Pyhä Simeon bar Saba ja hänen kanssaan kärsineet Abd-Haikla, Hanania, Ustazad, Pusaik, Asketrea ja Azat sekä 1150 muuta Persian Seleukia-Ktesifonin marttyyria

Pyhä Simeon bar Saba eli Persian kuningas Šapur II:n hallituskaudella (309–379). Hänen sydämeensä oli jo nuoruudessa syttynyt rakkaus Kristukseen. Vartuttuaan aikuiseksi Simeon vihittiin Persian pääkaupungin Seleukia-Ktesifonin arkkipiispaksi ja kaikkien Persiassa asuvien kristittyjen johtajaksi (katolikos). Simeonin piispankauden alkuaikoina alueen kristillinen yhteisö kukoisti hengellisesti ja vähitellen myös aineellisesti. Uusia kirkkoja rakennettiin ja pappeja sekä diakoneja vihittiin.

Kun Persian kristityt alkoivat saada vaikutusvaltaa, maagit tulivat heille kateellisiksi. Erityisesti Mazdean alueen maagit halusivat turvata oman asemansa ja alkoivat sen vuoksi syyttää kristittyjä poliittisesta vehkeilystä ja epälojaaliudesta. He panettelivat kristittyjä kuningas Šapurille sanoen, että kristityt juonivat häntä vastaan Rooman keisarin kanssa.

Kuningas uskoi maagejaan ja alkoi vuonna 304 verottaa kristittyjä kaksinkertaisesti. Hän toivoi, että kristityt luopuisivat uskostaan joutuessaan kärsimään sen vuoksi köyhyyttä ja veronkerääjien julmuuksia. Monet kristityt kieltäytyivät maksamasta raskasta lisäveroa. Heidän joukossaan oli heidän hengellinen johtajansa piispa Simeon, joka kirjoitti persialaiskuninkaalle kirjeen selvittääkseen kuninkaalle kristittyjen kantaa verolisäyksiin. “Jeesus Kristus on kuningasten Kuningas. Sinä et voi laittaa meitä kahleisiin: me olemme vapaita. Meistä ei tule ihmisten orjia. Meidän Jumalamme Jeesus Kristus on myös sinun Herrasi. Kaiken lisäksi Hän on teidän jumalienne, auringon ja tulen, Luoja, emmekä me voi palvoa luotuja olentoja.” Kirjeessään piispa Simeon totesi myös, ettei kristityillä ollut kultaa tai hopeaa, jolla he voisivat maksaa kohtuuttomia veroja.

Saadessaan kirjeen kuningas Šapur raivostui. Hän määräsi, että Simeon oli tuotava hänen eteensä kahlittuna. “Häntä syytetään petturuudesta kuningaskuntaa sekä persialaisten uskoa kohtaan”, kuningas ilmoitti kuultuaan alamaistensa puhuneen, että piispa Simeon ja monet muut kristityt kieltäytyivät kumartamasta kuningasta.

Kuningas Šapur II käynnisti kristittyjen vainon koko valtakuntansa alueella. Hän määräsi, että kaikki kristityt papit ja muut Kristuksen palvelijat oli tapettava ja kirkot tuhottava. Vainojen aikana Simeon valoi rohkeutta kärsiviin kristittyihin. Hänen kanssaan kristittyjä rohkaisi erityisesti hänen kaksi vanhinta pappiaan Abd-Haikla ja Hanania.¹ Pian kuninkaan miehet löysivät Simeonin ja vanhat papit ja heidät raahattiin kahlittuina kuningas Šapurin palatsiin tuomittaviksi.

Saapuessaan persialaishallitsijan eteen piispa Simeon ei osoittanut tälle hovietiketin määräämää kunnioitusta. Kuningas raivostui ja kysyi Simeonilta, miksi tämä ei kumartanut hänen edessään. Simeon vastasi, ettei voinut Jumalaa pettämättä kumartaa kuningasta ja kieltäytyi sen vuoksi.

Tämän jälkeen kuningas yritti saada Simeonia palvomaan aurinkoa, mutta piispa kieltäytyi jyrkästi. Kuullessaan tämän kuningas uhkasi tappaa tuhansia kristittyjä. Simeon vastasi, että kuningas joutuisi tuomiopäivänä vastaamaan teoistaan. Simeon itse oli valmis kuolemaan Kristuksen tähden vaikka saman tien.

Kuningas päätti heittää Simeonin vankilaan, jotta voisi seuraavana päivänä kuulustella tätä uudelleen. Kun Simeonia oltiin sotilasjoukon keskellä viemässä palatsista vankilaan, paikalle riensi kuninkaallinen neuvonantaja ja eunukki Ustazad. Iäkäs eunukki oli luopiokristitty, joka oli kieltänyt Kristuksen ja alkanut palvoa aurinkoa, koska hän oli pelännyt kidutuksia.

Ustazad kumarsi syvään piispa Simeonin edessä. Simeon ei kuitenkaan reagoinut mitenkään Ustazadin tervehdykseen, vaan kulki ohi kuin huomaamatta miestä. Tämä järkytti Ustazadia syvästi. Hän tunsi sydämessään pistoksen ja katui aiempaa pelkuruuttaan.

Tuosta hetkestä Ustazadin käytös muuttui. Hän riisui yltään kalliit valkoiset vaatteensa sekä virkamerkkinsä. Niiden tilalle Ustazad puki mustat suruvaatteet. Hän myös keräsi kaiken rohkeutensa, meni palatsin porttien eteen ja alkoi huutaa katkerasti. “Voi minua! Kuinka voin seisoa Jumalani tuomioistuimen edessä, kun olen Hänet hylännyt? Jopa läheinen ystäväni ja rakastettu piispa Simeon, jumalallisten asioiden opettaja, on kääntynyt minua vastaan!”

Pian kuningas sai kuulla neuvonantajansa käytöksestä. Hän haetutti Ustazadin luokseen ja kysyi tältä, mikä oli aiheuttanut äkillisen muutoksen tämän vaatetuksessa ja käytöksessä. Kuningas tiedusteli, oliko kenties joku Ustazadin perheessä sairastunut. Ustazad vastasi olevansa kristitty. “Pukeuduin suruvaatteisiin, koska kielsin Jumalan”, hän sanoi. “En alkanut palvoa aurinkoa sisäisestä vakaumuksesta, vaan miellyttääkseni sinua”, Ustazad jatkoi ja totesi, että ansaitsi tämän vuoksi kaksinaisen rangaistuksen. “Petin Kristuksen ja sinutkin”, Ustazad sanoi kuninkaalle. Kuninkaan kuullessa palvelijansa tunnustuksen hän raivostui silmittömästi. Šapur määräsi, että Ustazad tulisi mestata siihen paikkaan. Tällä tavalla pyhä Ustazad kärsi marttyyrikuoleman suurena torstaina vuonna 341.

Seuraavana päivänä, joka oli suuri perjantai, Simeon, Abd-Haikla ja Hanania tuotiin uudelleen kuninkaan eteen. Jälleen Šapur yritti pakottaa piispaa palvomaan aurinkoa. Simeon pysyi taipumattomana. Pyhän Simeonin kasvot loistivat kuin aurinko ja hänen ulkomuotonsa säteili jumalallista valoa, jonka nähdessään Šapurkin hämmästyi. “Pöytä on katettu ja minun paikkani siinä on valmistettu”, Simeon sanoi viitaten tulevaan marttyyrikuolemaansa.

Kuninkaan langetettua Simeonille kuolemantuomion persialaissotilaat vangitsivat yhteensä noin sata piispaa, pappia, diakonia ja munkkia. Näille Kristuksen palvelijoille annettiin vaihtoehdoiksi auringon palvominen tai kuolema. Kaikki valitsivat marttyyrikuoleman ja huusivat yhteen ääneen: “Elämämme ei ole mitään verrattuna rakkauteemme Kristusta kohtaan!”

Kuningas määräsi, että kaikki heidät tulisi surmata miekoilla Simeonin, Abd-Haiklan ja Hananian silmien edessä. Kun sotilaat alkoivat tappaa pyhiä marttyyreja, piispa Simeon siunasi hengellistä laumansa ja rohkaisi sitä jumalallisella viisaudellaan: “Meidän Pelastajamme Jeesus Kristus on tuhonnut kuoleman ja tuonut elämän ja kuolemattomuuden. On kuitenkin tarpeen, että puemme turmeltuvan ruumiimme turmeltumattomuuteen ja kuolevaisuutemme kuolemattomuuteen.” Näin puhuen Simeon valoi toivoa marttyyreihin, jotka siirtyivät ajallisesta elämästä iankaikkiseen elämään.

Kun kaikki kristityt oli surmattu piispan ja pappien nähden, sotilaat tarttuivat Abd-Haiklaan ja mestasivat hänet. Tämän jälkeen he sitoivat Hananiaan ja aikoivat tappaa hänetkin. Nähdessään miekan Hanania alkoi vapista peloissaan. Silloin paikalla ollut vaikutusvaltainen kaupungin käsityöläisten johtaja Pusaik huudahti Hananiaalle: “Älä pelkää, Hanania, älä pelkää! Nosta vain hieman katsettasi, niin näet Kristuksen valon!” Pyhät Hanania ja Abd-Haikla tapettiin ja tällä tavalla he saivat marttyyrien kruunut.

Pusaik puolestaan otettiin heti kiinni ja hänet raahattiin kuninkaan eteen. Järkyttynyt Šapur alkoi kysellä virkamieheltään, miksi tämä oli kristittyjen puolella. Pusaik vastasi olevansa itsekin kristitty ja kuolevansa mieluusti uskonsa puolesta. Raivostunut kuningas käski teloittaa pyhän Pusaikin erityisen julmalla tavalla ja määräsi myös tämän tyttärelle Asketrealle kuolemantuomion, sillä tämäkin oli kristitty. Tällä tavoin pyhä Asketreakin liittyi marttyyrien joukkoon.

Lopuksi persialainen pyöveli otti miekan käteensä tappaakseen Simeonin. Ennen kuolemaansa piispa rukoili teloittajiensa puolesta. Hän pyysi Herraa myös pitämään huolta Persiassa asuvista kristityistä aina vainojen päättymiseen asti. Suuren perjantain yhdeksäntenä hetkenä pyhä Simeon kallisti päänsä miekan alle ja sai Herralta marttyyrien kruunun. Kuten Vapahtajan kuolinhetkellä, niin myös Simeonin kuollessa suuri pimeys lankesi Persian ylle. Tämä taivaallinen ilmiö hämmästytti suuresti persialaisia astrologeja ja taivaankappaleiden palvojia. Pimeyden turvin kristityt tulivat salaa hakemaan pyhien marttyyrien ruumiit ja hautasivat ne kunniallisesti.

Pyhän Simeonin kuolemaa seurasi Persiassa suuri kristittyjen vaino, joka kesti lähes 40 vuotta aina kuningas Šapurin kuolemaan asti (379). Aluksi persialaiset vainosivat kaikkia kristittyjä ja jopa kuninkaallisessa palatsissa työskennelleet kristityt surmattiin. Kirkkohistorioitsija Sozomenos kertoo, että vuoden vainojen jälkeen kuningas Šapur antoi kuitenkin uudet määräykset tappaa ainoastaan kristittyjen pappeja, piispoja sekä luostariväkeä. Šapurin uusi käsky johtui siitä, että hän oli kuullut läheisimmän eunukkinsa Azatin kuolleen vainoissa, mikä oli järkyttänyt häntä suuresti.

Vainojen päätyttyä 300-luvun lopulla Maiperqatin piispa Marutha siirsi näiden marttyyrien reliikit piispalliseen kaupunkiinsa, joka nimettiin uudelleen Martyropolikseksi. Tämän tapahtuman muistopäivää vietetään 16. helmikuuta.