Pyhittäjä Aleksanteri Oševenilainen, Karjalan valistaja

Pyhittäjä Aleksanteri Oševenilainen syntyi vuonna 1427 pienessä kylässä noin 60 kilometrin päässä Belozerskin kaupungista. Hänen isänsä Nikifor oli hurskas maanviljelijä, joka tunnettiin lisänimellä Oševen¹. Nikifor eli vaimonsa Fotinian kanssa kristillisesti kaikessa rauhassa ja rakkaudessa. Heille syntyi aluksi poikia ja tyttäriä, mutta myöhemmin lapsia ei muutamaan vuoteen enää syntynytkään. Vanhemmat olivat tästä kovin pahoillaan. Fotinia kävi läheisessä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostarissa rukoilemassa, että Jumala antaisi heille vielä yhden pojan. Kerran hänen rukoillessaan ja itkiessään maahan vaipuneena hän näki odottamatta kirkkaassa valossa punaviittaisen naisen, jonka kasvot sädehtivät kuin aurinko. Tämä oli itse Jumalansynnyttäjä, jota seurasi kaksi valkopukuista nuorukaista sekä harmaahapsinen vanhus. Jumalansynnyttäjä sanoi vanhusta osoittaen: “Iloitkaa, hyvät puolisot, sillä teidän pyynnöstänne ja vanhus Kirilin esirukousten tähden Jumala antaa teille kuulun pojan. Hän saattaa kunniaan Herran nimen ja Herra puolestaan nostaa hänet kunniaan ja monet pelastuvat hänen kauttaan.” Noustessaan maasta ilmestyksen jälkeen Fotinia oli iloissaan ja peloissaan eikä oikein ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.

Jonkin ajan kuluttua perheeseen syntyi poika, jolle vanhemmat antoivat nimen Aleksi. Aikanaan hänet annettiin erään opettajana toimineen lukkarin oppiin. Aleksi edistyi niin nopeasti, että lukkari ajatteli mielessään: “Hän on saanut kirjojen ymmärtämisen lahjan Jumalalta; ei se ole minun opetukseni tulosta.”

Kerran Aleksi tapansa mukaan meni Jumalanäidin kirkkoon. Hän kumartui Kristuksen ja Hänen puhtaimman Äitinsä ikonin eteen ja rukoili kyyneleet silmissään: “Herra Jeesus Kristus, ainosyntyinen Poika, älä kätke minulta käskyjäsi, vaan anna ymmärrystä minulle, joka etsin Sinua, sillä Sinä olet siunattu iankaikkisesti. Aamen.” Rukoillessaan hän kuuli äänen, joka sanoi: “Nouse äläkä pelkää. Saat sen, mitä pyydät.” Aleksi nousi heti ylös, kiitti Jumalaa ja palasi kotiinsa kasvot ilosta säteillen.

Vanhemmat iloitsivat Aleksin edistymisestä. Myös naapurit sanoivat, että Aleksissa oli jotakin erityistä, että hänestä säteili hyvyyttä, kauneutta ja viisautta. Aleksi puolestaan yritti olla kaikessa kuuliainen vanhemmilleen. Hän myös harjoitti itsehillintää, söi vain kerran päivässä ja nukkui vähän. Kun hänen äitinsä huomasi tämän, hän koetti lempeästi hillitä poikaansa, mutta tämä pyysi, että äiti antaisi hänen Jumalan avulla jatkaa aloittamaansa kilvoitusta. Aleksin viisaasta ja kypsästä vastauksesta hämmästyneenä äiti rohkaistui kertomaan hänelle aikoinaan kokemastaan ilmestyksestä, Jumalanäidistä ja pyhittäjä Kirilistä. Tämä kaikki lisäsi entisestään Aleksin kilvoitusintoa.

Aleksin täytettyä kahdeksantoista vuotta vanhemmat halusivat hänen solmivan avioliiton. Aleksi puolestaan halusi karttaa maailmaa ja sen houkutuksia ja pyrkiä yhä läheisempään yhteyteen Jumalan kanssa. Hän sai vanhemmiltaan siunauksen lähteä muutamien ystäviensä kanssa pyhiinvaellukselle pyhittäjä Kiril Belozerskilaisen luostariin. Nuorukaiset osallistuivat pyhittäjä Kirilin muistopäivän juhlaan kesäkuun 9. päivänä, minkä jälkeen juhlaväki hankkiutui paluumatkalle. Aleksi sen sijaan piiloutui omalta seurueeltaan ja kertoi vain yhdelle ystävälleen aikovansa jäädä luostariin vielä joksikin aikaa. Vanhemmilleen hän kirjoitti kirjeen, jossa hän pyysi lupaa viipyä luostarissa vähän pidempään.

Ystävien lähdettyä Aleksi meni tapaamaan luostarin igumenia ja pyysi päästä veljestöön kolmen vuoden koeajalle. Nuorukaisen ymmärtäväinen puhe teki vaikutuksen igumeniin ja hän lähetti Aleksin erään viisaan ja Raamatun kirjoituksiin perehtyneen lukijana toimivan munkin oppiin. Tämä mieltyi heti Aleksiin niin, että piti tätä enemmän veljenään kuin oppilaanaan.

Aleksi enensi kilvoituksiaan. Hän rasitti ruumistaan paastoamalla ja valvomalla, rukoili paljon, luki jatkuvasti pyhiä kirjoja ja kävi joka päivä kirkossa. Hän seurasi kaikessa ohjaajansa neuvoja ja kuunteli innokkaasti hänen opetuksiaan. Hän oli altis palvelemaan muita veljiä, teki työtä päivät pitkät, ja kaikki pitivät hänestä.

Vuoden kuluttua Aleksin isä Nikifor tuli luostariin tapaamaan poikaansa. Igumeni osoitti hänelle erityistä vieraanvaraisuutta. Nähdessään, miten Aleksi eli luostarissa ja miten igumeni ja veljestö arvostivat häntä, Nikifor ei enää halunnut kiusata häntä pyynnöillä palata kotiin, vaan antoi hänelle siunauksen jatkaa luostarielämää.

Kun Aleksi oli kilvoitellut luostarissa yli kuusi vuotta, hän meni igumenin puheille, kertoi rakkaudestaan enkelielämään ja halustaan elää niin, etteivät maailman himot koskettaisi häntä edes vastoin hänen tahtoaan. Nähtyään 25-vuotiaan nuorukaisen rakkauden Jumalaan igumeni käsitti hänen olevan Jumalan erityinen valittu ja vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Aleksanteri.

Munkkivihkimyksen jälkeen Aleksanteri enensi kilvoituksiaan. Hän valvoi yöt karkottaen unisuuden ylistysveisuja laulamalla. Päivisin hän näännytti ruumistaan työllä ja kilvoituksilla. Hän hoiti palvelutehtäviä luostarin leipomossa ja keittiössä ja oli aina sävyisä ja kärsivällinen. Kaikki igumenia myöten ihmettelivät hänen nöyryyttään ja reippauttaan ja pitivät häntä esimerkillisenä kilvoittelijana.

Aleksanteri kuitenkin syytti itseään siitä, että toiset kunnioittivat häntä. Hän arveli sen tekevän tyhjäksi hänen kilvoituksensa ja riistävän häneltä kuoleman jälkeen taivaallisen autuuden. Niinpä hän pyysi igumenilta siunausta vetäytyä yksinäisyyteen Kargopolin alueelle, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet. Igumeni kieltäytyi antamasta siunaustaan pitäen häntä aivan liian nuorena erakkoelämään. Hän varoitti Aleksanteria ylpeyden demonista ja kaikista erakkoelämän vaaroista ja kiusauksista.

Aleksanteri kuunteli vastaan sanomatta igumeniaan ja alistui nöyrästi hänen tahtoonsa. Hän jatkoi nuhteetonta elämäänsä luostarissa kilvoitellen kuin ruumiiton henkiolento. Usein hän valvoi ja rukoili yöt läpeensä. Hän ravitsi itseään vain vedellä ja leivällä näännyttäen nuorta ruumistaan. Talvisin hän kärsi kylmää ja tyytyi pitämään huonoja, moneen kertaan paikattuja vaatteita.

Jonkin ajan kuluttua Aleksanteri tuli toistamiseen igumenin luo ja pyysi jälleen siunausta lähteä joksikin aikaa Kargopolin alueelle. Nähdessään hänen nöyryytensä igumeni ymmärsi, että Jumalan armo oli hänen kanssaan ja päästi hänet menemään. Aleksanteri lähti luostarista mukanaan vain välttämättömät vaatteet ja vähän leipää. Hän purjehti järviä ja jokia pitkin Kargopoliin ja sieltä edelleen kylään, jossa hänen vanhempansa asuivat.

Aleksanteri viipyi jonkin aikaa vanhempiensa luona. Ennen lähtöä hän meni isänsä pyynnöstä katsomaan tämän Äänisjoen toiselta puolelta hankkimaa maa-aluetta. Isän mielestä se sopi erinomaisesti luostarin paikaksi ja hän toivoi Aleksanterin jäävän sinne. Aleksanteri mieltyi heti suon ja metsän ympäröimään paikkaan. Hän torkahti siellä hetkeksi ja kuuli äänen, joka kutsui häntä nimeltä ja sanoi: “Otollinen palvelijani Aleksanteri! Olen valmistanut sinulle paikan, jonne olet nyt tullut. Asetu tänne ja pelasta sielusi. Niin saat rauhan ikuisiksi ajoiksi ja monet pelastuvat sinun kauttasi.”

Aleksanteri havahtui hereille täynnä iloa. Hän päätti heti lähteä Belozerskin luostariin pyytämään igumenilta siunauksen saada palata takaisin ja asettua löytämälleen paikalle, niin kuin Herra oli häntä kehottanut.

Igumeni ei nuhdellut Aleksanteria pitkästä poissaolosta, vaan otti hänet rakkaudella vastaan. Aleksanteri jatkoi kuitenkin vielä kilvoitteluaan Belozerskissa. Hän voitti kaikki nöyryydessä, ajatteli jatkuvasti sielun lähtöä ruumiista ja vuodatti heltymyksen kyyneleitä. Igumeni neuvoteltuaan veljestön kanssa vihki hänet pian diakoniksi.

Aleksanteri palveli Jumalaa sielun puhtaudessa. Kun hänellä ei ollut palveluvuoroa kirkossa, hän meni keittiöön tai leipomoon auttamaan veljiä. Hän ei tuntenut joutilaisuutta eikä ylpistynyt saatuaan diakoninvihkimyksen.

Jonkin ajan kuluttua Aleksanteri tuli jälleen igumenin luo ja pyysi siunausta lähteäkseen löytämälleen paikalle. Igumeni ei ensin halunnut päästää häntä, mutta Aleksanterin kerrottua kuulemastaan ihmeellisestä äänestä ja lupauksestaan palata tuolle paikalle, igumeni ei enää vastustellut. Hän antoi Aleksanterille matkatoveriksi kokeneen vanhemman munkin ja siunasi hänet Jumalansynnyttäjän ja pyhän Nikolaoksen ikoneilla.

Syksyllä Jumalanäidin syntymäjuhlan aikaan Aleksanteri tovereineen saapui tulevan luostarin paikalle Kargopolin alueelle. Hän pystytti heti ikonikatoksen, asetti siihen saamansa ikonit ja rukoili Jumalanäidiltä suojelusta pahojen henkien juonia vastaan sekä pelastusta sielulleen. Isänsä avustuksella hän palkkasi työmiehiä rakentamaan keljan ja kirkon. Määrättyään isänsä rakennustöiden valvojaksi Aleksanteri toverinsa kanssa matkusti Novgorodiin saadakseen arkkipiispa Joonalta siunauksen luostarin perustamiselle. Vakuututtuaan Aleksanterin ymmärtäväisyydestä ja järkevyydestä arkkipiispa vihki hänet papiksi ja nimitti hänet rakennettavan Oševenin luostarin igumeniksi.

Novgorodissa Aleksanteri vieraili myös hyväntekeväisyydestään kuulun pajarinvaimon Anastasian luona. Tämä omisti pohjoisessa Tšurjagajoella kokonaisen pitäjän, jonka verotusoikeudesta hän antoi osan luostarille sen toimeentulon turvaamiseksi.

Palattuaan pohjoiseen Aleksanteri vihki rakennetun kirkon pyhän Nikolaoksen kunniaksi. Hän jatkoi ankaraa kilvoittelua harjoittaen paastoa, itsehillintää, kokoöistä valvomista ja rukousta. Hän sai kokea pahojen henkien hyökkäyksiä ja hänen hikensä vuoti luostarin rakennustyömaalla. Ennen pitkää hänen kanssaan tullut munkki ilmoitti, ettei hän enää kestänyt jatkuvaa uurastusta, ankaraa kilvoitusta ja työtä ilman lepoa. Lisäksi paikka oli autio ja asumaton ja talvi oli alkamassa. Murhemielin he hyvästelivät toisensa ja pyhittäjä Aleksanteri jäi talveksi yksin. Hän eli kuin enkeli ihmisruumiissa, ja sana hänen hyveellisestä elämästään levisi kaikkialle ympäristöön.

Pyhittäjä Aleksanterin luokse alkoi tulla pappeja, diakoneja, munkkeja ja pyhiinvaeltajia. Heitä tuli yksitellen, kaksin ja kolmisin ja he halusivat päästä viettämään hyveellistä elämää hänen kanssaan. Kuin rakastava isä hän otti heidät kaikki iloiten vastaan. Luostari kasvoi ja järjestäytyi. Pyhittäjä Aleksanterin vaatimuksesta kukaan ei saanut sanoa mitään omakseen, vaan kaikki oli luostarissa yhteistä. Hän myös kehotti veljiä aina toistamaan mielessään Daavidin psalmeja tai Jeesuksen rukousta. Näin heidän tekemänsä työ saisi siunauksen ja heidän sielunsa pyhittyisi. Aleksanterin opetukset lankesivat hyvään maahan ja veljestö kantoi Jumalalle satoa kukin saamiensa lahjojen ja vaivannäkönsä mukaan.

Monet tulivat pyhittäjä Aleksanterin luo saadakseen hänen siunauksensa tai kysyäkseen neuvoa jossakin vaikeassa asiassa. Aleksanteri kävi heidän kanssaan hengellisiä keskusteluja ja kaikki ihmettelivät sitä Jumalan armoa, joka virtasi hänen suustaan, hänen ihmeellistä viisauttaan ja asioiden arvostelukykyään. Pyhiinvaeltajat toivat luostariin lahjoja. Aleksanteri kiitti kaikesta Jumalaa ja rukoili hyväntekijöiden puolesta.

Myös pyhittäjä Aleksanterin vanhemmat ja sukulaiset kävivät hänen luonaan ja toivat luostariin kaikkea tarpeellista. Muita useammin hänen luokseen tulivat hänen veljiensä Amvrosin ja Lukianin pojat Nikon ja Pjotr. Pyhittäjä Aleksanterin opetusten innostamina pojat pyrkivät luostariin, ja ennen pitkää pyhittäjä itse vihki heidät munkeiksi. Aleksanterin veli Amvrosi kuitenkin kiivastui asiasta kuultuaan. Hän päätteli, ettei Aleksanteri halua ottaa luokseen vieraita munkkeja, jotka eivät kestä raskasta elämää, ja houkuttelee siksi veljenpoikiaan luostariin. Sadatellen hän säntäsi luostariin valmiina käymään veljensä kimppuun. Aleksanteri tuli häntä vastaan keljansa kuistille ja sanoi rauhallisesti: “Lapsistanne ei ollut hyötyä kenellekään, mutta nyt he ovat Jumalan palvelijoita.” Tämän sanottuaan hän palasi keljaansa. Aleksanterin nöyrät sanat saivat Amvrosin hetkessä rauhoittumaan. Hän vain huokaisi syvään ja jätti poikansa Jumalan haltuun.

Pian tämän jälkeen pyhittäjä Aleksanterin vanhemmat kuolivat. Hän hautasi heidät ja tajusi entistä selvemmin oman kuolevaisuutensa. Hän enensi kilvoituksiaan ja noudatti paastoa ja pidättyväisyyttä aina näännyksiin asti. Monet veljestössä eivät kestäneet ankaraa elämää ja lähtivät pois. Uudet luostariin tulijatkaan eivät viipyneet pitkään, sillä vain harvat pystyivät kilvoittelemaan johtajansa tavoin.

Aleksanterin pyhän elämän ahdistamina demonit nousivat hyökkäykseen häntä vastaan, mutta hänen rukouksensa poltti niitä kuin tuli ja karkotti ne. Silloin demonit keksivät uuden juonen hänen nujertamisekseen. Ne nostattivat pyhittäjä Aleksanterin vihkimissä sukulaispojissa vihan häntä kohtaan, niin että nämä yksissä tuumin karkasivat luostarista johonkin tuntemattomaan paikkaan. Aleksanteri pahoitti mielensä. Hän itki ja valitti, ei syönyt eikä juonut, mutta yön tullen hän nousi rukoilemaan anoen Herraa vahvistamaan häntä taistelussa demoneja vastaan. Hän rukoili aamuun asti ja kuuli lopulta demonien sanovan: “Sinä olet voittanut meidät Kristuksen armolla ja kärsivällisyydelläsi!” Tämän jälkeen demonit katosivat tietymättömiin eivätkä enää ahdistelleet häntä.

Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Aleksanteri sairastui niin, ettei pystynyt liikuttamaan ainoatakaan jäsentään. Silloin pyhittäjä Kiril Belozerskilainen ilmestyi hänelle, siunasi hänet ristillä ja lupasi rukoilla Jumalaa ja Hänen puhtainta Äitiään, jotta hän paranisi. Heti tämän jälkeen Aleksanteri nousi sairasvuoteeltaan, meni kirkkoon ja kertoi veljestölle ihmeellisestä parantumisestaan.

Kun pyhittäjä Aleksanteri tunsi lähtönsä Herran luo lähestyvän, hän ei enää puhunut muusta kuin kuolemasta. Hän varoitti veljiä, että hänen kuolemansa jälkeen luostaria tulisi kohtaamaan suuri kiusaus. Hän jätti veljet Kaikkivaltiaan Jumalan ja Hänen puhtaimman Äitinsä huostaan, kehotti heitä turvautumaan pyhän Nikolaoksen ja kaikkien pyhien esirukouksiin ja pysymään murheiden kohdatessa kärsivällisinä paikoillaan. Vaikka hän oli ruumiillisesti jättämässä veljet, hän lupasi hengellisesti olla aina heidän kanssaan. Veljet pyysivät häneltä viimeisen siunauksen. Hän suuteli kaikkia, pyysi ja antoi anteeksi. Kuolinhetkensä lähestyessä hän osallistui pyhään ehtoolliseen, siunasi kaikki eläväksitekevällä ristillä ja itsensä ristinmerkillä ja lausui: “Rauha kaikille. Ihmisiä rakastava Herra, suo minun seisoa oikealla puolellasi, kun tulet kunniassasi tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja antamaan kullekin hänen tekojensa mukaan.” Sitten hän sanoi viimeiset sanansa: “Sinun käsiisi, Herra, minä annan henkeni” ja antoi puhtaan sielunsa rukoillen Herralle. Tämä tapahtui vuonna 1479. Pyhittäjä Aleksanteri oli kuollessaan 52 vuoden ikäinen.

Pyhittäjän haudasta Oševenin luostarissa tuli parannusten lähde sairaille. Hän myös ilmestyi usein luostarinsa munkeille. Pappismunkki Feodosi kirjoitti pyhittäjä Aleksanterin elämäkerran vuonna 1567 vajaat sata vuotta tämän kuoleman jälkeen.