Pyhittäjä Sabbas Kalymnoslainen

Pyhittäjä Sabbas, “uusi tähti kirkon taivaalla”, syntyi vuonna 1862 köyhään perheeseen itäisessä Traakiassa eli nykyisen Länsi-Turkin alueella. Jo lapsesta lähtien hän pyhien ihmisten elämäkertojen innostamana haaveili luostarielämästä. Hänen vanhemmillaan oli kuitenkin toiset suunnitelmat. Kun Sabbas lopetti koulunkäyntinsä 12-vuotiaana, hänelle annettiin hoidettavaksi pieni liike. Se ei kuitenkaan häntä pidätellyt, eivät liioin äidin uhkailut tämän sanoessa: “Jos sinusta tulee munkki, minä kuolen.” Hän karkasi kotoaan ja meni Athokselle, jossa hän asettui Pyhän Annan skiittaan. Nuorena noviisina hän osoitti täydellistä kuuliaisuutta ja itsekieltäymystä. Kerran hän noviisitoveriensa houkuttelemana söi muutaman jättiläispavun pyytämättä ensin siunausta hengelliseltä isältään. Silloin hän näki demonin seisovan edessään. Se sanoi voitonriemuisesti: “Onnistuinpas petkuttamaan sinua!”

Oltuaan 12 vuotta Athoksella Sabbas lähti vuonna 1887 pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Käytyään pyhillä paikoilla hän asettui Georgios Khozebalaisen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi vuonna 1890. Hän palasi kuitenkin takaisin Athokselle Pyhän Annan skiittaan oppiakseen ikonimaalausta. Sitten hän lähti uudelleen Jerusalemiin, missä hänet vihittiin papiksi ja hän palveli vuoden patriarkaatin koulun kirkossa. Vuonna 1907 hän vetäytyi Khozeban luostarin skiittaan ja asettui asumaan kallioluolaan. Hänen ainoana työnään oli rukous ja ikonimaalaus. Hän söi vain kerran päivässä liotettuja vehnänjyviä ja joi vettä läheisestä vuoripurosta.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Palestiinassa oli levotonta, ja muslimit ryöstelivät kristittyjen asuttamia paikkoja. Sabbas joutui palaamaan Kreikkaan vuonna 1916 ja viivyttyään jonkin aikaa Patmoksella ja muissa paikoissa hän meni lopulta takaisin Athokselle. Kerran kun hän oli Ateenassa tekemässä ostoksia, hän sai kuulla, että Pentapoliksen piispa pyhä Nektarios (9.11.) tahtoi tavata hänet. Hän lähti heti Eginan saarelle ja jäi piispa Nektarioksen palvelukseen aina tämän autuaaseen kuolemaan saakka vuonna 1920. Tämän aikamme suuren pyhän seura vaikutti syvästi askeetti Sabbaksen hengelliseen kehitykseen. Hän sai nähdä pyhän piispan nöyryyden ja kärsivällisyyden koettelemuksissa, kuulla hänen isällistä opetustaan ja olla läsnä hänen kuolinhetkellään. Kun isä Sabbas puki pyhän Nektarioksen ruumista papilliseen asuun, hän havaitsi syvästi liikuttuneena, että vainaja häntä auttaakseen kohotti päätään, niin että hän sai pujotettua epitrakiilin tämän kaulaan.

Pyhän Nektarioksen kuoleman jälkeen isä Sabbaksesta tuli tämän perustaman Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostarin pappi. Papillisten tehtäviensä ohessa hän opetti sisarille ikonimaalausta ja bysanttilaista laulua. Kerran hän vetäytyi 40 päiväksi hiljaisuuteen ja tuli sen jälkeen ulos keljastaan kantaen maalaamaansa pyhän Nektarioksen ikonia. Hän vaati luostarin igumenia panemaan sen kirkkoon pyhiinvaeltajien kunnioitettavaksi, vaikka pyhää Nektariosta ei vielä ollut virallisesti julistettu pyhäksi. Myöhemmin kun pyhä Nektarios tuli laajemmalti tunnetuksi kuolemanjälkeisten ihmeittensä ansiosta ja luostari täyttyi tungokseen saakka pyhiinvaeltajista, hiljaisuutta rakastava isä Sabbas päätti siirtyä muualle.

Vuonna 1926 Sabbas asettui Kalymnoksen saarelle. Hän rakennutti itselleen pienen keljamajan jonkin matkan päähän Kalymnoksen Kaikkien Pyhien nunnaluostarista. Luostarin edesmennyt perustaja oli joitakin vuosia aikaisemmin sanonut, että sille paikalle vielä rakennetaan jotakin merkittävää.

Kaksikymmentä kaksi vuotta pyhä Sabbas toimitti säännöllisesti jumalanpalvelukset luostarissa, toimi sisarten ja saaren asukkaiden rippi-isänä ja opettajana. Rippi-isänä hän oli lempeä ja lohduttava, mutta kahta asiaa hän ei voinut sietää: kiroilemista ja toisten tuomitsemista. “Kiroiletko? Herjaatko Jumalan nimeä? Pure kielesi poikki!” hänen oli tapana sanoa. “Mitä, tuomitsetko veljeäsi?” hän kysyi huolestuneena. Näistä kahdesta synnistä hän antoi aina ankaran epitimian eli katumusrangaistuksen. Tuntikausia hän kuunteli synnintunnustuksia, itki hengellisten lastensa syntien tähden ja johdatti heidät pelastuksen iloon. Vaikka hän rakastikin hiljaisuutta, hän oli aina valmis viemään Jumalan lohdutusta vaikeuksissa oleville ja välittämään heille jotakin omasta palavasta rakkaudestaan Kristukseen. Hän huolehti erityisesti saaren leskistä, orvoista ja köyhistä. Rahat, jotka hän ansaitsi ikonimaalauksella tai joita uskovat hänelle lahjoittivat, hän jakoi pois samana päivänä. Hän ei tahtonut pitää rahaa hallussaan auringonlaskun jälkeen.

Pyhää liturgiaa toimittaessaan isä Sabbas oli aina täysin keskittynyt. Sen aikana hän sai jo esimakua taivaallisesta kauneudesta. Enkelit ympäröivät häntä, pyhät palvelivat hänen kanssaan ja hänen saatettiin kuulla keskustelevan heidän kanssaan. Monesti hänen kanssaan palvelevat papit ja alttariapulaiset näkivät pyhän ehtoollisen kuohahtavan ehtoolliskalkissa, kuitenkin niin ettei se kuohunut yli.

Ravinnokseen isä Sabbas söi yksinomaan kirkkoleivän palasia, joita hän kastoi jälkiviiniin tai rosmariiniteehen. Kun ilta tuli ja hän oli koko päivän maalannut tai ottanut ihmisiä synnintunnustukselle, hän tarttui rautakankeen ja alkoi hakata sillä kalliota. Hän sanoi, että ei pidä syödä, jos ei ole ensin tehnyt jotakin työtä! Isä Sabbas nukkui vain pari tuntia vuorokaudessa torkkuen selkänojattomalla tuolilla. Kaiken muun ajan hän omisti Jumalalle ja lähimmäisilleen. Toisen maailmansodan aikana hän saattoi seistä rukouksessa yöt läpeensä. Kun viholliskoneet lensivät saaren yli, hän suojasi sitä tekemällä ristinmerkin niitä kohden.

Elämänsä loppuajan pyhä Sabbas vietti syvän keskittyneisyyden tilassa. Hän vetäytyi täydelliseen yksinäisyyteen kolmeksi päiväksi. Sitten hän kutsui luostarin sisaret luokseen, antoi heille viimeiset neuvonsa korostaen rakkautta Kristukseen ja kuuliaisuutta Hänen käskyilleen. Oli huhtikuun 7. päivä 1948. Kuoleman lähestyessä hän alkoi hengittää koristen, mitä kesti pitkään. Yhtäkkiä hän sai voimia, alkoi taputtaa käsiään ja hänen huuliltaan purkautuivat sanat: “Herra, Herra, Herra, Herra…!” Sitten hän antoi sielunsa rakkaan Herransa käsiin. Yksi nunnista näki hänen kohoavan kultaisessa pilvessä kohti taivasta.

Vuonna 1957 pyhän Sabbaksen hauta avattiin Kalymnoksen metropoliitan Isidoroksen läsnä ollessa ja sieltä kohosi hyvä tuoksu, joka tuntui koko alueella aina saaren satamakaupungin laitamia myöten. Jo isä Sabbaksen eläessä hänen ympärillään oli leijaillut hyvä tuoksu. Hänen rukoillessaan keljassaan tai kirkossa tuoksu oli levinnyt ulos asti. Metropoliitta antoi käskyn sulkea hauta toistaiseksi. Haudalla tapahtui tuolloin monta ihmettä. Ne jatkuivat, kun Kalymnoksen asukkaat ja pyhiinvaeltajat kaukaakin tulivat pyytämään isä Sabbaksen apua.

Pyhä Sabbas oli munkin esikuva: nöyrä, mutkaton ja askeettinen rukouksen mies. Häneltä on säilynyt vain vähän kirjallista jäämistöä. Yhdessä kirjoituksessaan hän luonnehtii todellista munkkia seuraavasti: “Munkki on se, joka kärsii ja itkee omia syntejään eikä kiinnitä mitään huomiota toisten synteihin. Hän ei tuomitse eikä vihastu, vaan kestää kärsivällisesti ja mielellään kaikenlaista vääryyttä ja halveksuntaa päästäkseen läheiseen yhteyteen Jumalan, kaikkien ihmisten taivaallisen Tuomarin ja Isän kanssa.”