Diakoni Kimmo Kallinen vihittiin papiksi 5.3.

Helsingin metropoliitta Ambrosius vihki diakoni Kimmo Kallisen papiksi Uspenskin katedraalissa Ortodoksisuuden sunnuntain liturgian yhteydessä 5.3.2017.

Diakoni Kimmo Kallinen valittiin 25.1.2017 papiksi Helsingin ortodoksiseen seurakuntaan Itä- ja Keski-Uudenmaan alueelle.

Kallinen aloittaa seurakunnan papin tehtävässä 1.5.2017.  Siihen saakka Itä- ja Keski-Uudenmaan pappina toimii arkkimandriitta Andreas Larikka.

Saman liturgian yhteydessä metropoliitta Ambrosius siunasi pastori Jukka Alavalle rovastin arvonimen. Alava on vuosia toiminut ortodoksisen uskonnon opettajana ja samalla tehnyt avustavan papin töitä erityisesti Vantaan alueella.

 

Kimmo Kallisen puhe papiksivihkimisen yhteydessä

Korkeasti pyhitetty esipaimen, hyvä isät, veljet ja sisaret!

Lähes neljäkymmentä vuotta sitten, vuonna 1980, jouluaaton aattona seisoin profeetta Elian tsasounassa Juuassa saattamassa mummoani tuonilmaisiin. Tuo suistamolainen evakkomummoni, Anna, huolehti siitä, että jo lapsena kirkkopolku tuli minulle tutuksi. Juuan kaltaisessa maalaiskylässä jumalanpalveluksia oli harvoin, mutta mummoni ja myöhemmin äitini kaiken muun kasvatuksen ohessa pitivät huolta siitä, että niihin kaikkiin pyrittiin
osallistumaan.

Mummoni hautajaisten muistotilaisuudessa seurakuntani pappi, isä Martti Honkaselkä keksi pyytää minua ja veljeäni Tommia ponomareiksi eli alttariapulaisiksi. Siitä eteenpäin kirkkomatkat alkoivat olla kiinnostavia. Aiemmin yksitoikkoisilta tuntuneet jumalanpalvelukset avautuivat kokonaan uudesta näkökulmasta. Ponomarin avustustehtävät pitivät mielen tarkkaavaisena. Isä Martin kaunis ja rauhallisen eleetön tapa toimittaa pyhiä palveluksia henki keskittymistä ja läsnäoloa.

Tuolta pyhän profeetta Elian rukoushuoneen ikonien edestä alkoi kirkollinen ja hengellinen tieni, jonka tärkeinä etappeina olivat muun muassa Ortodoksisten nuorten liiton kerhot, tapahtumat ja koulutukset sekä talkootyö Valamon
luostarissa. Ylioppilaskevääseen mennessä suuntaukseni olikin jo niin selvä, että hakeutuminen ortodoksiseen pappisseminaariin Kuopioon oli minulle ainoa luonteva tie. Tuolloin koin, että seurakuntapapin työ saattaisi olla
kutsumukseni.

Pappia minusta ei kuitenkaan vielä tullut. Työuralleni asettuivat tehtävät Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvostossa, arkkipiispan kansliassa, Ortodoksisten nuorten liitossa ja viimeisimpänä Valamon opistossa. Matkani
varrella olen saanut kohdata monia ihmisiä, joiden antama esikuva hengellisestä elämästä on kantanut minuakin oman elämäni eri vaiheissa. Ilokseni monet näistä ihmisistä ja ystävistä ovat tänään täällä paikalla.

Jossain vaiheessa, vähän yli 20 vuotta sitten hain erästä papin virkaa, mutten tullut valituksi tehtävään. Nyt viime päivinä olen ajatellut, kuinka paljon helpommalta tuolloin nuorukaisena mahdollinen papin tehtävän vastaanottaminen tuntuikaan. Tuskinpa silloinkaan suhtauduin asiaan mitenkään keveästi, mutta nyt, seistessäni tässä pyhän alttarin edessä,
esipaimenen, papiston ja rukoilijoiden ympäröimänä, olen suorastaan hädissäni. Mahtaako minusta olla tähän tehtävään.

Minusta näyttää siltä, että papin työ on tänä päivänä entistäkin vaikeampaa. Oman laumansa paimenena hän joutuu kohtaamaan aiempaa ongelmallisimmissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Ja vaikka ihmisten luontainen hengellinen ja henkinen kaipuu ei olekaan kadonnut mihinkään, heidän tavoittamisensa ja sitouttamisensa juuri kristillisen kirkon elämään on haastavaa. Monet tämän ajan ihmisistä etsivät hengellistä sisältöä ja elämänsä tasapainoa usein ei-kristillisistä uskonnoista tai erilaisista meditaatioperinteistä ja elämänhallinnan opeista. Kristityksi tunnustautuminen ei enää ole muodikasta.

Ja kuitenkin, ortodoksisen kirkon kristillisessä perinteestä löytyvät kaikki vastaukset ihmisen hengelliseen etsintään ja hätään. Kirkko tarjoaa todistetusti vuosi tuhansina testatun ja koetellun tien oman elämän tarkoituksen todeksi elämiseen. Kirkko tukee, ohjaa ja ravitsee meitä monin tavoin jumalanpalvelusten ja pyhien mysteerien kautta sekä hengellisen elämän esikuvien ja yhteisöllisen kokemuksen avulla. Edessämme ovat avoinna oman elämämme käsikirja ja kartta. Tehtäväksemme jää ainoastaan valita, tahdommeko ottaa ne käyttöön.

On toki totta, että vaikka kaikki on valmiina, päämäärää ei silti ole helppo saavuttaa. Maailma ympärillämme tarjoaa niin paljon muuta, erilaisia käsityksiä onnellisuudesta ja vaihtoehtoisia totuuksia. Tuossa sekavassa hälyssä joudumme jatkuvasti punnitsemaan ja valitsemaan, mitkä sanat, teot ja ajatukset ovat niitä, jotka vievät meitä eteenpäin ja mistä meidän olisi syytä luopua.

Valinnat eivät aina ole selkeitä eivätkä useinkaan helppoja. Tarvitsemme jatkuvaa harjoitusta, ohjausta ja sinnikkyyttä - kirkon kielellä puhutaan kilvoittelusta. Se edellyttää ajoittaista pysähtymistä ja pitkäjänteistä keskittymistä, väärien valintojen tunnistamista ja tunnustamista, kieltäymystä, itsensä koulimista, nöyryyttä ja kärsivällisyyttä.

Oma elämäni ei ole ollut tässä suhteessa järin esikuvallista. Olen tehnyt lukuisia vääriä valintoja. En ole syvällinen teologi enkä pitkälle edennyt rukoilija. Joudun pohtimaan, millaisilla eväillä kohtaan ja lohdutan surevia, murheellisia ja kärsiviä.

Ja kuitenkin, pappeus on kirkkomme mysteeri, suuri salaisuus, jota emme täysin ymmärrä. Kyse ei ole siitä, mitä minä ajattelen, osaan ja kuvittelen. Kyse on siitä - kuten pian piispan lukemassa rukouksessa kuulemme - että "Jumalallinen armo" asettaa vihittävän diakonin papiksi. Piispan johdolla läsnäolevat rukoilevat, että vihittävään "tulisi kaikkein pyhimmän Hengen armo". Ei niin, että tuo armo vain käväisisi hänessä vihkimyksen yhteydessä,
vaan niin, että se häneen asettuisi asumaan ja täyttäisi hänet. Jumalallinen armo on suurudessaan ja voimassaan ääretön. Se "heikkoudet parantaa ja puuttelliset täydellisiksi tekee".

Tuon armon varaan nyt jättäydyn. Rukoilkaa puolestani.

Isä Kimmo Kallinen

 

Kuvat: Helsingin ortodoksinen seurakunta

6.3.2017

Tulostettava sivu