Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Klemens Hymnografi eli 800-luvulla. Hän kilvoitteli munkkina konstantinopolilaisessa Studionin luostarissa, jossa hänen oppi-isänään toimi pyhä Teodoros Studionilainen (11.11.). Klemens työskenteli hengellisen ohjaajansa sihteerinä, ja Teodoros kutsui kirjeissään Klemensiä rakkaaksi pojakseen. Opettajansa tavoin Klemens kuului ikonienkunnioittajiin. Teodoroksen kuoltua vuonna 826 Klemensistä tuli Studionin luostarin johtaja. Jonkin ajan kuluttua hänet ajettiin maanpakoon ikonien kunnioittamisen vuoksi. Klemensin kuolinpaikkaa tai -vuotta ei tiedetä.

Pyhittäjä Klemens laati useita runollisia kanoneita Jumalansynnyttäjän ja pyhien kunniaksi, mutta vain muutamia on säilynyt meidän päiviimme saakka. Näiden joukossa on kanonit seitsemälle pyhälle efesolaisnuorukaiselle (4.8.), pyhälle profeetalle ja Jumalan näkijälle Moosekselle (4.9.) sekä pyhille ylienkeleille (8.11.). Klemens Hymnografia ei tule sotkea toiseen Klemensiin, josta tuli Studionin luostarin johtaja vuonna 868.

Pyhä apostoli Jaakob oli kotoisin Betsaidasta, köyhästä galilealaiskylästä. Hänen isänsä oli Sebedeus ja äitinsä Salome. Salome oli Jumalansynnyttäjän kihlanneen Joosefin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Näin siis ihmiskunnan Vapahtaja oli maailman mukaan pyhän Jaakobin eno, koska Hän oli Jaakobin äidin Salomen velipuoli.¹ Jaakobin nuorempi veli oli pyhä apostoli Johannes Teologi (26.9.).

Kun veljekset Jaakob ja Johannes olivat isänsä kanssa veneessä selvittelemässä kalaverkkoja, Vapahtaja kulki ohi. Herra kutsui Jaakobin ja Johanneksen seuraamaan itseään. Nämä jättivätkin heti isänsä ja verkot ja riensivät Herransa mukaan (Matt. 4:21–22). Näin Jaakob ja Johannes liittyivät Herran kahdentoista apostolin joukkoon.

Muiden apostolien tavoin Jaakob kulki Vapahtajan mukana, kun tämä matkasi paikasta toiseen. Vapahtaja kutsui Sebedeuksen poikia nimellä ”Ukkosenjylinän pojat” (Mark. 3:17). Herra oli erityisen mieltynyt Jaakobin veljeen apostoli Johannekseen, josta tuli Vapahtajalle ”se rakas opetuslapsi.”

Yhdessä nuoremman veljensä ja apostoli Pietarin (29.6.) kanssa Jaakob sai nähdä Kristuksesta loistavan luomattoman valon Taborin vuorella, jossa Kristuksen kirkastuminen tapahtui (Matt. 17:1–8). Kirkastumisen ikonissa Jaakob kuvataan usein katsojasta oikealle. Hän on kaatunut maahan selälleen ja suojaa kasvojaan käsillään Kristuksen jumalalliselta valolta. Kirkkoisä Johannes Krysostomos kirjoittaa Herran valinneen Jaakobin kirkastumisensa näkijäksi, koska tämä oli vahva sekä sanoissaan että teoissaan. Veljensä kanssa Jaakob näet ilmoitti olevansa valmis juomaan maljan, jonka Vapahtaja joutuisi juomaan.² Jaakob oli mukana, kun Kristus herätti kuolleista Jairuksen tyttären. Samoin hän myös seurasi Vapahtajan tuskaa Getsemanen puutarhassa.

Pyhän Hengen laskeutumisen jälkeen apostoli Jaakob matkasi moniin maihin, mahdollisesti aina Espanjaan saakka. Kaikkialla, minne hän meni, hän julisti evankeliumia. Sen jälkeen hän palasi takaisin Jerusalemiin. Sielläkin hän julisti Kristuksen olevan maailman Pelastaja. Jaakob myös nuhteli fariseuksia ja kirjanoppineita heidän epäuskostaan ja kylmäsydämisyydestään.

Juutalaiset eivät pystyneet kumoamaan Jaakobin tapaa vedota pyhiin kirjoituksiin. Niinpä he palkkasivat Hermogenes-nimisen noidan, jotta tämä johtaisi apostolin harhaan. Ensin Hermogenes lähetti Jaakobin luo oppilaansa Filetoksen. Apostoli sai kuitenkin Filetoksen uskomaan Kristukseen ja ottamaan vastaan kasteen. Tästä kuultuaan Hermogenes tuli itse Jaakobin luo. Jaakob puhui noidan kanssa, ja sen seurauksena Hermogeneskin poltti kaikki taikakirjansa ja pyysi kastetta. Jaakobin kautta Kristus oli saanut jälleen kaksi uskollista seuraajaa.

Kun juutalaiset huomasivat juonensa epäonnistuneen, he suostuttelivat Herodes Agrippaan pidättämään Jaakobin ja tuomitsemaan hänet kuolemaan. Jaakobin surmaamisesta ovat kirjoittaneet apostoli Luukas (Ap. t. 12:1–2) ja Kesarean piispa Eusebios (n. 260–340).  Kun Jaakob kuuli, että hänet oli tuomittu kuolemaan, hän pysyi rauhallisena ja jatkoi Kristuksesta todistamista. Eräs vääristä todistajista, nimeltään Joosia, vaikuttui suuresti apostolin urheudesta. Hän alkoi uskoa, että Jeesus oli Messias. Kun apostolia oltiin viemässä teloitettavaksi, Joosia heittäytyi tämän jalkojen juureen. Hän katui syntiään ja pyysi apostolilta anteeksiantoa. Jaakob syleili Joosiaa ja sanoi: ”Rauha ja anteeksianto sinulle”. Silloin Joosia tunnusti uskonsa Kristukseen kaikkien edessä. Hänet mestattiin pyhän apostolin kanssa. Tämä tapahtui Jerusalemissa vuonna 44. Pyhä Jaakob oli ensimmäinen apostoli, joka kärsi marttyyrikuoleman.

Apostoli Jaakobin kuoleman jälkeen hänen reliikkinsä päätyivät läntisen tradition mukaan Espanjaan, Santiago de Compostelaan, jossa niiden äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhiinvaellusliike reliikkien luokse käynnistyi 800-luvulla ja jatkuu edelleen suosittuna. Roomalaiskatoliset pitävät pyhän Jaakobin kaupunkia Santiago de Compostelaa maailman kolmanneksi pyhimpänä paikkana Jerusalemin ja Rooman jälkeen.

Donatos oli keisari Teodosios Suuren hallitusaikana (379–395) piispana Euroian kaupungissa Epeiroksen maakunnassa, jonka pääkaupunki on Joannina. Soreian kylässä hänen hiippakunnassaan oli lähde, jonka vesi oli myrkyllistä, niin että kaikki sitä juoneet kuolivat. Kun Donatos kuuli tästä, hän lähti pappeineen lähteelle. Heidän rukoiltuaan lähteen vesi puhdistui, ja kaikki saattoivat vahingoittumatta juoda sitä.

Lähteen puhdistumisesta kerrotaan tarinaa, jonka mukaan heidän saapuessaan sen äärelle kuului kovaa jylinää ja lähteestä nousi esiin lohikäärmeen tapainen peto. Se yritti kietoa pyrstönsä sen aasin jalkojen ympärille, jonka selässä piispa istui. Silloin Donatos löi sitä selkään köydellä, joka hänellä oli aasia varten. Lohikäärme heitti heti henkensä. Alueen kristityt pystyttivät rovion, jolla he polttivat pedon ruumiin.

Kun keisari sai kuulla piispa Donatoksen tekemistä ihmeistä, hän kutsui tämän palatsiinsa ja pyysi polvilleen heittäytyen yhdessä keisarinnan kanssa häntä rukoilemaan heidän tyttärensä puolesta, jota demoni riivasi. Kun tyttö tuotiin paikalle, piispa nuhteli pahaa henkeä ja se pakeni. Palkaksi keisari tahtoi lahjoittaa Donatokselle puolet tyttärelleen varaamistaan myötäjäisistä. Donatos kuitenkin kieltäytyi ja pyysi saada vain yhden maapalstan hiippakunnastaan rakentaakseen sinne kirkon.

Kun Donatos oli vielä Konstantinopolissa parantamassa keisarin tytärtä, kaupunkia ja ympäröivää maaseutua koetteli kova kuivuus. Silloin keisari sanoi hänelle: “Arvoisa isä, koko kaupunki häiritsee minua jatkuvasti huutamalla ja vakuuttamalla, että sinulla on armo Jumalalta saada aikaan sade. Ole hyvä, täytä tämäkin pyyntöni.” Pyhä piispa meni rukoilemaan kaupungin ulkopuolelle. Kohta lankesi sekä kaupunkiin että sen ympäristöön sellainen rankkasade, että sen luultiin jo aiheuttavan vedenpaisumuksen. Piispa itse kuitenkin palasi takaisin palatsiin ollenkaan kastumatta. Palattuaan Epeirokseen Donatos rakennutti heti kirkon saamalleen maa-alueelle.

Kerran erään miehen kuoltua hänen velkojansa esti hautaamisen. Silloin Donatos herätti miehen kuolleista, ja tämä kävi keskustelun velkojansa kanssa. Kun velkakirja oli revitty kappaleiksi, Donatos kehotti miestä nukkumaan uudelleen, kunnes kaikkien kuolleiden yleinen ylösnousemus koittaa.

Saavutettuaan korkean iän Donatos kuoli rauhassa. Hänet haudattiin hänen rakennuttamaansa kirkkoon, jonne hän oli jo eläessään valmistanut itselleen hautapaikan. Häntä on kunnioitettu muinaisen Epeiroksen suojelijana. Keisari Justinianus nimitti kaksi linnoitustaan hänen mukaansa.

Donatoksen reliikkien sijainnista on olemassa läntinen traditio, jonka mukaan ne ovat Muranon saarella Venetsian lähellä. Pyhän Nikodemos Athosvuorelaisen antaman tiedon mukaan taas ne on kätketty Sulin alueelle Epeirokseen.

Pyhä Ignati syntyi Pokrovskojen kylässä Vologdan läänissä vuonna 1807. Hänen maallikkonimensä oli Dimitri Brjantšaninov. Dimitrin isä Aleksander kuului vanhaan Brjantšaninovin aatelissukuun. Hän oli harras ortodoksi ja noudatti perheessään perinteellisiä hurskaita tapoja. Ignatin äiti Sofia oli sivistynyt nainen. Hän oli mennyt nuorena naimisiin ja omistautui kokonaan perheelleen.

Dimitri oppi aikaisin lukemaan. Hänen lempikirjansa oli askeetti-isien elämästä ja kilvoituksista kansantajuisesti kertova Utšilištše blagotšestija (Hurskauden koulu), joka vaikutti voimakkaasti hänen herkkään sieluunsa. Dimitri oli poikkeuksellisen älykäs ja vakava poika, jolla oli jalo ja voimakas luonne. Hän ei kuitenkaan pyrkinyt pätemään ikäistensä lasten parissa, vaan vetäytyi mielellään omiin oloihinsa rukoilemaan.

Saatuaan erinomaisen kotikasvatuksen viisitoistavuotias Dimitri matkusti isänsä kanssa Pietariin aloittaakseen opinnot pioneeriopistossa. Matkalla hän sanoi ensi kerran isälleen haluavansa munkiksi, mutta tämä ei kiinnittynyt poikansa sanoihin mitään huomiota.

Pietarissa nuori Brjantšaninov läpäisi loistavin arvosanoin pioneeriopiston pääsykokeet ja pääsi suoraan toiselle luokalle. Hän oli koko opintojen ajan kurssinsa paras oppilas. Lisäksi hän oli harvinaisen vaatimaton ja hurskas. Sekä opiskelutoverit että opettajat pitivät hänestä. Suuriruhtinas Nikolai, tuleva tsaari Nikolai I, otti hänet suojatikseen.

Länteen suuntautuvan pääkaupungin seurapiirielämä jätti Dimitrin sieluun tyhjyyden tunteen. Opiskelukaan ei pystynyt tyydyttämään hänen hengellistä nälkäänsä. Tuskaisia kyyneliä vuodattaen hän rukoili, ettei Jumala antaisi hänen ajautua turhuuteen ja epätoivoon. Näiden murheiden keskellä häntä elähdytti ystävyys Mihail Tšihatševin kanssa, joka myös opiskeli pioneeriopistossa ja haaveili rukouselämästä ja kilvoituksista. Nuorukaisia yhdisti yhteinen pyrkimys palvella Kristusta ja heidän ystävyytensä kesti läpi elämän.

Opiskeluaikanaan Dimitri oli odotettu vieras monissa arvostetuissa perheissä ja kulttuuriväen illanistujaisissa. Maalliset seurapiirit odottivat häntä kutsuvasti syli avoinna, mutta eivät saaneet hänestä pysyvää otetta. Dimitriä kiinnosti enemmän rukous, kirkossa käyminen ja opiskelu. Hän vakuuttui, että kristinusko toteutui täydellisimmin munkkiudessa. Hän alkoi pitää yhteyttä Valamon luostarin edustuston (podvorin) ja Aleksanteri Nevskin lavran munkkeihin. Nämä hämmästyivät hänen hengellistä kypsyyttään ja ohjasivat häntä lukemaan pyhien isien kirjoituksia.

Pyhien isien teokset, keskustelut munkkien kanssa ja ennen kaikkea tutustuminen Optinan luostarin tulevaan ohjaajavanhukseen Leonidiin (11.10.) vahvistivat Dimitrin sydämessä lapsuudesta saakka eläneen aikomuksen mennä luostariin. Aikeen toteuttaminen ei kuitenkaan ollut helppoa.

Dimitri valmistui upseeriksi vuonna 1826. Heti samana vuonna hän anoi eroa virasta mennäkseen luostariin, mutta joutui kohtaamaan ankaraa vastustusta. Tuohon aikaan oli hyvin harvinaista, että aatelissäätyyn kuuluva siirtyi kirkon palvelukseen. Dimitrin vanhemmat kieltäytyivät ehdottomasti antamasta siunaustaan hänen luostariin menolleen. Esimiehet kieltäytyivät myöntämästä virkaeroa, ja itse tsaari Nikolai I vastusti hänen eroaan. Dimitrin hartaat pyynnöt, henkilökohtaiset selitykset, päättäväisyys ja harvinaislaatuinen tahdikkuus eivät tuottaneet tulosta. Hän ei saanut eroa virastaan, vaan joutui esimiesten määräyksestä lähtemään 24 tunnin varoitusajalla virkatehtäviin Dvinskin (nyk. Daugavpils) linnoitukseen Latviaan.

Latviassa Dimitri sairastui ja anoi uudelleen eroa. Seuraavan vuoden syksynä hänet vihdoin vapautettiin virastaan. Uusi käänne piristi häntä ja hän toipui nopeasti. Hän matkusti Syvärin luostariin, jossa vanhus Leonid tuolloin kilvoitteli, ja liittyi luostarin veljestöön.

Syvärin luostarissa Dimitri palveli keittiöapulaisena. Kun hän kumarsi kunnioittavasti veljille, hän tunsi usein jumalallisen armon ikään kuin syöksyvän päälleen ja jättävän hänet useiksi päiviksi jonkinlaiseen yliluonnolliseen tilaan. Munkit kunnioittivat häntä hänen ehdottoman kuuliaisuutensa tähden. Dimitri puolestaan käytti hyväkseen jokaisen tilaisuuden ilmaistakseen ajatuksensa vanhus Leonidille, joka kasvatti häntä jo harvinaiseksi käyneen aidon luostariperinteen hengessä.

Ennen pitkää vanhus Leonid joutui siirtymään Syvärin luostarista Ploštšanin erakkolaan ja sieltä edelleen Optinan luostariin. Dimitri Brjantšaninov seurasi häntä uskollisesti. Optinassa niukka ruokavalio vaikutti haitallisesti kuuliaisuusveli Dimitrin muutenkin huonoon terveyteen. Näihin aikoihin hänen äitinsä sairastui vakavasti ja toivoi saavansa hyvästellä vanhimman poikansa ennen kuolemaansa. Dimitri kävi tapaamassa äitiään ja siirtyi sen jälkeen Kiril Uusjärveläisen luostariin. Luostarin ankara ohjesääntö miellytti Dimitriä, mutta paikan kostea ilmasto ei sopinut hänelle. Hän sairastui ja joutui palaamaan Vologdaan sukulaistensa hoiviin. Toivuttuaan hän asui Vologdan piispan siunauksella ensin Semigorodin luostarissa ja sitten hiljaisemmassa Dionisi Glušitsalaisen luostarissa.

Eri luostareissa vietetyt vuodet kehittivät Dimitrin hengellistä ymmärrystä ja vahvistivat hänen haluaan antaa elämänsä Jumalan johdettavaksi. Vuonna 1831 Vologdan piispa Stefan täytti hänen hartaan toiveensa ja vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Ignati pyhän Ignatios Teoforoksen mukaan. Kuukauden kuluttua hänet vihittiin pappismunkiksi.

Nähdessään isä Ignatin hengellisen kypsyyden piispa Stefan nimitti hänet pienen, jo suljettavaksi määrätyn Pelšeman Lopotovin luostarin johtajaksi. Nuoruudestaan ja huonosta terveydestään huolimatta Ignati osoitti heti olevansa kyvykäs johtaja ja hengellinen isä. Parissa vuodessa hän jälleenrakensi luostarin niin hengellisesti kuin aineellisesti. Veljestön määrä kohosi nopeasti kolmeenkymmeneen.

Nuoren igumenin menestyksekäs toiminta pantiin merkille Pietarissa. Myös tsaari Nikolai I sai kuulla entisen suojattinsa vaiheista. Vuoden 1833 lopulla Ignati saikin kutsun saapua pääkaupunkiin. Keisarin määräyksestä hänet nimitettiin Pietarin lähellä Suomenlahden rannalla sijaitsevan Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin johtajaksi ja korotettiin arkkimandriitaksi, vaikka hänellä oli ikää vasta 27 vuotta.

Pyhä Ignati sai tehtävän muuttaa surkuteltavaan tilaan vajonnut luostari malliyhteisöksi, jossa hovin vieraat voisivat vierailla. Luostarin maantieteellinen sijainti, kostea ilmasto, ränsistyneet rakennukset, pääkaupungin läheisyys ja yhteys hoviin olivat jyrkässä ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä Ignati oli lukemansa perusteella tottunut pitämään edellytyksenä ihanteelliselle luostarielämälle. Hän pani kuitenkin kaiken luottamuksensa Jumalaan. Lyhyessä ajassa hän sai rakennukset kunnostettua, palautti voimaan ankarat yhteiselämän säännöt ja järjesti säännölliset jumalanpalvelukset. Lisäksi hän kokosi luostariin erinomaisen kuoron, jota avustivat monet venäläisen musiikin suurmiehet.

Arkkimandriitta Ignati onnistui tehtävässään niin hyvin, että pyhiinvaeltajien virta luostariin kasvoi tuoden mukanaan monia kilvoituselämään pyrkiviä. Toistuvista sairauksistaan ja uupumuksestaan huolimatta isä Ignati osoittautui myös erinomaiseksi hengelliseksi ohjaajaksi. Hän oli täynnä kärsivällisyyttä inhimillisiä heikkouksia kohtaan ja tiesi, miten kohdella kutakin veljestön jäsentä. Hän piti erityisen tärkeänä, että munkit paljastavat ajatuksensa hengelliselle ohjaajalleen ja käyvät sisäistä hengellistä taistelua aseinaan tarkkaavaisuus, raitishenkisyys ja Jeesuksen rukous. Neljän vuoden kuluttua arkkimandriitta Ignati nimitettiin Pietarin hiippakunnan luostareiden valvojaksi. Hänen myönteinen vaikutuksensa laajeni koskemaan koko hiippakunnan kilvoituselämää.

Arkkimandriitta Ignatissa yhdistyivät monet lähes yhteen sovittamattomilta tuntuvat piirteet. Nuoresta iästään huolimatta hän oli hengellinen ohjaaja ja rippi-isä mutta myös erinomainen luostarinjohtaja ja hallintomies. Luostarissa kävi jatkuvasti arvovieraita ja Ignati itse joutui usein vierailemaan Pietarissa. Elämän ulkoisesta hajanaisuudesta huolimatta hän pysyi sisäisesti askeettina. Hän kykeni kaikissa tilanteissa säilyttämään sisäisen keskittyneisyytensä ja lausumaan mielessään Jeesuksen rukousta. Eräässä kirjeessään hän kirjoittaa: “Sain viettää munkkiuteni alkuajan hiljaisissa luostareissa ja omaksua ankaran askeesin periaatteet. Säilytin saman suuntauksen myös Pyhittäjä Sergein luostarissa, niin että olin vastaanottohuoneessani luostarin edustava arkkimandriitta, mutta omassa keljassani kuin skiitan asukas.”

Arkkimandriitta Ignatin menestys toi hänelle myös vihollisia. Hänen saamansa vastuulliset tehtävät herättivät kateutta eräissä papiston jäsenissä. Seurapiireissä muutamat loukkaantuivat, kun hän arvosteli niissä vallitsevaa moraalista holtittomuutta, ja pyrkivät kostoksi vaikeuttamaan hänen työtään. Koettelemusten keskellä Ignati ei lakannut kiittämästä Jumalaa. Hän kirjoitti: “Juuri näissä koettelemuksissa armollinen Herra antoi minun oppia tuntemaan sanoin kuvaamattoman ilon ja sielun rauhan. Niissä Hän antoi minun maistaa rakkautta ja hengellisiä siunauksia samalla hetkellä, kun tapasin vihamieheni, ja tuon vainoojan kasvot muuttuivat silmissäni kuin enkelin kasvoiksi. Mikä siunaus onkaan saada olla uhri niin kuin Jeesus oli, tai paremminkin, mikä siunaus on tulla ristiinnaulituksi Vapahtajan rinnalle niin kuin viisas ryöväri ja sanoa: Me olemme ansainneet tuomiomme… Herra, muista minua, kun tulet valtakuntaasi (Luuk. 23:41–42).”

Koettelemusten keskellä Ignati vetäytyi keljaansa antautuakseen rukoukseen. Hän kylpi kyynelissä, kunnes jumalallinen lohdutus tuli täyttäen hänet sanoin kuvaamattomalla ilolla. Jumalan sanan lähde puhkesi kuin itsestään pulppuamaan hänen sydämessään, ja sen ohjauksessa hän antautui kirjoittamaan hengellisiä teoksiaan. Kun hän paljon myöhemmin lähti huoneestaan, hänen kasvonsa loistivat tyyntä kirkkautta.

Pyhä Ignati piti opetustehtävää tärkeimpänä työnään ja suuntasi siihen kaikki voimansa. Hengellinen ohjaustyö oli hänelle myös ilon ja lohdutuksen lähde murheiden keskellä. Pyhittäjä Sergein luostarissa hän kiireistään huolimatta kirjoitti suurimman osan teoksistaan.

Vuonna 1847 monien sairauksien uuvuttama Ignati vapautettiin väliaikaisesti tehtävistään. Hän vetäytyi vajaaksi vuodeksi sairauslomalle Pyhän Nikolaoksen Babajevin luostariin Volgan varrelle. Sen rauhassa ja hiljaisuudessa hän kirjoitti kirjeitä hengellisille lapsilleen ja jatkoi erityisesti Jeesuksen rukousta käsittelevien teosten kirjoittamista. Hän varoitti Jeesuksen rukousta harjoittavia seuraamasta liian nopeasti isien opettamaa rukoustekniikkaa, jossa mieli pyritään kiinnittämään sydämeen. Sen sijaan hän suosittelee aloittelijoille katumuksellista asennetta ja huomion kiinnittämistä rukouksen sanoihin, joita tulee ensin lausua puoliääneen ja vähitellen hiljaa sisäisesti. Tällainen tarkkaavaisuuden keskittäminen saattaa mielen sopusointuun sydämen kanssa ja kohottaa sen todelliseen, eksytyksestä vapaaseen hengelliseen katseluun.

Välivuoden jälkeen pyhä Ignati palasi igumenin tehtäviin Pyhittäjä Sergein luostariin. Hänen ruumiinvoimansa kuitenkin heikkenivät ja ajatus pysyvään lepoon vetäytymisestä kävi yhä useammin hänen mielessään. Vuonna 1856 hän vieraili Optinan luostarissa suunnitellen asettuvansa sinne pysyvästi, mutta aie ei koskaan toteutunut. Seuraavana vuonna hänet valittiin Pietarin metropoliitan esityksestä Kaukasian piispaksi Stavropoliin.

Pyhä Ignati ei ollut koskaan tavoitellut piispan arvoa. Mutta kuuliaisena kaitselmuksen säädökselle hän käytti kaikki voimansa laajan hiippakunnan kaitsemiseen. Neljän vuoden kuluttua hän sairastui jälleen vakavasti ja anoi virkaeroa. Hänen pyyntönsä täytettiin ja vuonna 1861 hän siirtyi muutamien uskollisten oppilaidensa kanssa pysyvästi Pyhän Nikolaoksen Babajevin luostariin. Sieltä käsin hän kirjoitti lapsuudenystävälleen Mihail Tšihatševille: “Koskaan eläessäni en ole ollut asemaani niin tyytyväinen kuin nyt. Tuntuu kuin suojelusenkelini olisi Jumalan käskystä sanellut minua koskevan eromääräyksen pyhälle synodille, niin suuresti se vastaa sisäistä mielenvirettäni ja terveydentilaani.”

Yhteisymmärryksessä luostarin johdon kanssa pyhä Ignati kohensi aineellisiin vaikeuksiin ajautuneen luostarin elämää. Lyhyessä ajassa sen rakennukset korjattiin ja rakennettiin uusi kirkko. Vapaa-aikanaan hän kirjoitti ja järjesti teoksensa viisi laajaa nidettä käsittäväksi kokoelmaksi, jonka viides osa Lahja aikamme munkkilaisuudelle (Prinošenie sovremennomu monašestvu) on julkaistu suomeksi nimellä Areena¹. Koottujen teosten kuudes osa, kokoelma askeetti-isien opetuksia ja esimerkkejä heidän elämästään (Otetšnik), ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen. Piispa Ignatin teokset levisivät jo hänen elinaikanaan Venäjän luostareihin ja saivat niissä innostuneen vastaanoton. Teoksissa yhdistyvät pyhien isien opetuksen erinomainen tuntemus ja toisaalta hänen omat kokemuksensa. Suomeksi pyhän Ignatin opetuksia on luettavissa myös kokoelmassa Jeesuksen rukous.²

Koottujen teosten lisäksi pyhältä Ignatilta on säilynyt yli 800 kirjettä, joissa hänen persoonallisuutensa ilmenee kaikkein elävimmin. Juuri kirjeissä on nähtävissä hänen tavaton hyvyytensä, hengellinen harkintansa ja ymmärryksensä oman aikansa elämää kohtaan.

Ensimmäisenä vuotena Pyhän Nikolaoksen Babajevin luostarissa pyhän Ignatin terveydentila koheni hiukan, mutta pian hänen vointinsa alkoi jälleen heiketä. Kuolemaansa saakka hän pysyi luostarissa poistumatta sieltä minnekään. Vuonna 1867 hän toimitti vaivoin pääsiäisyön jumalanpalveluksen. Se oli hänen viimeinen liturgiansa. Kahden viikon kuluttua mirhantuojanaisten sunnuntaina hän antoi henkensä Herralle 60 vuoden ikäisenä.

Kuudentena päivänä kuolemasta pidettyihin hautajaisiin kokoontui viisituhatta henkeä. Kaikki ihmettelivät, ettei ruumiista lähtenyt tavanomaista kalman hajua. Ruumiinsiunauskin muistutti enemmän juhlaa kuin hautajaisia.

Pyhän Ignatin lapsuudenystävä Mihail Tšihatšev kertoo omaelämäkerrassaan Ignatin ilmestymisistä kuolemansa jälkeen muutamille hengellisille lapsilleen. Pyhä Ignati kanonisoitiin vuonna 1988.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Eutropius syntyi kristikunnan itäisillä alueilla. Joidenkin tietojen mukaan hän oli kotoisin Persiasta. 200-luvun puolivälissä Eutropius saapui Roomaan, jonka piispa siunasi hänet tekemään lähetystyötä gallialaisten keskuudessa. Eutropius meni ensin Roomasta Arlesiin ja Guyennen alueelle, jossa hän asettui Saintesiin. Jotkut pakanat kuitenkin vihastuivat Eutropiuksen puheista, ja Saintesin asukkaat jopa ajoivat hänet pois kaupungistaan. Tämän vuoksi Eutropius asettui asumaan erakkomajaan kaupungin ulkopuolelle.

Majassaan Eutropius vietti aikansa rukoillen ja paastoten. Aika ajoin hän jätti majansa ja teki lähetystyötä maaseudulla. Joskus hän kävi myös puhumassa Kristuksesta kaupungissa. Eutropiuksen yksinkertainen puhe ja kirkkaat silmät tekivät moniin vaikutuksen. Osa heistä halusi kääntyä kristityiksi ja pyysi Eutropiukselta pyhää kastetta. Kristinuskon sanoman hiljalleen levitessä Eutropius uskaltautui yhä useammin kaupunkiin, jossa häntä seurasi suuri ihmisjoukko. Nämä antoivat hänelle lempinimen ”Jumalan lähettiläs”.

Kerran väkijoukon läpi tunkeutui kaunis neito nimeltään Eustella, jonka isä oli roomalainen maaherra. ”Opettaja, minä haluan omaksua uskon Kristukseen. Opeta minulle uskon totuuksia!” tyttö huudahti Eutropiukselle. Eutropius suostui Eustellan pyyntöön, ja pian tyttö otti vastaan pyhän kasteen.

Kun Eustellan isä kuuli tyttärensä kääntymyksestä, hän raivostui. Ensin hän yritti saada tyttärensä luopumaan kristinuskosta, mutta yritykset jäivät tuloksettomiksi. Eustella ei palannut pakanuuteen, vaan piti kiinni uskostaan Kristukseen. Hän pakeni isäänsä ja asettui asumaan lähelle Eutropiuksen erakkomajaa.

Tyttärensä paon jälkeen Eustellan isä kutsui koolle kaikki kaupungin teurastajat. Hän antoi heille määräyksen tappaa Eutropius. Lisäksi hän käski teurastajia tuomaan Eustellan takaisin palatsiin. Teurastajat menivät Eutropiuksen majalle, josta he löysivät pyhän miehen rukoilemassa. He raahasivat hänet ulos majasta, hakkasivat häntä kepeillä ja lopulta tappoivat hänet kirveeniskuilla. Tällä tavalla pyhä Eutropius sai Jumalalta marttyyrien kruunun.

Kauhistuneena omasta murhateostaan teurastajat pakenivat paikalta, eivätkä edes yrittäneet ottaa mukaansa Eustellaa. Nuori neito sekä muutamat muut hurskaat kristityt ottivat pyhän Eutropiuksen ruumiin ja hautasivat sen erakkomajan paikalle. Pian tämän jälkeen Eustella itsekin nukkui kuolonuneen ja seurasi näin hengellistä isäänsä ikuiseen elämään.

Pyhän Eutropiuksen hautapaikka unohtui muutamaksi vuosisadaksi. 500-luvulla kaksi munkkia löysi haudan ja he siirsivät Eutropiuksen reliikit kirkkoon. Pyhän Eutropiuksen kirkosta tuli pian suosittu pyhiinvaelluskohde ja siellä tapahtui useita ihmeitä.

Pyhät Marianos ja Jaakob vaikuttivat kolmannella vuosisadalla, keisari Valerianuksen vainojen aikaan. He olivat kotoisin Numidian Lambesassa, jossa Marianos oli vihitty paikallisen kirkon lukijaksi ja Jaakob diakoniksi. Kun he olivat vuonna 259 käymässä Cirtan kaupungissa (nykyisin Algerian Constantine), heidät pidätettiin ja tuomittiin kidutettaviksi.

Pyhää Marianosta kohdeltiin erityisen raa’asti, sillä hänen epäiltiin Jaakobin tavoin olevan diakoni. Kun Marianos kidutusten jälkeen nukahti vankityrmässä, hän näki unen, jossa häntä kutsuttiin seuraamaan pyhää Kyprianos Karthagolaista (31.8.) mestauslavalle. Pyhä Kyprianos oli saanut Herralta marttyyrien kruunun Karthagossa edellisenä vuonna. Marianos kertoi unestaan vankitovereilleen. Tuolloin selvisi, että myös Jaakob oli nähnyt unta tulevasta voitostaan.

Cirtan maaherran kuulusteltua Jaakobia ja Marianosta hän lähetti kristityt kahlittuina takaisin näiden kotikaupunkiin Lambesaan, jonne oli matkaa noin 130 kilometriä. Siellä kumppanit tuomittiin kuolemaan. Marianos ja Jaakob vietiin jokilaaksoon, jossa heidät oli määrä mestata. Ennen kuolemaansa pyhä Marianos puhui profeetallisesti onnettomuuksista, jotka kohtaavat viattomien kristittyjen murhaajia. Tämän jälkeen pyhät Marianos ja Jaakob saivat Jumalalta marttyyrien kruunut. Marianoksen äiti Maria, joka oli seurannut poikansa kärsimyksiä ja kuolemaa, tuli paikalle ja suuteli Marianoksen ruumista.

Pyhien Marianoksen ja Jaakobin marttyyrikuolemasta kirjoitti eräs heidän vankitoverinsa, jonka nimi ei ole säilynyt jälkipolville. Muinaisessa karthagolaisessa kalenterissa pyhiä Marianosta ja Jaakobia muistellaan 6. toukokuuta, joka lienee heidän kuolinpäivänsä. Roomalainen Martyrologia sen sijaan asettaa pyhien muiston huhtikuun 30. päiväksi, joka vakiintui heidän muistopäiväkseen.

Pyhä Argyre (nykykreikaksi Argiri) syntyi 1600-luvun lopulla kreikkalaiseen kristittyyn perheeseen Vähän-Aasian Prussassa (nykyinen Bursa). Hänestä kasvoi kaunis ja Jumalaa pelkäävä neito. Hän solmi avioliiton kristityn miehen kanssa. Pian häiden jälkeen heidän turkkilainen naapurinsa rakastui Argyreen ja yritti vietellä hänet. Kun Argyre torjui yritykset, naapuri syytti häntä turkkilaisen tuomarin edessä sanoen, että hän oli muka luvannut kääntyä islamiin. Argyre pidätettiin. Hänen miehensä piti parhaana siirtää oikeudenkäynti Konstantinopoliin. Argyren syyttäjä tuli esittämään valheitaan myös sikäläiseen tuomioistuimeen. Argyre vastasi, ettei hän tiedä koskaan sanoneensa mitään uskonsa kieltämiseen liittyvää, ja vakuutti, että hän on kristitty ja kristittynä hän tahtoo myös kuolla. Tämän jälkeen hänet tuomarin määräyksestä ruoskittiin ja suljettiin vankilaan. Sitten häntä kuulusteltiin toisen kerran, taas ruoskittiin ja vietiin takaisin vankilaan. Tätä jatkui 17 vuoden ajan.

Tuomiotaan kärsivät turkkilaisnaiset kiusasivat ja herjasivat Argyrea vankilassa. Hän kesti kaiken urhoollisesti rakkaudesta Sulhaseensa Kristukseen. Kaiken tämän lisäksi hän vielä piti ruumistaan kurissa paastoilla ja valvomisilla, kuten monet hänen kanssaan vangittuina olleet kristityt naiset todistivat. Tietoisuus siitä, että hän oli vankilassa Kristuksen tähden, täytti Argyren sydämen sellaisella ihanuudella ja ilolla, että hän torjui vaikutusvaltaisen kristityn Manolis Kiurtzbasiksen ehdotukset saada hänet vapaaksi. Vankila oli muuttunut hänelle kuninkaalliseksi palatsiksi.

Argyre kuoli vankilassa vuonna 1725 ja kristityt hautasivat hänet. Kolmen vuoden kuluttua, kun hänen luitaan ryhdyttiin kreikkalaiseen tapaan ottamaan pois haudasta, kävi ilmi, että hänen ruumiinsa oli säilynyt maatumattomana ja että siitä lähti ihanaa tuoksua. Nostettuaan ruumiin pois haudasta kristityt pappiensa johdolla sijoittivat sen patriarkka Paisioksen siunauksella hautausmaan lähellä olevaan Pyhän Paraskevan kirkkoon, missä se on edelleenkin kristittyjen kunnioitettavana.