Kirkkokalenteri

Jumalanäidin Ennusmerkki-ikoni tuli kuuluisaksi Novgorodissa vuonna 1170. Suzdalin ruhtinas Andrei Bogoljubski liittolaisineen piiritti Novgorodia ja kaupungin asukkaat kokoontuivat kirkkoihin rukoilemaan apua Jumalalta. Myös Novgorodin arkkipiispa pyhä Johannes rukoili kolme yötä ja kolme päivää Pyhän Sofian katedraalissa. Kolmantena yönä hän kuuli Vapahtajan ikonista äänen, joka käski häntä hakemaan Iljankadulta Vapahtajan kirkosta Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonin ja viemään sen kaupungin muurille. Aamulla esipaimen lähetti ylidiakonin ja pappeja hakemaan ikonia, mutta nämä eivät kaikista yrityksistään huolimatta saaneet sitä liikahtamaan paikaltaan. Silloin pyhä esipaimen itse tuli papiston ja kansan seuraamana ristisaatossa kirkkoon. Langettuaan polvilleen ikonin eteen hän rukoili kyynelsilmin kaupungin pelastumista ja aloitti sitten rukouspalveluksen. Sen aikana pyhä ikoni liikahti äkkiä itsestään. Esipaimen otti sen käsiinsä, suuteli sitä ja vei sen rukouspalvelusta laulaen kaupungin muurille. Kun vihollisten hyökkäys alkoi, nuolia lensi kaupunkiin satamalla. Yksi niistä osui ikoniin kääntäen sen kasvopuolen kaupunkiin päin. Silloin nähtiin, että Jumalanäidin silmistä vuoti kyyneleitä. Samalla hetkellä hyökkääjät joutuivat kauhun valtaan. Pimeys verhosi heidät niin, että he sokaistuivat ja alkoivat surmata toisiaan. Rohkaistuneet novgorodilaiset avasivat kaupungin portit ja ryntäsivät ulos karkottamaan piirittäjät. Novgorodin ihmeellisen pelastumisen johdosta pyhä Johannes määräsi vuosittain vietettäväksi Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonin juhlaa, joka sittemmin laajeni koko Venäjän kirkkoon.

Ennusmerkki-ikoni esittää Jumalanäitiä kädet rukousasentoon kohotettuna. Ikonityyppi tunnetaan myös latinalaisperäisellä nimellä orantti, joka tarkoittaa rukoilevaa. Kristus on kuvattu Jumalanäidin rinnalle taivasta ja iankaikkisuutta kuvaavan ympyrän sisään. Ikoniaihe on vanha, sillä sen varhaisimmat esitykset tavataan jo Rooman katakombeista.

Pyhittäjäisä Diodor Jurjemäkeläinen (Jurjegorski) syntyi 1500-luvun lopulla Kargopolin alueella Äänisjoen varrella lähellä Vienanmerta ja sai kasteessa nimen Diomid. Täytettyään viisitoista vuotta hän lähti vanhempiensa siunauksella pyhiinvaellukselle Solovetskin luostariin eikä enää palannut kotiinsa. Hän mieltyi luostarielämään ja teki työtä erilaisissa palvelutehtävissä kolme vuotta täysin kuuliaisesti ja ilman vastaväitteitä ja sai osakseen kaikkien rakkauden. Jumalan pelossa hän seisoi kirkossa kuuntelemassa jumalanpalveluksia ja pyrki koko sielustaan enkelielämään. Täytettyään yhdeksäntoista vuotta hän anoi igumenilta munkkivihkimystä. Tämä täytti hänen toiveensa ja luovutti hänet kokeneen vanhus Joosefin ohjaukseen.

Vanhus Joosef piti erakkoelämää suuressa arvossa. Hänen kertomuksensa erakkojen ihmeellisestä elämästä asumattomissa metsissä herättivät nuoressa kilvoittelijassa palavan halun erakkoelämään. Diodor teki kaikki hänelle määrätyt työt luostarin keittiössä ja leipomossa, mutta ajatteli koko ajan vain sitä, miten pääsisi toteuttamaan toiveensa.

Diodor kilvoitteli Solovetskissa monta vuotta. Hänen vanha isänsä Jerofei tuli hänen ilokseen luostariin, vihkiytyi munkiksi ja eli siellä kuolemaansa asti. Isänsä kuoltua Diodor tunsi entistä suurempaa halua paeta luostarin ihmispaljoutta erämaan hiljaisuuteen. Hän lähti Solovetskin luostarista eräälle saarelle tavatakseen siellä kilvoittelevia erakkoja. Neljänkymmenen päivän ajan hän vaelsi saarella käyttäen ravinnokseen vain yrttejä ja kastetta. Lopulta luostarin munkit, jotka tulivat saarelle keräämään kasveja ja marjoja, löysivät hänet puolikuolleena ja toivat hänet luostariin pelastaen hänet nälkäkuolemalta.

Diodor ei kuitenkaan luopunut salaisesta haaveestaan vaan lähti pian uudelleen saarelle. Aluksi hän asettui asumaan löytämäänsä tyhjään keljaan. Tavattuaan kaksi muuta erakkoa ja keskusteltuaan heidän kanssaan erakkoelämästä hän uuden innon siivittämänä rakensi itselleen pienen majan, jossa hän vietti kaikki yönsä rukouksessa.

Pian Diodor päätti toteuttaa entisen toiveensa kaikkien Solovetskin saarilla elävien erakkojen tapaamisesta. Rukoiltuaan apua Solovetskin ihmeidentekijöiltä Zosimalta (17.4.) ja Savvatilta (27.9.) hän alkoi kiertää metsäisiä erämaita. Herra soi hänen tavata monia kilvoittelijoita, sekä munkkeja että maallikkoja. Diodor pyrki helpottamaan heidän elämäänsä tuomalla luostarista ruokaa ja huolehtimalla kuolleiden hautaamisesta. Lopulta hän asettui asumaan kahden kokeneen erakkovanhuksen Timofein ja Nikiforin läheisyyteen, piti huolta heistä ja lupasi itse pysyä erämaassa kuolemaansa asti.

Diodorin esimerkki sai seuraajia, mutta Solovetskin luostarin munkit alkoivat nurista ja valittaa, että Diodor kantaa luostarin omaisuutta erämaahan, houkuttelee sinne luostarin munkkeja eikä itse tee työtä luostarin hyväksi vaan aiheuttaa sille vahinkoa. Veljien valitukset kuultuaan igumeni vihastui Diodorille. Hän lähetti luostarin työmiehiä hajottamaan erakkojen keljat ja tuomaan heidät luostariin kuin rikolliset ainakin. Diodor suurimpana syyllisenä pantiin kahleisiin ja suljettiin luostarin sairastaloon, jossa hän vietti viisi ja puoli kuukautta tarkasti vartioituna pääsemättä sen enempää kirkkoon kuin veljestön pariinkaan. Vapauduttuaan Jumalan armosta kahleista hän jätti luostarin lopullisesti ja pakeni erämaahan. Kuusi kuukautta hän rukoili, että Jumala auttaisi häntä löytämään hyvän ja turvallisen paikan vaikenemiskilvoitusta varten. Lopulta hän purjehti meren yli mantereelle ja sieltä Äänisjokea pitkin ylös Kenajoelle, jonka varrelle hän asettui jatkamaan tavanomaisia kilvoituksiaan ja kohottamaan Herralle rukoustensa tuoksuvaa suitsutusta. Mutta koettelemukset kohtasivat häntä täälläkin. Ennen pitkää paikalliset metsästäjät löysivät hänen keljansa, pahoinpitelivät erakon ja karkottivat hänet pois.

Diodor siirtyi nyt länteen päin Vodlajärven suuntaan, josta hän löysi luonnonkauniin paikan nimeltä Jurjegora (Jurjemäki eli Georgioksen mäki). Paikka sopi hyvin erakkoelämään, ja hengessään riemuiten Diodor kiitti Jumalaa. Hän pystytti ristin, rakensi keljan ja antautui innokkaasti entisiin kilvoituksiinsa. Seitsemän vuotta hän eli täysin yksin. Sitten hänen luokseen tuli eräs munkki Prohor, joka hämmästyi nähdessään erakon yliluonnollisen elämän ja jäi asumaan hänen kanssaan.

Kerran Diodorokselle ilmestyi valonhohteinen mies, joka kehotti häntä rakentamaan paikalle kolme kirkkoa, yhden Pyhälle Kolminaisuudelle, yhden Jumalanäidille ja yhden Zosima ja Savvati Solovetskilaisille. Erakko ei kuitenkaan ajatellut luostarin perustamista eikä siksi kiinnittänyt ilmestykseen suurtakaan huomiota. Pian ilmestys toistui, ja Diodor alkoi murehtia, miten hän voisi rakentaa kokonaisen luostarin kolmine kirkkoineen, kun hänellä ei ollut kopeekkaakaan. Silloin valonhohteinen mies ilmestyi kolmannen kerran ja sanoi: ”Miksi olet levoton? Jumalalle on kaikki mahdollista.” (Mark. 10:27) Edelleen enkeli neuvoi Diodoria matkustamaan Moskovaan Pyhän Kolminaisuuden lavraan, jonka taloudenhoitaja auttaisi häntä.

Samana yönä pyhittäjä Diodor päätti lähteä Moskovaan. Perillä hän rukoili Radonežin ihmeidentekijöiden Sergein ja Nikonin pyhäinjäännösten äärellä ja kiirehti tapaamaan taloudenhoitajaa, joka esitteli Diodorin nunna Marfalle, tsaari Mikaelin äidille. Tämä kertoi Diodorista edelleen tsaarille, ja ennen pitkää erakko sai ylenpalttisia lahjoituksia niin tsaarilta ja tämän perheeltä kuin lavrasta ja Moskovan rikkailta kauppiailtakin.

Moskovasta Diodor matkusti Novgorodiin tapaamaan metropoliittaa, joka antoi hänelle siunauksen ja lisää lahjoituksia luostarin perustamista varten. Iloissaan ja matkansa menestyksestä ihmeissään Diodor palasi kaivattuun erämaahansa ja alkoi suunnitella kirkon rakentamista. Vastauksena hänen rukoukseensa taivaasta laskeutui suuri risti osoittamaan kirkon paikan. Uuteen luostariin alkoi tulla veljiä, joista pyhittäjä huolehti kuin isä lapsistaan. Hän opetti heitä näkemään vaivaa, kilvoittelemaan ja karttamaan turhanpuhumista, jonka kautta sielunvihollinen usein viettelee munkkeja.

Tuohon aikaan luostarilla ei vielä ollut omaa viljelysmaata, ja munkit joutuivat usein näkemään nälkää. He napisivat Diodoria vastaan sanoen, että tämä oli suotta rakentanut heti kolme kirkkoa niin ettei elantoon jäänyt mitään. Pyhittäjä alkoi rukoilla, ettei Herra hylkäisi heitä Häneen turvaavia. Silloin hänelle ilmestyi jälleen valonhohteinen mies, joka kehotti häntä pysymään rohkeana, kiittämään Jumalaa ja pyytämään kalaa läheisestä järvestä. Diodorin kysyessä miehen nimeä tämä vastasi olevansa Oševenin luostarin igumeni Aleksanteri (20.4.). Kun veljet alkoivat kalastaa, he saivat niin paljon saalista, että saattoivat myydä sitä ja ostaa saamillaan rahoilla leipää ja muita elintarvikkeita.

Pian pyhittäjää kohtasivat taas uudet koettelemukset. Luostariin muualta tullut munkki Feodosi alkoi kadehtia häntä. Kerran metsässä hän kävi Diodorin kimppuun, löi tätä säälittä ja kuristi kurkusta. Lopulta hän piilotti tajuttoman kilvoittelijan kaatuneen puunrungon alle, koska luuli häntä kuolleeksi. Jumalan armo suojeli kuitenkin Diodoria. Hän tuli tajuihinsa ja raahautui keljaansa. Hänet nähdessään Feodosi jähmettyi pelosta, pyysi anteeksi ja anoi Diodoria olemaan kertomatta tapahtuneesta veljestölle. Sävyisä Diodor ei edes vihastunut vaan sanoi vain: ”Jumala antaa anteeksi, lapseni, sillä se ei ollut sinun vaan Paholaisen keksintöä.”

Feodosi ei kuitenkaan parantanut tapojaan, vaan alkoi yllyttää kuuliaisuusveljiä Diodoria vastaan. Lopulta hän pakeni luostarista mukanaan seitsemäntoista veljeä, luostarin kassa ja omaisuutta niin paljon kuin veljet jaksoivat kantaa. Diodor ei murehtinut menetettyjä rahoja vaan kiitti Jumalaa tästäkin koettelemuksesta.

Elämänsä ehtoopuolella autuas Diodor joutui vielä lähtemään luostarin asioissa Kargopolin kaupunkiin. Ennen lähtöään hän kutsui luokseen läheisimmät oppilaansa, ennusti lähestyvän kuolemansa ja määräsi itselleen seuraajan. Kargopolissa hän sairastui ja nautittuaan pyhän ehtoollisen hän antoi sielunsa rauhassa Herran käsiin marraskuun 27. päivänä vuonna 1633. Hänet haudattiin Kargopoliin, mutta kahden kuukauden kuluttua hänen ensimmäinen oppilaansa Prohor siirsi hänen maatumattomat reliikkinsä Jurjemäen luostariin, jossa niiden kautta on tapahtunut paljon ihmeitä.

Venäjän kirkko viettää pyhittäjä Diodorin muistoa 20.11, mutta elämäkertakokoelmissa hänen elämäkertansa on aina sijoitettu marraskuun 27. päivän kohdalle.

Pyhä Jaakob meni nuorena munkiksi erääseen Rostovin lähistöllä olevaan luostariin. Vuonna 1385 hänet vihittiin Rostovin piispaksi. Muutaman vuoden kuluttua hän ryhtyi puolustamaan rikoksesta kuolemaan tuomittua ruhtinatarta. Vapahtajan esimerkkiä noudattaen hän kehotti tämän tuomitsijoita: ”Joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.” Piispansa menettelyyn tyytymättöminä rostovilaiset karkottivat hänet kaupungista. Pyhä Jaakob meni Nerojärven rantaan, levitti piispallisen mantiansa aalloille ja siunattuaan itsensä ristinmerkillä purjehti sillä ikään kuin veneellä noin puolentoista kilometrin päähän. Sinne hän rakensi pienen keljan kilvoituspaikakseen. Kaupunkilaiset alkoivat käydä hänen luonaan saamassa hengellistä ohjausta, ja vähitellen paikalle syntyi vanhurskaan Annan hedelmöittymiselle pyhitetty luostari. Rostovilaiset ymmärsivät pian erehdyksensä ja pyysivät Jaakobia palaamaan piispanistuimelle, mutta tämä kieltäytyi jättämästä hiljaista luostariaan. Vuonna 1392 hän nukkui rauhassa kuolonuneen.

Pyhä Maximus syntyi kristittyyn perheeseen Gallian Decomerissa (Chateauredon) 300-luvun lopulla. Hän alkoi elää askeettista kilvoituselämää jo kotonaan. Kun hänen tahtonsa oli harjaantunut kilvoituksissa, hän siirtyi Lerinsin luostariin, jonka pyhä Honoratus oli vähän aiemmin perustanut.

Kun Honoratus vuonna 426 valittiin Arles’n piispaksi, Maximuksesta tuli hänen seuraajansa Lerinsin nuoren luostarin toisena johtajana. Maximuksen esimerkki oli niin innostava, että veljet tottelivat häntä mielellään, ja luostari nousi entistä suurempaan kukoistukseen. Maximus sai ihmeidentekemisen lahjan ja ihmisiä alkoi tulla hänen luokseen yhä enemmän.

Kun väkijoukko tuli pyytämään Maximusta Frejusin piispaksi, hän pakeni ja piiloutui metsän siimekseen. Myöhemmin hänet valittiin Riezin piispaksi, vaikka hän yritti paeta Italiaan. Piispanvihkimyksen suoritti pyhä Hilarion vuonna 434. Maximus oli yksi aikansa tärkeimpiä Gallian kirkon johtajia. Piispanakin hän jatkoi karkean munkinviitan käyttämistä ja noudatti luostarisääntöä. Hän oli mukana kolmessa kirkolliskokouksessa (Riez 439, Orange 441 ja Arles 454). Pyhä Maximus kuoli vuonna 460. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Riezin katedraalissa, joka on omistettu Neitsyt Marialle ja pyhälle Maximukselle.