Pyhittäjä Maksimos Majanpolttaja

Pyhä Maksimos syntyi Lampsakoksessa noin vuonna 1270 hurskaaseen aatelisperheeseen ja sai kasteessa nimen Manuel. Hän tunsi pienestä pitäen erityistä rakkautta Jumalanäitiin, jonka suojelukseen hänen vanhempansa olivat hänet omistaneet. Hän vieraili usein alueen hurskaiden munkkien luona ja hänessä syttyi palava halu ryhtyä itsekin munkiksi. 17-vuotiaana hän lähti Ganosvuorelle ja vihkiytyi siellä munkiksi saaden nimekseen Maksimos. Ohjaajavanhuksena hänellä oli kokenut munkki Markos, joka johdatti häntä luostarikilvoitukseen. Maksimos oli kuitenkin jo lähes koko pienen ikänsä elänyt munkin tavoin, joten paastoaminen, valvominen, rukoileminen ja kaiken maallisen, jopa oman ruumiinsakin, halveksiminen oli hänelle ennestään tuttua. Ohjaajavanhus joutuikin hillitsemään hänen intoaan heittäytyä ylivoimaisiin ruumiillisiin kilvoituksiin. Pitkään ei Maksimos saanut nauttia vanhuksensa opetuksista, sillä tämä koko Traakiassa ja Makedoniassa kunnioitettu munkki kuoli pian hänen saapumisensa jälkeen.

Ohjaajansa kuoleman jälkeen Maksimos lähti Ganosvuorelta etsimään itselleen uusia esikuvia. Niitä hän löysikin Papekeionvuorelta, jonka munkkien hyveisiin hän tutustui. Sieltä hän meni Konstantinopoliin, jossa hän oleskeli Blahernan Jumalanäidin kirkon pihalla. Ajatellessaan Jumalanäidin kunniaa taivaissa hän joutui monta kertaa hurmoksiin. Kätkeäkseen ihmeelliset hengelliset tilansa hän alkoi teeskennellä houkkaa. Kaikki kuitenkin ymmärsivät, ettei hän ollut oikeasti mielisairas vaan houkka Kristuksen tähden. Itse keisari kiinnostui hänestä ja kutsui hänet keskustelemaan kanssaan. Vastauksissaan pyhä Maksimos siteerasi Raamatun lisäksi pyhää Gregorios Teologia, jonka kirjoituksia hän suuresti arvosti. Maksimos kunnioitti patriarkka Athanasiosta (28.5.) ja kävi usein kuuntelemassa tämän saarnoja. Patriarkka yritti sijoittaa hänet luostariin, mutta Maksimos ei tahtonut lähteä pois Blahernan kirkosta.

Vietettyään pitkähkön aikaa Konstantinopolissa Maksimos lähti Tessalonikaan kumartaakseen pyhän Demetrioksen mirhaa vuotavia reliikkejä. Sieltä hän siirtyi Athokselle ja meni munkiksi Suuren lavran luostariin. Kun häntä oli ensin koeteltu erilaisissa ruumiillisissa töissä, hänet määrättiin laulamaan jumalanpalveluksissa. Maksimoksella ei ollut edes omaa keljaa vaan hän vietti yönsä kirkon eteisessä. Jumalanpalveluksissa hänen mielensä kohosi ylistyksensä kohteen, Jumalan luo ja hän vuodatti kuumia kyyneleitä. Hänen sydämensä liekehti Jumalan rakkaudesta, ja monien ihmisten keskellä suuressa luostarissa asuessaankin hän toisti jatkuvasti Jeesuksen rukousta: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.” Jo lapsuudesta lähtien hän oli saanut rukouksen armolahjan hyveellisen elämänsä ja Jumalanäitiä kohtaan osoittamansa hartaan kunnioituksen tähden.

Kerran pyhien isien sunnuntaina helatorstain jälkeen Jumalanäiti näyttäytyi Maksimokselle kehottaen häntä nousemaan Athosvuoren huipulle, jossa hän saisi Pyhän Hengen armon. Helluntaita edeltävänä lauantaina Maksimos lähti Suuren lavran luostarista ja nousi Athokselle. Kolme vuorokautta hän rukoili siellä jatkuvasti, vaikka kiusaajahenget tekivät kaikkensa karkottaakseen hänet sieltä pois. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi hänelle taivaallisen hovinsa kanssa säteillen jumalallista kirkkautta, joka valaisi koko Athoksen huipun. Pyhä Maksimos ymmärsi, ettei tämä ollut pahojen henkien aiheuttama petos vaan Jumalanäidin todellinen ilmestyminen. Jumalanäiti antoi hänelle ravinnoksi ihmeellisen leivän, soi voiman kukistaa demonit ja käski hänen tästedes elää yksinäisyydessä Athosvuoren alarinteillä. ”Poikani tahto on, että kohoat korkealle hyveissä ja tulet monien opettajaksi ja ohjaajaksi auttaaksesi heidät pelastukseen”, hän sanoi lopuksi. Sitten Jumalanäiti poistui enkelten laulun kaikuessa. Valonhohde ja hyvä tuoksu säilyivät huipulla vielä pitkään.

Maksimos vietti vuorenhuipulla vielä toiset kolme päivää tuntien olevansa paratiisissa. Sitten hän laskeutui vuorenrinnettä alemmaksi, Jumalanäidin kirkkoon. Hän ei kuitenkaan malttanut lähteä vielä pois, vaan kiipesi uudelleen huipulle pyytäen Jumalanäitiä ilmestymään vielä kerran. Hän näki kuitenkin ainoastaan valon ja tunsi tuoksun. Sitten hän laskeutui kertomaan tapahtumasta hengelliselle isälleen. Tämä ei ollut koskaan itse kokenut vastaavia asioita, ja siksi hän luuli Maksimoksen joutuneen eksytyksen uhriksi. Maksimos ei yrittänyt puolustella itseään vaan näki nöyrästi ohjaajansa sanoissa Jumalan antaman merkin, että hänen tulisi ihmisten edessä hyväksyä harhautuneen munkin rooli.

Tästä lähtien Maksimos alkoi elää erämaassa suuressa köyhyydessä. Hän kulki paljain jaloin vailla tarpeellista vaatetusta, alttiina niin helteelle kuin talven kylmyydellekin ja eli vain satunnaisen ravinnon varassa. Vaeltaessaan eri tahoilla Athosvuorta hän kyhäsi oksista itselleen pieniä kojuja, jotka sitten pian poltti siirtyen taas uuteen paikkaan. Tästä hän sai lisänimensä Kapsokalybites eli Majanpolttaja.

Kaikilta Maksimos ei kuitenkaan voinut kätkeytyä. Athosvuorella asui tuolloin muitakin suuria kilvoittelijoita ja hesykasteja, jotka ihmettelivät Maksimoksen ankaraa askeesia. Tavattuaan hänet jotkut heistä tunnistivat hänessä asuvan armon ja alkoivat epäillä, ettei hän olekaan eksytyksen vallassa niin kuin yleisesti luultiin. Noihin aikoihin Athoksella vieraili Siinailta tullut kuuluisa hesykasmin ja sydämen rukouksen opettaja Gregorios Siinailainen. Hän kiinnostui Maksimoksesta ja kutsui hänet luokseen. Nämä kaksi pyhää kävivät mielenkiintoisen keskustelun.[1]

Pyhä Maksimos ei voinut olla vastaamatta Gregorioksen osuviin kysymyksiin, vaikka yrittikin välillä näytellä houkkaa sanoen Gregoriokselle: ”Anna minulle jotain syötävää äläkä tutki eksytyksiäni.” Gregoriosta hänen tahallisesti omituinen käyttäytymisensä ei hämännyt vaan hän vastasi: ”Olisipa minullakin sinun eksytyksesi, pyhä isä!” Maksimos kertoi Gregoriokselle, kuinka hän oli jo nuorena saanut Jumalanäidiltä lakkaamattoman sydämen rukouksen armon. Se tuli hänen sydämeensä lämpönä ja liekkinä Jumalanäidin ikonista, jonka edessä hän rukoili. Erämaahan hän tunnusti lähteneensä juuri saadakseen nauttia rakkaudesta Jumalaan ja mielen tempautumisesta Herran luo.

Pyhät miehet keskustelivat sellaisista korkeista tiloista, jolloin rukouskin lakkaa, koska Pyhän Hengen armo on kokonaan vallannut mielen. Pyhä Henki johdattaa mielen minne tahtoo, jumalallisen valon aineettomaan ilmapiiriin, sanoin selittämättömään hengelliseen näkemiseen tai keskusteluun Jumalan kanssa. Henki näyttää ihmiselle jotain sellaista, mitä hän ei ole koskaan nähnyt eikä edes kuvitellut. Gregorioksen kysymykseen, kuinka eksytyksen merkit eroavat armon merkeistä, Maksimos vastasi, että eksytyksen hengen lähestyminen hämmentää ihmisen mielen, raaistaa, kovettaa ja pimentää hänet. Se saa silmät leiskumaan suuttumuksesta ja hämmentää aivot. Nöyryys ja synninmurhe ovat eksytyksen vallassa oleville täysin tuntemattomia. Armo sen sijaan kokoaa mielen ja tekee ihmisestä tarkkaavaisen ja nöyrän. Mitä enemmän armo lähestyy ihmistä, sitä lempeämmäksi hän tulee.

Kun Gregorios kuuli Maksimoksen sanat, hän vaikeni hämmästyneenä eikä enää kutsunut tätä ihmiseksi vaan maanpäälliseksi enkeliksi. Hän pyysi Maksimosta lopettamaan kiertelevän elämänsä ja asettumaan yhteen paikkaan, niin että hän voisi hyödyttää ihmisiä kokemuksellaan. Maksimos asettuikin erääseen ahtaaseen luolaan, jonka hän ympäröi oksilla ja ruo’oilla, ja asui siellä pysyvästi polttamatta enää asumustaan.

Tunnetaan monia tapauksia, jolloin Maksimoksen luokse tulleet munkit näkivät hänen rukoilevan ilmassa maanpintaa koskettamatta tai luulivat hänen asumuksensa syttyneen tuleen, koska majasta hohti suuri kirkkaus. Kerran munkki, joka sittemmin kirjoitti hänen elämäkertansa, odotti häntä hänen majallaan ja näki yhtäkkiä hänen saapuvan paikalle metsän yli ilman halki lentäen.

Maksimoksen palava rukous karkotti kuin tulinen nuoli kaikki demonien hyökkäykset ja vapautti monia riivattuja. Hänellä oli sekä selvänäkemisen että ennalta näkemisen armolahja. Kun kanssahallitsijat Johannes IV Kantakuzenos (1347–1354) ja Johannes V Paleologos (1341–1376) vierailivat yhdessä hänen luonaan, hän ennusti sisällissodan erottavan heidät, niin kuin tapahtuikin vuosina 1347–1352. Patriarkka Kallistos I poikkesi Maksimoksen luona matkallaan Serbiaan. Maksimos sanoi hänelle leikkisästi: ”Tuo ukko on menettänyt eukkonsa”, viitaten siihen, ettei patriarkka tule enää näkemään hiippakuntaansa. Varmemmaksi vakuudeksi hän vielä lauloi hautajaisveisuja saattaessaan patriarkkaa. Jonkin ajan kuluttua patriarkka Kallistos ja kaikki hänen seurueensa papit kuolivat Serbiassa, mahdollisesti myrkytykseen. Heidät myös haudattiin Serbiaan.

Vietettyään 14 vuotta luolamajassaan pyhä Maksimos siirtyi lähelle Suuren lavran luostaria. Sinne hän rakensi pienen majan, jossa asui elämänsä loppuun saakka. Hän antoi rauhassa sielunsa Herran haltuun 95 vuoden ikäisenä tammikuun 13. päivänä noin vuonna 1365. Hänet haudattiin hiljaisesti hautaan, jonka hän oli itse kaivanut lähelle majaansa. Kaikki Athoksen munkit surivat häntä kuin isäänsä ja häntä alettiin välittömästi kunnioittaa pyhänä. Hänen elämäkertansa kirjoittanut munkki parantui monien muiden lailla vaikeasta sairaudestaan pyhän Maksimoksen ilmestyttyä hänelle.