin aikaan. Kesäkuumalla hänen jumalanpalveluspukunsa oli hiestä läpimärkä. Talvella hänen apulaisensa puhaltelivat käsiään jääkylmissä kirkoissa. Oman seurakuntansa lisäksi isä Nikolaos toimitti palveluksia pitkin Ateenaa eri kirkoissa. Nämä olivat enimmäkseen pieniä ja syrjäisiä vanhoja kirkkoja, joissa muuten toimitettiin harvoin liturgioita. Tunnetuin näistä oli sittemmin purettu Profeetta Elisan kirkko, jossa isä Nikolaos toimitti kokoöisiä palveluksia. Siellä kävi Kreikan hengenelämän johtohenkilöitä. Kuorossa lauloivat tunnetut kirjailijat Aleksandros Papadiamantis ja tämän serkku Aleksandros Moraitidis. Joissakin kirjoissaan Papadiamantis kuvailee isä Nikolaosta, heidän oppimatonta mutta viisasta ja pyhää pappiaan.

Isä Nikolaoksessa oli jotain lapsenomaista. Kooltaan hän oli pieni ja hänen kerrotaan muistuttaneen tonttu-ukkoa. Hän ei edes huomannut kiusantekoa ja katsoi kaikkia vilpitön hymy huulillaan. Hänen hyvyytensä ja viattomuutensa vetivät puoleensa ihmisiä, ja hänellä oli paljon rippilapsia. Pieni hurskaiden naisten piiri, joista jotkut vihkiytyivät myöhemmin nunniksi, avusti häntä hänen liturgioissaan. Raha oli isä Nikolaokselle yhdentekevää. Se, mitä uskovat hänelle lahjoittivat, siirtyi useimmiten jo samana päivänä tarvitsevien käsiin.

Eräs suutari oli fanaattinen kommunisti. Työtä tehdessäänkin hän puheli yksikseen, kuinka hän ja hänen aatetoverinsa tappaisivat ensi töikseen kaikki papit. Hänen suutarinverstaansa oli samassa pihapiirissä, missä asui isä Nikolaokselle läheinen perhe. Vieraillessaan perheessä isä Nikolaoksella oli tapana vaihtaa pari sanaa myös suutarin kanssa. Alussa tämä katsoi häntä alta kulmiensa, mutta vähitellen isä Nikolaoksen huomaavaisuus ja lempeät puheet sulattivat jään. Suutari nousi jopa seisaalleen ja otti häneltä siunauksen. Tuttavaperheen jäsenille hän selitti: ”Kun tapamme papit, minä sanon muille, että isä Nikolaos pitää jättää henkiin. Enkä vain sano vaan itse puolustan häntä!” Isä Nikolaos ei tiennyt mitään suutarin poliittisesta vakaumuksesta eikä yleensäkään kommunismista, ja kaiketi hän ei ollut edes tietoinen miehessä aikaansaamastaan muutoksesta.

Usein isä Nikolaos näki ja kuuli pyhien palvelevan kanssaan kirkossa. Kerran hän sanoi hengelliselle tyttärelleen: ”Kuuletko, kuinka enkelit laulavat?” Hän hämmästyi, kun tämä ei kuullut mitään. Kerran taas yksi hänen hengellisistä tyttäristään nukahti hetkeksi kirkossa. Unessa hän näki arvokkaan näköisen papin seuraavan palvelusta. Säpsähdettyään hereille hän sanoi vieressään seisseelle isä Nikolaokselle: ”Joku kunnianarvoisa pappi kuuntelee lauluamme.” ”Shh!”, sanoi isä Nikolaos, etteivät muut kuulisi, ”se on pyhä marttyyripiispa Fokas.” Tuona päivänä vietettiin tämän pyhän muistoa.

Monia sairaita parani isä Nikolaoksen rukoillessa heidän puolestaan. Eräällä naisella oli kovia vatsakipuja. Kerran hänen tultuaan kirkkoon ne yltyivät entistä rajummiksi. Hän kertoi niistä isä Nikolaokselle. Tämä siunasi hänet ja sanoi: ”Tästä lähtien sinulla ei ole kipuja.” Niin tapahtuikin: kivut loppuivat kuin seinään eivätkä enää palanneet.

Jo lapsena isä Nikolaos oli kerran yhtäkkiä sanonut isälleen: ”Juuri nyt meidän purtemme kärsi haaksirikon Konstantinopolin vesillä.” Myöhemmin kävi ilmi, että niin oli todella tapahtunut. Myöhemminkin hänellä oli tällaista selvänäköisyyttä. Kerran eräs nainen antoi hänelle leipomansa kirkkoleivän liturgiaa varten. Isä Nikolaos katsahti häneen ja sanoi: ”Valitettavasti en voi ottaa sitä vastaan, sillä sinä elät synnissä.”

Vuonna 1919 eräs ateenalainen perhe oli kadottanut kaikki yhteydet poikaansa. Tämä oli kreikkalaisessa pataljoonassa, joka taisteli yhdessä ranskalaisten joukkojen kanssa kommunisteja vastaan Venäjällä. Vanhemmat menivät isä Nikolaoksen luo kysyen, tietäisikö tämä jotakin pojasta. Isä Nikolaos kehotti heitä tulemaan uudestaan seuraavana aamuna. Rukoiltuaan yöllä hän sanoi heille, että poika on elossa ja viikon loppuun mennessä he saavat tältä kirjeen ja kuukauden sisällä hän palaa kotimaahan. Tämä kaikki toteutui.

Eräs nuori tyttö, joka kiinnitti suurta huomiota omaan ulkonäköönsä ja toisten ulkonaiseen olemukseen, oli vaivautunut isä Nikolaoksen nukkavierusta vaatetuksesta tämän vieraillessa heidän kotonaan. Yöllä hän näki unen, jossa isä Nikolaos oli pukeutunut kultaiseen hohtavaan papinpukuun. Kun isä Nikolaos tuli seuraavana päivänä heille, tyttö suuteli suurella kunnioituksella hänen kättään. Isä Nikolaos, joka ei ollut kuullut tytön unesta mitään, sanoi tälle luontevasti: ”Lapseni, piditkö minusta sellaisena kuin minut näit?”

Kesäkuussa 1931, kun isä Nikolaos oli 80-vuotias, hän sai liturgian jälkeen pienen halvauksen. Hänet kannettiin kirkon eteiseen ja paikalle kutsuttiin lääkäri. Kun lääkäri tarttui hänen käteensä antaakseen hänelle ruiskeen, hän kohotti kättään Kristuksen ikonin puoleen ja kuiskasi: ”En pysty enää, Kristukseni.” Isä Nikolaos vietiin kotiin, ja joka päivä joku kävi hänen luonaan lukemassa hänen kanssaan koko aamupalveluksen. Hän ei toimittanut liturgiaa ennen kuin lokakuun 23. päivänä, joka on apostoli Jaakobin, Herran veljen muistopäivä. Se oli hänen viimeinen liturgiansa. Siitä lähtien kaikki rukoukset luettiin hänelle kotona. Torstaina, maaliskuun 2. päivänä, oli ensimmäinen päivä, jolloin isä Nikolaos oli täysin vuoteenomana eikä pyytänyt lukemaan rukouksia. Hän ei syönyt mitään koko päivänä ennen kuin vasta iltaseitsemältä. Kaksi tuntia myöhemmin hänen seuralaisensa ryhtyivät aterioimaan ja hän siunasi heidän ruokailunsa. Heidän keskustellessaan isä Nikolaosta alkoi yhtäkkiä yskittää, ja kolmen yskähdyksen jälkeen hän erosi tästä maailmasta kevyesti kuin lintunen.

Aamulla isä Nikolaoksen ruumis siirrettiin Pyhän Johanneksen kirkkoon, jossa valtaisat ihmisjoukot kävivät hyvästelemässä häntä kolmen päivän ajan. Kirkko oli koko ajan täynnä kuin pääsiäisenä. Kolmessa lähialueen kirkossa oli suruliputus. Paikallinen metropoliitta toimitti hautauspalveluksen, ja vainajien muistelulauantaina isä Nikolaos laskettiin hautaan Pyhän Johanneksen kirkon seinustalle. Kaikki paikat, jopa kattoterassit ja puut, olivat täynnä ihmisiä, jotka saattoivat pyhää pappiaan.

Isä Nikolaos ei unohtanut laumaansa poislähtönsä jälkeenkään. Kerran eräs hänen sukulaisensa kärsi kovista reumaattisista kivuista. Hän pyysi kyynelin avukseen isä Nikolaosta ja kietoutui tälle kuuluneeseen papinpukuun. Heti kivut lakkasivat ja mies nukahti. Sen jälkeen hän palasi työhönsä eivätkä kivut enää koskaan palanneet.

Kreikan sisällissodan aikanaan toisen maailmansodan lopussa eräälle perheelle tiedotettiin, että joukko sissejä tulisi majoittumaan heille. Syystäkin he pelästyivät ja turvautuivat isä Nikolaoksen esirukouksiin. Joku perheenjäsenistä näki hänet unessa ja kuuli hänen sanovan: ”Älkää pelätkö, he tulevat ja lähtevät tekemättä teille pahaa.” Sitten isä Nikolaos kävi siunaamassa kaikki talon huoneet. Seuraavana päivänä kuusi sissiä saapuikin. He nukkuivat olohuoneessa ja lähtivät seuraavana päivänä pois päät painuksissa pyytäen anteeksi, että olivat häirinneet perhettä.

Vuonna 1992 ekumeeninen patriarkaatti vahvisti virallisesti isä Nikolaos Planaksen pyhyyden. Hänen reliikkejään on Ateenassa Pyhän Johannes Metsästäjän kirkossa, joka on sittemmin rakennettu uusiksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä marttyyri Troadios eli Pontoksen Neokesaressa (nyk. Turkin Niksar) keisari Deciuksen aikana (249–251). Kaupungin piispana oli tuohon aikaan pyhä Gregorios Ihmeidentekijä (17.11.). Kun keisari Deciuksen vainot alkoivat, pyhä Gregorios pakeni eräiden kristittyjen kanssa vuorille. Siellä hän näki näyssä, kuinka pyhä Troadios kärsi Kristuksen tähden. Hän sai nähdä, kuinka pyhän marttyyrin sielu kilvoituksensa jälkeen nousi taivaaseen. Eräs Gregorioksen diakoni lähetettiin kaupunkiin ottamaan asiasta selvää. Kun diakoni palasi, hän vahvisti pyhän piispan näyn totuudellisuuden. Pyhä Troadios oli saanut marttyyrien kruunun.

Vähän-Aasian Galatiasta kotoisin oleva pyhä Teodotos eli Kyproksen Kyreneiassa keisari Liciniuksen hallitusaikana (308–324). Hän saarnasi avoimesti epäjumalanpalvontaa vastaan ja kehotti pakanoita kääntymään todellisen Jumalan palvelijoiksi. Keisari oli lähettänyt Kyprokselle maaherraksi Sabinuksen, jonka oli määrä panna toimeen keisarin määräämä kristittyjen vaino. Niinpä maaherra antoi pidätyttää Teodotoksen.

Kun Teodotos kuuli maaherran määräyksestä, hän ei odottanut sotilaiden saapuvan luokseen vaan lähti itse maaherran luo. Maaherran edessä Teodotos tunnusti rohkeasti uskonsa Kristukseen. Tämän vuoksi häntä ensin ruoskittiin ja sitten hänen ruumistaan raastettiin. Tämän jälkeen hänet laitettiin polttavan raudan päälle. Jumalan armosta pyhä kuitenkin kesti koetuksen – aivan kuin kaste olisi peittänyt hänet. Sitten kiduttajat lävistivät Teodotoksen jalat nauloilla ja nostivat hänet kävelemään. Kävellessään pyhä huusi: ”Kiittäkää Herraa, kaikki Herran teot!” Monet, jotka näkivät pyhän marttyyrin ihmeellisen kestävyyden, alkoivat uskoa Kristukseen. Kun maaherra kuuli tästä, hän määräsi, että pyhä Teodotos oli heitettävä vankilaan.

Pyhä Teodotos pysyi vankilassa aina keisari Liciniuksen kuolemaan asti. Hänet vapautettiin keisari Konstantinos Suuren (21.5.) vuonna 313 antaman ediktin mukaan. Hän palasi piispanistuimelleen ja toimi piispana vielä kaksi vuotta. Pyhä Teodotos nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 326.