Ekumeenisen patriarkka Bartolomeoksen paimenkirje pääsiäisenä
Konstantinopolin, Uuden Rooman arkkipiispa ja ekumeeninen patriarkka Jumalan armosta Bartolomeos, koko kirkon täyteydelle: olkoon ylösnousseen Kristuksen armo, rauha ja laupeus kaikkien teidän kanssanne.
Kunnioitetut esipaimenet, veljet, ja rakkaat lapset Herrassa,
Käytyämme suuren ja pyhän paaston kilvoituksen ja kärsittyämme tunnonvaivoja Herramme kärsimyksen äärellä Suurella viikolla, saamme kaikkien lahjojen antajan, Jumalan, armosta ja mielihyvästä riemuiten ja juhlien katsella Kristuksen loistavaa ylösnousemusta, jonka kautta meidät on lunastettu Haadeksen sortovallasta.
Herra Kristuksen kunniakas ylösnousemus kuolleista merkitsee koko kuolevaisten suvun jaettua ylösnousemusta ja esimakua kaiken täydellisyydestä sekä jumalallisen huolenpidon (ekonomian) täyttymystä taivasten valtakunnassa. Osallistumme kaikki kirkossa ylösnousemuksen sanomattomaan mysteeriin pyhittymällä sakramenttien kautta ja kokemalla ”paratiisin portit avanneen” pääsiäisen ei niinkään muisteluksena menneistä tapahtumista, vaan itse kirkollisen elämän ytimenä, Kristuksen ainaisena läsnäolona keskuudessamme, Kristuksen, joka on lähempänä meitä kuin me itse. Pääsiäisenä ortodoksiset uskovaiset löytävät todellisen luontonsa olentoina Kristuksessa ja he yhtyvät ”valon ja päivän lapsina” (1. Tess. 5:5) kaikkien asioiden liikkeeseen kohti viimeisiä aikoja ”sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa” (1. Piet. 1:8).
Ortodoksisen elämän keskeisenä piirteenä on sen ylösnousemuksellinen syke. Filosofit ovat virheellisesti kuvanneet ortodoksista hengellisyyttä ”ynseäksi” ja syksyn hiipuvaa tunnelmaa henkiväksi. Tätä vastoin länsimaalaiset oikeutetusti ylistävät ortodoksien hienostunutta tarkkanäköisyyttä pääsiäiskokemuksen merkityksestä ja syvällisyydestä. Silti uskomme ei koskaan unohda, että tie ylösnousemukseen kulkee ristin kautta. Ortodoksinen hengellisyys ei tunnusta ylösnousemusta ilman ristiä, siis utopiaa, eikä myöskään pessimismiä, siis pelkkää ristiä ilman ylösnousemusta. Tästä syystä ortodoksisessa kokemuksessa pahalla ei ole viimeistä sanaa historiassa, kun taas ylösnousemus toimii motivoivana ja väkevänä muutosvoimana kamppailussa pahaa ja sen seurauksia vastaan maailmassa.
Ortodoksisessa itseymmärryksessä ei ole sijaa antautumiselle pahalle tai välinpitämättömyydelle suhteessa inhimillisten asioiden kehitykseen. Päinvastoin, ortodoksisuuden panos historian muutoksiin nojaa teologiseen ja eksistentiaaliseen perustukseen, joka avautuu ilman tarvetta pelkoon siitä, että kirkko samaistuisi yksinkertaisesti maailmaan. Ortodoksinen uskovainen on tietoinen maailmallisen todellisuuden ja eskatologisen täydellisyyden vastakkaisuudesta. Ja siten hän ei voi jäädä toimettomaksi minkään maailmaa negatiivisesti värittävän asian edessä. Tästä syystä ortodoksinen kirkko ei ole koskaan pitänyt maailman muuttamista merkityksettömänä asiana. Uskomme ylösnousemukseen on suojellut kirkkoa maallistumiselta sekä sisäänpäin kääntyneisyydeltä ja välinpitämättömyydeltä maailmaa kohtaan.
Meille ortodokseille uskonelämämme koko mysteeri ja sen eksistentiaaliset aarteet kiteytyvät pääsiäiseen. Kun kuulemme miten mirhantuojanaiset säikähtivät ja hämmästyivät astuessaan hautaan ja nähdessään siellä valkoisiin vaatteisiin pukeutuneen nuorukaisen (Mark. 16:5), kuulemme kuvauksen siitä, miten heidän reaktionsa luonnehtii uskon kokemuksemme laajuutta ja olemusta eksistentiaalisen ihmetyksen kokemuksena. Heidän hämmentyneisyytensä merkitsee sitä, että huomaamme olevamme mysteerin edessä, mysteerin, joka vain syvenee mitä enemmän sitä lähestymme – kuten on uskostamme sanottu: kyse ei ole matkasta mysteeristä tietoon, vaan matkasta tiedosta kohti mysteeriä.
Mysteerin ulottuvuuden kieltäminen johtaa ihmisluonnon eksistentiaaliseen kaventamiseen, mutta mysteerin kunnioittaminen avaa meille taivaan portit. Usko ylösnousemukseen on vapautemme syvin ja selkein ilmaus; tai paremminkin se merkitsee vapautemme syntyhetkeä, jumalallisista lahjoista suurimman lahjan vapaaehtoista hyväksymistä, nimittäin Jumalan armosta tapahtuvaa jumaloitumisen lahjan vastaanottamista. Ortodoksinen kirkko on ”koettua ylösnousemusta” ja tällaisena se on tilaa ”aidolle vapaudelle”, joka merkitsee kristilliselle elämälle perustusta, tietä ja kohtaloa. Kristuksen ylösnousemus on hyvät uutiset vapaudesta, vapauden lahjasta ja lupaus jaetusta vapaudesta Isän, Pojan ja Pyhän Hengen valtakunnan ikuisessa elämässä.
Mitä rakkaimmat veljet ja lapset, näillä ajatuksilla ja täynnä iloa osallistumisesta kaikkien jakamasta juhlasta, saatuamme valon katoamattomasta valosta ja saatuamme kuolleista ylösnousseen Kristuksen armon ja kaikille avaaman elämän – samalla muistaen tänä valittuna ja pyhänä juhlapäivänä kaikkia veljiämme ja sisariamme, jotka ovat hädässä – rukoilemme Herraamme, joka ”kuolemalla kuoleman voitti”, rauhan Jumalaa, että hän toisi rauhan maailmaan ja johdattaisi askeliamme kaikkeen mikä on hänelle hyvää ja mieluista ja julistamme riemukkaasti: ”Kristus nousi kuolleista!”
Fanarissa, pyhänä pääsiäisenä 2024
+ Konstantinopolin Bartolomeos
Suomennos: Ari Koponen