Pyhittäjät Athanasios ja Joasaf Meteoralaiset

Pyhittäjäisä Athanasios oli kotoisen Uudesta Patrasta, nykyisestä Ipatista (Hypate), jossa hän syntyi vuonna 1305 ja sai kasteessa nimen Andronikos. Hän ei itse koskaan puhunut suvustaan, joka kaikesta päätellen oli tunnettu ja varakas. Hänen äitinsä kuoli hänen syntyessään. Isäkin kuoli jonkin ajan kuluttua ja jätti pojan veljensä huollettavaksi. Tuolloin Aragonin ruhtinas Alfonsus Fatrigues, joka oli ottanut haltuunsa Ateenan latinalaisen herttuakunnan (1317–1330), valloitti myös Uuden Patran. Andronikos, jonka ruhtinas tahtoi lähettää palvelijaksi kotiinsa, pakeni setänsä kanssa Tessalonikaan. Setä kuoli pian, ja eräs keisarillinen sihteeri otti Andronikoksen suojelukseensa. Nuorukainen oli tiedonhaluinen ja tahtoi opiskella. Koska hänellä ei ollut siihen tarvittavia varoja, hän seisoi koulun ulkopuolella ja kuunteli ikkunasta opetusta. Tämän huomattuaan jotkut opettajat antoivat hänelle opetusta ilmaiseksi.

Tessalonikasta käsin Andronikos vieraili Athosvuorella ja sai suurta hyötyä keskusteluista hengellisten isien kanssa. Hän oli kuitenkin vielä liian nuori saadakseen luvan jäädä Athokselle. Niinpä hän lähti Konstantinopoliin. Siellä hän kävi kaupungin lukuisissa kirkoissa ja kunnioitti niissä olevia pyhäinjäännöksiä. Pääkaupungissa hän tutustui myös moniin oppineisiin hengellisiin isiin kuten Gregorios Siinailaiseen (8.4.) ja pyhään Isidorokseen, tulevaan Konstantinopolin patriarkkaan (1347–1349), joka innosti häntä ryhtymään munkiksi.

Konstantinopolista Andronikos purjehti Kreetalle. Siellä hän pääsi erään hyväsydämisen varakkaan kristityn palvelukseen auttamaan tätä hyväntekeväisyydessä. Mies alkoi toivoa, että hän saisi Andronikoksesta itselleen vävyn. Kun tämä ymmärsi asian, hän pakeni Kreetalta ja suuntasi kulkunsa uudelleen Athokselle.

Athoksella Andronikos meni Magulan skiittaan, joka oli tuohon aikaan Athoksen hesykasmin keskus. Siellä pyhän Gregorios Siinailaisen oppilaat neuvoivat häntä menemään suurten kilvoittelijoiden pappismunkki Gregorioksen ja munkki Mooseksen oppilaaksi, jotka asuivat Athoksella Milean vuorialueella. Hän noudatti neuvoa. Kun Andronikos täytti 30 vuotta, pappismunkki Gregorios vihki hänet munkiksi nimellä Athanasios. Sydän palavana ja täydellisesti luottaen ohjaajiinsa isä Athanasios palveli heitä kuuliaisesti ja ilman vastaväitteitä. Kärsivällisesti hän kantoi selässään ylös vuorelle kaiken, mitä he tarvitsivat. Talvella satoi paljon lunta ja oli hyvin kylmä. Kerran vuorelle kiivetessään Athanasios jäi lumen saartamaksi. Hän sitoi jalkoihinsa kankaiset rätit ja liukui lumista vuorenrinnettä alas, kunnes päätyi erään alempana olevan majan katolle. Siellä asuvat neljä munkkia ottivat hänet suojiinsa, ja niin hän pelastui paleltumiselta.

Jatkuvat merirosvojen hyökkäykset pakottivat kuitenkin hesykastiveljet lähtemään pois majastaan. Isä Mooses vetäytyi Ivironin luostarin muurien suojiin. Gregorios otti mukaansa Athanasioksen ja siirtyi Beroian (nykyinen Veria) alueelle, kuten heitä ennen olivat tehneet sekä Gregorios Siinailainen (6.4.) että Gregorios Palamas (14.11.). Siellä kuitenkin uskovien jatkuva pyhiinvaellus häiritsi heidän hiljaista elämäänsä. He kuulivat, että Thessaliassa Stagoin (nykyinen Kalampaka) pikkukaupungin yläpuolella kohosi mahtavia korkeita kalliomuodostelmia, jotka olivat kuin Luojan itsensä sinne hiljaista rukouskilvoitusta varten istuttamia. Niinpä he siirtyivät Thessaliaan. Kalliot olivat vaikuttavia, mutta niiden onkaloissa asusti vain korppikotkia ja muita petolintuja. Ainoastaan lähellä kaupunkia Stylos-nimisellä vuorenhuipulla – nimi tarkoittaa pilaria – oli jo asunut kilvoittelijoita ja kallion sisään oli rakennettu kirkko. Sinne Gregorios ja Athanasios asettuivat.

Isä Gregorios säikkyi kuitenkin paikan karuutta. Hän olisi halunnut lähteä pois, mutta Athanasios vakuutti hänelle, ettei heiltä koskaan tulisi puuttumaan mitään tarpeellista, ja sai hänet jäämään. Ja todellakin kun paikalliset asukkaat saivat tietää munkkien saapumisesta, he tulivat saamaan heiltä hengellisiä neuvoja ja samalla toivat heille kaikkea, mitä he tarvitsivat.

Pian heidän ympärilleen kerääntyi muita veljiä. Silloin isä Gregorios antoi Athanasiokselle siunauksen viettää viisi päivää viikossa erakkoelämää. Athanasios asui kallion seinämässä olevassa luolassa punoen villanyörejä ja toistellen jatkuvasti: “Sielu, ole tarkkaavainen, että tulisit pelastetuksi, ruumis, tee työtä että tulisit ravituksi.” Usein rukouksen aikana hän koki haltioitumisen tiloja, joista hän ei kuitenkaan koskaan puhunut oppilailleen. Eräänä yönä Gregorios näki demonien hyökkäävän Athanasiosta vastaan saadakseen hänet heitetyksi luolastaan alas ammottavaan syvyyteen. Tämän jälkeen vanhus ei enää sallinut Athanasioksen asua kallioseinämän luolassa vaan käski häntä laskeutumaan matalammalla olevaan luolaan. Siellä hän vietti kuusi päivää viikosta. Lauantai-iltaisin hän palasi muiden munkkien luo Pilarin kirkkoon sunnuntaivigiliaan.

Kun Athanasios oli asunut jonkin aikaa uudessa luolassaan, sinne nousi eräänä yönä varkaita, jotka toivoivat löytävänsä sieltä jotakin arvokasta. Tämä järkytti Athanasiosta, ja hän pyysi vanhukseltaan siunauksen muuttaa alueen korkeimman kallion laakealle huipulle. Sitä ympäröivät joka taholta huikeat äkkijyrkät rinteet. Nykyisinkään ei vielä ole yksimielistä selitystä sille, kuinka ensimmäinen ihminen oli yleensä päässyt tuolle paikalle. Vanhus Gregorios olisi tahtonut jättää Athanasioksen seuraajakseen Styloksen veljestön igumeniksi, mutta suostui kuitenkin lopulta hänen pyyntöönsä ja antoi hänen mukaansa kaksi veljeä. Heistä toinen nimeltä Jaakob vihittiin papiksi, niin että pieni veljestö saattoi viettää liturgiaa omalla vuorenhuipullaan. Yhteen huipun tuntumassa olevaan luolaan rakennettiin pieni kirkko Jumalanäidille ja toisessa luolassa veljet asuivat.

Kymmenen vuotta Stylokselle asettumisensa jälkeen vanhus Gregorios kyllästyi maallisten johtomiesten hänelle aiheuttamiin vaikeuksiin ja päätti poistua Thessaliasta ja palata kotikaupunkiinsa Konstantinopoliin. Athanasios jäi kuitenkin Stagoihin ja määräsi uuden igumenin Styloksen luostarin veljestölle. Alussa hän salli vain 14 munkin asua kanssaan kallion laella Meteorassa, kuten hän kutsui omaa asuinpaikkaansa. Nimi, joka tarkoittaa ilmassa leijuvaa, kuvaa hyvin paikan mahtavia kallioita, jotka tuntuvat todella sijaitsevan taivaan ja maan välillä.

Pian Athanasioksen luo alkoi kuitenkin pyrkiä niin monia veljiä, että hänen piti organisoida Meteoran erakkoasumuksensa yhteiselämäluostariksi. Sinne saapui myös jo vihittyjä munkkeja, jotka merirosvojen takia eivät enää voineet asua rauhassa Athoksella. Heistä kaikista tuli pyhän Athanasioksen kuuliaisuusveljiä. Hän opetti heille lakkaamatonta rukousta ja mielen varjelemista ja muita hesykastisia perinteitä.

Pyhä Athanasios omisti kallioluostarin Kristuksen kirkastumisen muistolle ja rakennutti sinne tuolle juhlalle omistetun kirkon. Hänen kirjoittamansa luostarin ohjesääntö on säilynyt. Siinä hän määräsi, että luostari oli avaton eli naisilta oli pääsy kielletty samoin kuin Athoksella. Tätä noudatettiinkin aina 1920-luvulla syttyneeseen tulipaloon saakka, jolloin lähikylän asukkaat naiset mukaan luettuina auttoivat palon sammuttamisessa. Vasta noihin aikoihin kallioon rakennettiin portaat, joita myöten luostariin pääsee pitkän kapuamisen jälkeen. Sitä ennen sinne oli mahdollista nousta vain verkossa, joka hilattiin luostarista käsin ylös. Rohkeimmat saattoivat kiivetä luostariin kallionseinämään kiinnitettyjä köysitikkaita myöten.

Pyhä Athanasios oli saanut arvostelukyvyn armolahjan, niin että hän osasi johtaa veljiä pelastukseen. Hänellä oli myös profetoimisen lahja. Hän ennusti turkkilaisten epäonnistuneen hyökkäyksen Tessalonikaa vastaan, joka toteutui vuonna 1372. Myöhemmällä iällä Athanasios siirsi luostarin johdon oppilaalleen Gregoriokselle voidakseen jatkaa rakastamaansa hesykastista elämää. Gregorioksen jälkeen johtajaksi tuli Makarios. Kun tämä kuoli ja 78-vuotias Athanasios tunsi omankin lähtönsä lähestyvän, hän luovutti johtajuuden munkki Joasafille, joka oli kuninkaallista sukua. Sairastettuaan 40 päivää Athanasios siirtyi vuonna 1380 pyhien isien kuoroihin.

Kuningasmunkkina tunnettu Joasaf, maallikkonimeltään Johannes Uroš Paleologos syntyi 1300-luvun puolivälissä ja kuului tunnettuun serbialaiseen Nemanjan hallitsijasukuun. Hänen isänsä Simeon Uroš, jonka äiti oli kreikkalaista Paleologoksen sukua, oli veljensä Stefan Dushanin kuoleman jälkeen kieltäytynyt tunnustamasta tämän seuraajaa ja oli muodostanut Epeiroksen ja Thessalian maakunnista erillisen kuningaskunnan. Sen pääkaupunkina oli Trikala – kaupunki joka oli antiikin aikana tunnettu lääketieteen jumalan Asklepioksen palvontapaikkana. Simeonin vaimo oli Epeiroksen kreikkalaisen hallitsijan Johannes II Paleologoksen tytär Thomais. Kun Simeon kuoli vuonna 1371, hänen nuoresta pojastaan Johanneksesta tuli hänen seuraajansa.

Johannes oli pienestä pitäen ollut hurskas lapsi, joka rakasti jumalanpalveluksia. Kuninkaanakin hän ajatteli ennen kaikkea, kuinka pääsisi vapaaksi maallisista velvollisuuksistaan ja voisi omistautua kokonaan taivaallisille asioille. Munkin kaapu veti häntä puoleensa enemmän kuin kuninkaallinen purppura. Trikala sijaitsee lähellä Meteoraa, ja nuori kuningas vieraili siellä mielellään. Pyhä Athanasios teki häneen suuren vaikutuksen ja hän tahtoi saada tämän hengelliseksi opettajakseen. Lopulta hän sai vanhus Athanasiokselta siunauksen jättää valtakuntansa sukulaisensa Aleksios Angelos Filanthropinoksen haltuun. Itse hän meni munkiksi Meteoraan kuitenkaan varsinaisesti luopumatta kruunusta. Kerrotaan, että kokeillakseen uuden munkkinsa kuuliaisuutta ja nöyryyttä Athanasios heti alkuun lähetti entisen kuninkaan myymään munkkien tekemiä luutia Trikalan markkinoille.

Johannes vihittiin munkiksi nimellä Joasaf. Nimellä on kuninkaallinen alkuperä, sillä se viittaa intialaiseen prinssiin, joka legendan mukaan kääntyi kristityksi. Joasaf oli Athanasioksen uskollinen oppilas ja heidän välillään vallitsi keskinäinen kunnioitus ja rakkaus. Athanasioksen kuollessa Joasaf oli Athoksella, mutta palasi Meteoraan tämän seuraajaksi ja alkoi omilla ja sisarensa Angelina Paleologinan, Epeiroksen ruhtinaan lesken, varoilla rakentaa voimallisesti Meteoran luostaria. Athanasioksen rakennuttamaa kirkkoa laajennettiin siten, että alkuperäisestä kirkosta tuli kokonaisuudessaan uuden kirkon alttariosa. Rakennettiin keljarakennus, sairaala iäkkäille munkeille ja muita tiloja suuren luostarin toimintaa varten. Rakentaminen oli erityisen vaivalloista, koska kaikki rakennustarvikkeet piti sen ajan keinoin hilata köysin korkealle kallion laelle.

Kun turkkilaiset alkoivat yhä tiuhempaan hyökkäillä Thessaliaan, Joasaf joutui pakenemaan Athokselle Vatopedin luostariin. Vaaran mentyä ohi hän palasi vuonna 1401 takaisin Meteoran kalliolle, missä hän antoi rauhallisesti henkensä Jumalan haltuun vuonna 1423. Athanasioksen tavoin hänkin oli kieltäytynyt ottamasta vastaan pappisvihkimystä ja käytti itsestään mieluummin nimitystä Meteoran isä kuin igumeni. Meteorassa on säilynyt useita hänen allekirjoittamiaan asiakirjoja. Joissakin niissä on allekirjoituksena “Joasaf, kuningas munkkien joukossa”. Kun muillekin Meteoran kallioille alkoi 1500-luvulla nousta luostareita, Athanasioksen perustamaa ja suurimmaksi osaksi Joasafin rakennuttamaa luostaria alettiin kutsua Suureksi Meteoraksi.

Luostarissa on kumarrettavina sekä pyhittäjä Athanasioksen että pyhittäjä Joasafin pääkallot. Muutenkin Suuren Meteoran luostari on tunnettu lukuisista reliikeistään. Siellä säilytetään muun muassa pyhän Gregorios Teologin, Johannes Siinailaisen ja pyhän patriarkka Johannes Laupiaan pääkalloja ja pyhän Johannes Krysostomoksen oikeaa kättä.

Pyhien Athanasioksen ja Joasafin lisäksi Meteoran alueelta tunnetaan monia muitakin pyhiä, joista mainittakoon Dionysios Laupias (28.3.), Varlaamin luostarin perustajat Nektarios ja Teofanes (17.5.), Rusanun luostarin perustajat Maksimos ja Joasaf ja Pyhän Stefanoksen luostarin perustajat Antonios ja Filotheos.