27.5.2017

Sävelmä
5. säv.

p. Johannes Venäläinen (+ 1730)

pm. Helladios (+ n. 250–300)

pt. Ferapont Belozerskilainen (+ 1426)

Epistola
Ap. t. 20:7–12

Ap. t. 20:7–12

Ap. t. 20:7–12

7 Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä, kokoonnuimme murtamaan leipää. Paavali, jonka seuraavana päivänä oli määrä jatkaa matkaansa, puhui koolla oleville, ja puhe pitkittyi puoleenyöhön saakka. 8 Ylimmän kerroksen huoneessa, jossa olimme, paloi monta lamppua. 9 Muuan Eutykos-niminen nuorukainen istui ikkunalla, ja kun Paavali yhä jatkoi puhettaan, hän vaipui syvään uneen ja nukuksissa putosi kolmannesta kerroksesta alas. Hänet nostettiin kuolleena maasta. 10 Mutta Paavali meni alas, painautui häntä vasten, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi: "Älkää hätäilkö, hän on hengissä." 11 Paavali palasi sitten yläkertaan, mursi leipää ja söi. Hän keskusteli opetuslasten kanssa vielä pitkään, aina aamunkoittoon saakka, ja lähti sitten. 12 Poika vietiin elävänä kotiin, ja kaikki olivat iloissaan ja rohkealla mielin.

Joh. 14:10b–21
27.5.2017

Helatorstain jälkeinen lauantai

[Jeesus sanoi:] 10 "Etkö usko, että minä olen Isässä ja Isä on minussa? Kun puhun teille, en puhu omissa nimissäni: Isä on minussa, ja minun tekoni ovat hänen tekojaan. 11 Uskokaa, kun sanon, että minä olen Isässä ja Isä on minussa. Ellette muuten usko, uskokaa minun tekojeni tähden. 12 "Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, 13 ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. 14 Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen. 15 "Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. 16 Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. 17 Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä. 18 "En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. 19 Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. 20 Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. 21 Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni."

Joh. 14:10–21

Päivän synaksario

Pyhä pappismarttyyri Therapon

Pyhä Therapon toimi pappina Vähän-Aasian Sardeksessa 200-luvun puolivälissä, jolloin kristittyjä vainottiin Rooman valtakunnassa. Pelkäämättä hän julisti sanomaa Kristuksen ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Keisari Valerianuksen toimeenpanemissa vainoissa hänet pidätettiin noin vuonna 253. Hän joutui kidutettavaksi, mutta koska hän pysyi lujana uskossaan, häntä lähdettiin kuljettamaan Sinaioksen ja Ankaran kaupunkeihin. Kun vankisaattue saapui Asteles-joen rannalle, Theraponin vartijat löivät hänet maahan ja alkoivat säälittä piestä häntä kepeillä niin, että veri värjäsi maan. Paikalle kasvoi myöhemmin ikivihreä tammi, jonka lehdet osoittautuivat parantaviksi.

Ankarasta pyhä marttyyri vietiin Satalan pikkukaupunkiin, jossa häntä kidutettiin lisää. Lopuksi hänet mestattiin, ja niin pyhä Therapon sai kuihtumattoman marttyyrien seppeleen.

Pyhä pappismarttyyri Helladios

Pyhästä pappismarttyyri Helladioksesta ei tiedetä, missä ja milloin hän eli. Hänet surmattiin, koska hän kieltäytyi uhraamasta epäjumalille. Meteoran Kristuksen kirkastumisen luostarin 1500-luvun seinämaalauksessa häntä hakataan julmasti nuijilla. Vainojen aikana hänet ilmiannettiin tuomioistuimelle, missä hän tunnusti uskonsa ja antautui halukkaasti kidutuksiin. Monien kidutusten jälkeen pyhä pappismarttyyri Helladios antoi sielunsa Jumalan käsiin ja voitti kuihtumattoman marttyyrien seppeleen.

Pyhittäjä Ferapont Belozerskilainen eli Valgetjärveläinen

Pyhittäjä Ferapont syntyi vuonna 1337 Volokolamskissa. Hän oli aatelissukua ja sai kasteessa nimen Feodor. Hän oli hyvin hurskas ja pyrki jo nuoruudessaan luostarielämään, mutta toteutti tämän kutsumuksensa vasta neljäkymmenvuotiaana menemällä Simonovon luostariin Moskovassa. Igumeni Feodor (28.11.), joka oli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen veljenpoika ja sittemmin Rostovin arkkipiispa, vihki hänet munkiksi ilman koeaikaa. Luostarissa Ferapont tutustui pyhittäjä Kiril Belozerskilaiseen (9.6.). He kilvoittelivat yhdessä ja kuuntelivat luostarissa vierailevan pyhittäjä Sergein opetuksia.

Liikkuessaan luostarin asioilla pohjoisessa Belozerskin alueella Ferapont ihastui sen asumattomiin metsäerämaihin. Samoihin aikoihin pyhittäjä Kiril sai näyssä Jumalanäidiltä kehotuksen perustaa luostari pohjoiseen. Niinpä he igumenin siunauksella lähtivät yhdessä Valgetjärvelle (ven. Beloje ozero). He asuivat siellä ensin jonkin aikaa yhdessä, mutta sitten Ferapont siirtyi yhteisestä sopimuksesta noin 15 kilometrin päähän kahden järven väliselle kannakselle. Hän rakensi pienen keljan, raivasi kasvimaan ja alkoi kilvoitella erakkona täydessä hiljaisuudessa. Aluksi häntä kohtasivat monet puutteet ja koettelemukset. Rosvojoukkiot yrittivät useamman kerran surmata tai karkottaa hänet. Vähän kerrassaan hänen luokseen alkoi kuitenkin tulla munkkeja, ja erämaahan syntyi luostari. Vuonna 1398 Ferapont rakennutti puukirkon Jumalanäidin syntymän kunniaksi. Aika ajoin hän kävi pyhittäjä Kirilin luona keskustelemassa hengellisistä asioista.

Ferapontin luostarissa noudatettiin yhteiselämän sääntöjä. Veljien työnä oli kirjojen kopioiminen ja verkkojen kutominen. Nöyryytensä tähden Ferapont ei suostunut ryhtymään igumeniksi, vaan uskoi johtajan tehtävät eräälle oppilaistaan. Hänellä itsellään oli opettamisen armolahja, mutta hengellisissä asioissa hän kysyi aina neuvoa ystävältään pyhittäjä Kirililtä. Ferapont oli kuitenkin luostarinsa hengellinen isä ja ohjaaja, johon munkit turvautuivat mielen hämmennyksen hetkinä, ja hänen esimerkkinsä innoitti veljestöä askeettisiin kilvoituksiin.

Vuonna 1408 Ferapont perusti Možaiskin ruhtinas Andrein pyynnöstä toisen luostarin Lužki-nimiselle paikalle Moskovajoen varrelle. Sen pääkirkko pyhitettiin Jumalanäidin syntymälle kuten ensimmäisessäkin luostarissa. Ruhtinaan myötävaikutuksella Ferapont korotettiin ensin uuden luostarin igumeniksi ja sitten arkkimandriitaksi. Hän johti tätä luostaria 18 vuotta aina siihen asti, kunnes pääsi ikuiseen lepoon vuonna 1426. Pyhittäjä Ferapontia alettiin kunnioittaa pyhänä pian hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 1514 löytyivät hänen turmeltumattomat pyhäinjäännöksensä. Kirkko tunnusti hänen pyhyytensä kanonisoimalla hänet kohta vuoden 1547 kirkolliskokouksen jälkeen.

Pyhä Johannes Venäläinen

Pyhä Johannes syntyi 1600-luvun lopulla Ukrainassa ja kasvoi hurskaassa ortodoksisessa ympäristössä. Venäjän ja Turkin välisen sodan aikana (1711–1718) hän taisteli Pietari Suuren armeijassa. Taisteluissa Mustanmeren rannikkoalueesta tataarit ottivat hänet sotavangiksi yhdessä tuhansien muiden venäläissotilaiden kanssa ja myivät hänet Konstantinopolissa turkkilaiselle ratsuväenosaston päällikölle.

Päällikkö vei Johanneksen kotiseudulleen Kappadokian Prokopiin. Asuinpaikaksi hänelle annettiin nurkkaus tallista. Häntä yritettiin käännyttää islamiin lyömällä ja pilkkaamalla. Silloin Johannes sanoi isännälleen: ”Sinä olet minun ruumiini mutta et minun sieluni valtias. Jos annat minun rauhassa harjoittaa uskontoani, tottelen auliisti käskyjäsi. Olen tyytyväinen asuinpaikkaani tallisi nurkassa, koska se tuo mieleeni Kristuksen, joka valitsi mieluummin makuupaikakseen Betlehemin seimen kuin ylellisen vuoteen. Sinun lyöntisikin minä kestän, niin kuin Kristus kesti sotilaiden lyönnit. Mutta vaikka kiduttaisit minua miten hirveällä tavalla tahansa, Kristusta en koskaan kiellä.” Isäntä, jolle kristinusko ei ollut tuntematon, asuihan Prokopin kylässä myös kristittyjä, liikuttui näistä sanoista ja hänen asenteensa orjaansa muuttui. Hän alkoi käyttäytyä tätä kohtaan ystävällisesti eikä enää puhunut mitään islamiin kääntymisestä.

Johanneksen tehtävänä oli huolehtia hevosista, ja kun hänen isäntänsä ratsasti jonnekin, hänen piti seurata tätä jalkaisin, niin kuin orjalle kuului. Halpa-arvoinen asema ei häirinnyt häntä, sillä hänelle oli pääasia saada pysyä uskossaan. Kylän kristillinen kirkko, joka oli omistettu pyhälle Georgiokselle, oli lähellä hänen isäntänsä taloa. Johannes vietti usein öitään rukoillen polvillaan sen ulkoeteisessä. Palvelijatovereittensa kanssa hän tuli hyvin toimeen ja auttoi heitä mielellään välittämättä siitä, että he joskus pilkkasivat ja ivailivat häntä.

Johanneksen ahkera työ ja suuret hyveet, jotka vetivät hänen päälleen Jumalan siunauksen, heijastuivat myös hänen isäntänsä elämään. Tästä tuli paikkakunnan rikkain ja kunnioitetuin mies. Kiitokseksi osakseen tulleista hyvyyksistä hän päätti tehdä pyhiinvaelluksen Mekkaan, mikä muutenkin kuuluu kunnon muslimin velvollisuuksiin. Useita viikkoja miehensä lähdön jälkeen hänen vaimonsa järjesti heidän sukulaisilleen ja ystävilleen suuret pidot, että he kaikki toivottaisivat hänen puolisolleen onnellista paluumatkaa. Kun Johannes meni huoneeseen tarjoilemaan pilafia (eräänlainen riisipata), joka oli hänen isäntänsä lempiruokaa, vaimo huudahti: ”Kuinka talon isäntä iloitsisikaan, jos hän saisi syödä tätä herkullista pilafia!” Johannes rukoili hiljaa mielessään ja pyysi sitten, että emäntä antaisi hänelle lautasellisen pilafia, niin että hän voisi lähettää sen isännälleen. Kun emäntä hymyillen antoi hänelle lautasen täynnä tätä herkkua, vieraat laskivat leikkiä Johanneksen kustannuksella arvellen hänen tahtovan itse syödä sen.

Johannes meni kuitenkin ruokalautasen kanssa talliin ja rukoili: ”Herra, Sinä joka muinoin lähetit profeetta Habakukin Babyloniin viemään ruokaa leijonien luolassa olevalle Danielille[1], kuule minun rukoukseni ja toimita tämä ruokalautanen isännälleni!” Sen jälkeen Johannes palasi juhlavieraiden luo ja ilmoitti, että ruoka oli mennyt kohteeseensa. Kaikki purskahtivat nauruun.

Mutta kun isäntä aikanaan palasi kotiin mukanaan lautanen, johon oli kaiverrettu hänen nimikirjaimensa, ja kertoi löytäneensä sen eräänä iltana teltastaan täynnä herkullista pilafia, kaikki olivat ällikällä lyötyjä. Huutaen hämmästyksissään Allahia avukseen koko perhe ja heidän ystävänsä alkoivat osoittaa suurta kunnioitusta kristittyä orjaa kohtaan. Isäntäväki tahtoi päästää hänet vapaaksi ja antaa hänelle hyvän asunnon. Johannes halusi kuitenkin pysyä entisessä asemassaan ja sanoi hämärän tallin olevan hyvä rukouspaikka. Pilafilautanen, joka on säilynyt meidän päiviimme saakka, on nykyisin Evian Prokopin kirkossa Kreikassa.

Johanneksen hurskas ja työteliäs elämä jatkui vielä useita vuosia. Kun hän sitten sairastui, hän pyysi yhtä seudun kristityistä papeista tuomaan hänelle pyhän ehtoollisen. Tämä kuitenkin pelkäsi viedä pyhää sakramenttia islamilaiseen taloon, koska muslimit saattaisivat kenties häpäistä pyhät lahjat. Niinpä hän kätki ehtoollisen kovertamaansa omenaan, jonka sitten antoi tallissa Johannekselle. Näin tämä sai pyhät lahjat matkaevääkseen ikuiseen elämään. Toukokuun 27. päivänä 1730 Johannes pääsi lopulta Jumalan lasten kunniakkaaseen vapauteen. Hänen isäntänsä kutsui paikalle Prokopin papit ja arvovaltaiset kristityt ja antoi heille luvan haudata hänen ruumiinsa kristittyjen hautausmaahan. Osoituksena arvostuksestaan orjaansa kohtaan hän lahjoitti arvokkaan peitteen arkun päälle pantavaksi.

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin eräs iäkäs pappi näki unessa Johanneksen, joka pyysi häntä kaivamaan esiin reliikkinsä. Tämä ihmetytti pappia, koska Johannesta ei tuolloin vielä yleisesti pidetty pyhänä. Pian kuitenkin pappi ja muutamat muut kristityt alkoivat nähdä tulisen patsaan laskeutuvan keskiyöllä taivaasta Johanneksen haudalle. Tämän jälkeen pappi yhdessä parin kristityn miehen kanssa meni haudalle kaivaakseen sen auki. Pyhän ruumis löytyi maatumattomana ja levitti ympärilleen hyvää tuoksua. Täynnä hengellistä riemua he nostivat ruumiin haudasta ja kantoivat sen Pyhän Georgioksen kirkkoon, jonka eteisessä Johanneksella oli ollut tapana rukoilla. Ruumis sijoitettiin reliikkiarkkuun alttarin alle.

Heti pyhä Johannes alkoi tehdä ihmeitä ja kirkosta tuli Kappadokian kristittyjen pyhiinvaelluspaikka. Eikä vain kristittyjen, sillä pyhä Johannes auttoi myös muslimeja. Turkkilaiset sotajoukot Osman-paššan johdolla tahtoivat vuonna 1832 yöpyä Prokopissa matkallaan kukistamaan Egyptissä puhjennutta kapinaa. Suurin osa Prokopin turkkilaisista, jotka olivat janitsaareja, vihasi Osmania eikä tahtonut päästää tätä alueelleen. Turhaan alueen kristityt yrittivät varoittaa heitä seuraamuksista. Kun mikään ei auttanut, kristityt pakenivat vaimoineen ja lapsineen ympärillä oleviin kristittyjen kyliin jättäen Prokopiin vain vanhukset. Seuraavana päivänä Osman hyökkäsikin Prokopiin, ja sotilaat alkoivat heti tappaa ja ryöstää. He tunkeutuivat myös Pyhän Georgioksen kirkkoon, missä he ryöstettyään ensin kaiken mahdollisen avasivat myös pyhän Johanneksen reliikkiarkun. He arvelivat löytävänsä siitä arvotavaraa, mutta kun sitä ei ollut, he nostivat hänen ruumiinsa pois arkusta ja kantoivat sen kirkon pihaan. Sitten he sytyttivät nuotion ja heittivät pyhän ruumiin tuleen. Ihmeellisesti pyhän Johanneksen ruumis vain mustui vähän mutta säilyi palamatta. Turkkilaiset sotilaat kertoivat myöhemmin, että pyhä oli ilmestynyt liekkien keskellä ja alkanut uhkailla heitä. Kauhistuneina he jättivät ryöstösaaliinsa ja pakenivat alueelta.

Vuonna 1845 Prokopiin rakennettiin uusi suuri pyhälle Basileiokselle omistettu kirkko, jonne pyhän Johanneksen reliikit siirrettiin. Vuonna 1862 eräs nainen näki unen, että pyhä Johannes lähti reliikkiarkustaan ja piteli molemmin käsin kylän kreikkalaisen koulun kattoa, joka oli romahtamaisillaan. Todellakin seuraavana aamuna kyläläiset kuulivat yhtäkkiä valtaisan räsähdyksen ja koulun katto romahti, mutta ihmeen kautta kukaan koulun 20 oppilaasta ei loukkaantunut.

Kun väestönsiirrot Turkin ja Kreikan välillä toteutettiin vuonna 1922, Prokopin asukkaat ottivat mukaansa pyhän Johanneksen reliikit uuteen sijoituspaikkaansa Euboian (Evia) saaren Ahmet Agaan, joka sai uudeksi nimekseen Uusi Prokopi. Evakot rakennuttivat sinne pyhälle Johannekselle omistetun kirkon, jonne hänen reliikkinsä asetettiin näkyvälle paikalle kirkkosaliin.

Nykyisin Pyhän Johannes Venäläisen kirkko on yksi Kreikan tunnetuimmista pyhiinvaelluspaikoista. Pyhän Johannes Venäläisen elämästä ja hänen uudemmista hämmästyttävistä ihmeistään kertova kirja on ilmestynyt myös suomeksi.[2]

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Lisäyksiä Danielin kirjaan, luku Beel ja lohikäärme: 33–39. Vanhan testamentin apokryfikirjat, 344.

[2] Isä Ioannis Vernezos: Pyhä Johannes Venäläinen. Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestö 2003.

28.5.2017

Sävelmä
6. säv.

Nikean isien sunnuntai

pm. Eutykhios (+ 200–300-l.)

pt. Helena Divejevolainen (+ 1832)

Parimia
  1. 1. Moos. 14:14–20
  2. 5. Moos. 1:8–10, 15–17
  3. 5. Moos. 10:14–21

1. Moos. 14:14–20

1. Moos. 14:14–20

14 Kun Abram kuuli, että hänen veljenpoikansa oli joutunut vangiksi, hän aseisti taistelukelpoiset miehensä, jotka olivat syntyneet hänen teltoissaan, kolmesataakahdeksantoista miestä kaikkiaan, lähti kuninkaiden perään ja tavoitti heidät Danissa. 15 Siellä hän jakoi väkensä ryhmiin ja hyökkäsi yöllä vihollisten kimppuun, voitti heidät ja ajoi heitä takaa aina Hobaan, joka on Damaskoksesta pohjoiseen. 16 Hän otti takaisin kaiken saaliin samoin kuin sukulaisensa Lootin, tämän omaisuuden sekä naiset ja muun väen. 17 Kun Abram oli paluumatkalla lyötyään Kedorlaomerin ja hänen kanssaan liittoutuneet kuninkaat, Sodoman kuningas tuli häntä vastaan Savenlaaksoon, jota sanotaan myös Kuninkaanlaaksoksi. 18 Salemin kuningas Melkisedek toi sinne leipää ja viiniä. Hän oli Korkeimman Jumalan pappi, 19 ja hän siunasi Abramia sanoen: -- Siunatkoon Abramia Korkein Jumala, taivaan ja maan luoja. 20 Kiitetty olkoon Korkein Jumala, joka antoi sinun lyödä vastustajasi.

5. Moos. 1:8–11, 15–17

5. Moos. 1:8–11, 15–17

8 Tämän maan minä luovutan teille. Menkää ottamaan haltuunne se maa, josta minä olen valalla vannoen antanut lupauksen teidän isillenne Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille sekä heidän jälkeläisilleen.' 9 "Silloin minä sanoin teille: 'Minä en enää jaksa yksinäni johtaa teitä. 10 Herra, teidän Jumalanne, on antanut teidän lisääntyä, niin että teitä on nyt yhtä paljon kuin tähtiä taivaalla. 11 Herra, teidän isienne Jumala, tehköön teidät vielä tuhat kertaa lukuisammiksi ja siunatkoon teitä lupauksensa mukaisesti. 15 Silloin minä kokosin teidän heimojenne päämiehiä, viisaita ja kokeneita miehiä, ja määräsin heidät toimimaan teidän johtajinanne: tuhannen, sadan, viidenkymmenen ja kymmenen päällikköinä sekä kirjureina. 16 "Sitten annoin teidän tuomareillenne tämän käskyn: 'Kuunnelkaa tarkoin molempia osapuolia ja tuomitkaa oikein riippumatta siitä, käykö joku oikeutta maanmiehensä vai luonaan asuvan muukalaisen kanssa. 17 Älkää tuomitessanne olko puolueellisia, vaan kuunnelkaa alhaista samoin kuin ylhäistäkin. Älkää pelätkö ketään, sillä tuomareina te toimitte tehtävässä, jonka Jumala on teille antanut. Jos jokin asia on teistä liian vaikea, tuokaa se minun tutkittavakseni.'

5. Moos. 10:14–21

5. Moos. 10:14–21

14 "Herralle, teidän Jumalallenne, kuuluvat taivas ja taivasten taivaat sekä maa ja kaikki, mitä maan päällä on. 15 Ja kuitenkin Herra mieltyi juuri teidän esi-isiinne. Heitä hän rakasti, ja teidät, heidän jälkeläisensä, hän on valinnut kaikkien kansojen joukosta omaksi kansakseen. 16 Ympärileikatkaa siis sydämenne -- taipukaa kuuliaisiksi Herralle älkääkä enää niskoitelko. 17 Herra, teidän Jumalanne, on jumalien Jumala ja korkein Herra, suuri, väkevä ja pelottava Jumala. Hän ei ole puolueellinen eikä häntä voi lahjoa. 18 Hän huolehtii leskien ja orpojen oikeuksista, hän rakastaa muukalaista ja ruokkii ja vaatettaa hänet. 19 Samoin tulee myös teidän rakastaa muukalaista olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. 20 "Pelätkää Herraa, Jumalaanne, palvelkaa häntä, pysykää hänelle uskollisina ja vannokaa valanne hänen nimeensä! 21 Ylistäkää häntä, hän on teidän Jumalanne. Hän teki teidän hyväksenne ne suuret ja pelottavat teot, jotka olette omin silmin nähneet.

Polyeleon evankeliumi
Joh. 21:1–14
X ylösnousemusevankeliumi

Ylösnousemusevankeliumi X

 Siihen aikaan 1 Jeesus taas ilmestyi opetuslapsilleen, nyt Tiberiaanjärvellä. Se tapahtui näin: 2 Siellä olivat yhdessä Simon Pietari, Tuomas eli Didymos, Natanael Galilean Kaanasta, Sebedeuksen pojat ja kaksi muuta Jeesuksen opetuslasta. 3 Simon Pietari sanoi: "Minä lähden kalaan." "Me tulemme mukaan", sanoivat toiset. He nousivat veneeseen ja lähtivät järvelle, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään. 4 Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet häntä. 5 Jeesus huusi heille: "Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?" "Ei ole", he vastasivat. 6 Jeesus sanoi: "Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte." He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös. 7 Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: "Se on Herra!" Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen. 8 Muut opetuslapset tulivat veneellä ja vetivät kalojen täyttämää verkkoa perässään, sillä rantaan ei ollut paljonkaan matkaa, vain parisataa kyynärää*. 9 Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää. 10 Jeesus sanoi heille: "Tuokaa tänne niitä kaloja, joita äsken saitte." 11 Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon -- kaikkiaan sataviisikymmentäkolme -- verkko ei revennyt. 12 Jeesus sanoi: "Tulkaa syömään." Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: "Kuka sinä olet?", sillä he tiesivät, että se oli Herra. 13 Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi kalaa. 14 Tämä oli jo kolmas kerta, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi opetuslapsilleen.

Joh. 21:1–14
Epistola
Ap. t. 20:16–18a, 28–36

Ap. t. 20:16–18a, 28–36

Ap. t. 20:16–18a, 28–36

16 Paavali oli päättänyt purjehtia Efesoksen ohi, ettei häneltä kuluisi liiaksi aikaa Aasiassa. Hän piti kiirettä ehtiäkseen, mikäli mahdollista, helluntaiksi Jerusalemiin. 17 Miletoksesta Paavali lähetti sanan Efesokseen ja kutsui seurakunnan vanhimmat luokseen. 18 Kun nämä olivat tulleet, Paavali puhui heille: 28 "Pitäkää huoli itsestänne ja koko laumasta, jonka kaitsijoiksi Pyhä Henki on teidät pannut huolehtikaa seurakunnasta, jonka Herra omalla verellään on itselleen lunastanut. 29 Minä tiedän, että lähtöni jälkeen teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. 30 Teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka julistavat totuudenvastaisia oppeja vetääkseen opetuslapset mukaansa. 31 Olkaa siis valveilla ja muistakaa, että minä kolmen vuoden ajan olen lakkaamatta, yötä päivää kyynelsilmin opastanut itse kutakin teistä. 32 "Jätän nyt teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, sen sanan, jossa on voima rakentaa teitä ja antaa perintöosa kaikkien pyhitettyjen joukossa. 33 Hopeaa tai kultaa tai vaatteita en ole keneltäkään halunnut. 34 Te tiedätte itse, että minä näillä käsilläni olen hankkinut itselleni ja tovereilleni sen, mitä olemme tarvinneet. 35 Kaikin tavoin olen teille osoittanut, että näin, työtä tehden, tulee huolehtia vähäosaisista muistaen Herran Jeesuksen omat sanat: 'Autuaampi on antaa kuin ottaa.'" 36 Näin puhuttuaan Paavali polvistui ja rukoili yhdessä toisten kanssa.

Joh. 17:1–13
28.5.2017

Pyhien isien sunnuntai, pääsiäisajan 7. sunnuntai.

1 Tämän puhuttuaan Jeesus nosti katseensa kohti taivasta ja sanoi: "Isä, hetki on tullut. Kirkasta Poikasi, että Poika kirkastaisi sinut. 2 Sinä olet uskonut kaikki ihmiset hänen valtaansa, jotta hän antaisi ikuisen elämän kaikille, jotka olet hänelle uskonut. 3 Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen. 4 Minä olen kirkastanut sinut täällä maan päällä saattamalla päätökseen työn, jonka annoit tehdäkseni. 5 Isä, kirkasta sinä nyt minut, ota minut luoksesi ja anna minulle se kirkkaus, joka minulla oli sinun luonasi jo ennen maailman syntyä. 6 "Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle. He olivat sinun, ja sinä uskoit heidät minulle. He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi 7 ja tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta. 8 Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan. Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt. 9 "Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. 10 Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä. 11 "Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. 12 Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen. 13 "Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät.

Joh. 17:1–13

Päivän synaksario

Pyhä marttyyri Helikonis

Pyhä Helikonis oli kaunis nuori neitsyt Tessalonikasta. Hän meni keisari Gordianuksen vainon aikana, vuoden 244 tienoilla, Korinttiin innostamaan sen asukkaita ottamaan vastaan todellisen uskon. Prokonsuli Perinios vangitutti hänet. Tytön kauneus teki häneen kuitenkin niin suuren vaikutuksen, että hän olisi tahtonut vapauttaa tämän. Mutta Helikonis pysyi horjumatta Kristuksen tunnustajana ja kieltäytyi ehdottomasti osoittamasta millään tavalla kunnioitusta epäjumalille. Rangaistukseksi hänen jalkansa sidottiin härän valjaisiin ja häntä vedettiin pitkin maata. Sitten häntä kidutettiin tervan ja sulatetun tinan sekoituksella. Lopuksi kiduttajat ajoivat hänen päänsä paljaaksi ja sivelivät hänen ruumistaan palavilla soihduilla, mutta hän kesti kidutukset tyynesti.

Tämän jälkeen Helikonis vietiin epäjumalien temppeliin. Sen sijaan että hän olisi uhrannut niille, hän sai rukouksellaan aikaan, että Athenen, Zeuksen ja Asklepioksen patsaat kaatuivat. Raivostuneet pakanat hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja leikkasivat irti hänen rintansa.

Kidutusten ja vankeuden kestäessä prokonsuli vaihtui, ja Helikonis vietiin Perinioksen seuraajan Justinoksen eteen, joka käski asettaa hänet makuulleen hehkuvaksi kuumennetulle pronssivuoteelle. Pyhät ylienkelit Gabriel ja Mikael tulivat kuitenkin parantamaan hänen palaneen lihansa. Seuraavaksi Helikonis heitettiin villieläinten raadeltavaksi. Ne eivät kuitenkaan koskeneet häneen, ja lopulta pyhän Helikoniksen pää katkaistiin, ja näin hän sai marttyyrien katoamattoman kruunun.

Pyhä pappismarttyyri Eutykhios

Eutykhios oli kääntynyt kristinuskoon ja viettänyt pyhää elämää, minkä ansiosta hänet oli vihitty papiksi. Kristittyjen vainon aikana hän meni vapaaehtoisesti valtaapitävien eteen julistamaan, että Herramme Jeesus Kristus on tosi Jumala. Eutykhios ivasi epäjumalankuvia ja sylki niiden päälle. Hän sai kärsiä monia rangaistuksia ja vaikeuksia, mutta kesti ne Kristuksen armosta. Hän saarnasi pelastusta vielä silloinkin, kun hänet oli kädet sidottuina sullottu säkkiin.

Lopulta pappismarttyyri Eutykhios – Joosef Hymnografin (812–886) mukaan – heitettiin mereen, jonne hän hukkui saavuttaen näin kaipaamaansa tavoitteen. Kristityt ottivat talteen hänen reliikkinsä, joiden ansiosta tapahtui monia parantumisia. Pyhän pappismarttyyri Eutykhioksen esirukouksia pyytävät varsinkin jumalattomien vangeiksi tai johonkin muuhun ahdinkoon joutuneet.

Pyhä Germanus, Pariisin piispa

Pyhä Germanus (Germain) syntyi Autunissa vuoden 496 tienoilla. Päätettyään opintonsa hän asui erään sukulaisensa luona, jonka kanssa he viettivät Jumalalle otollista elämää askeesissa, rukouksessa ja hymnejä laulaen. Autunin piispa vihki hänet papiksi, ja hänen seuraajansa nimitti Germanuksen pyhän Simforianin tunnetun luostarin johtajaksi. Joskus hänen ankaruutensa aiheutti kitkaa hänen ja piispan välille, mistä syystä hänet heitettiin useita kertoja vankilaan. Hänen sellinsä ovi avautui itsestään, mutta Germanus ei astunut kynnyksen yli ennen kuin sai siihen luvan.

Noin vuonna 555 kuningas Childebert nimitti Germanuksen Pariisin piispaksi. Germanus jatkoi piispanakin askeettista elämäänsä muuttamatta ruokailutapojaan tai vaatetustaan. Hän pysyi lopun ikäänsä munkkina ja askeetikkona pitäen samalla huolta laumansa pelastuksesta. Germanuksella riitti myötätuntoa niin hyville kuin pahoillekin, ja aina kun hänelle tarjoutui tilaisuus, hän vapautti vankeja ja orjia. Hän ruokki kerjäläisiä ja jakoi avustuksia köyhille, ja kun kirkon varat eivät riittäneet, hän turvautui kuningas Childebertiin, joka arvosti häntä erityisesti, sillä Germanus oli parantanut kuninkaan vakavan sairauden, jossa lääkärit eivät olleet pystyneet auttamaan. Germanus sai Jumalalta ihmeiden tekemisen lahjan, ja hän paransi monia sairaita rukouksillaan ja vapautti riivattuja. Hänen maineensa parantajana levisi laajalle.

Piispa Germanus perusti Pariisiin pyhälle ristille ja pyhälle Vincentiukselle omistetun luostarin, joka hänen kuolemansa jälkeen on tullut tunnetuksi hänen mukaansa nimellä Saint-Germain-des-Prés. Hän toi sinne Simforianin luostarin munkkeja, jotta sielläkin vakiintuisi Lérinsin luostarisääntö. Hän tunsi kirkon perinteen ja piti huolta Gallian kirkon rauhasta ja yhtenäisyydestä. Hän oli ratkaisevassa roolissa Toursin kirkolliskokouksessa (566) ja kutsui koolle kaksikin kirkolliskokousta Pariisiin (557).

Kuningas Childebertin seuraajan kuoleman jälkeen valtakunta jaettiin neljän veljenpojan kesken. Heistä Pariisin kuningas Charibert oli jumalaton ja irstas mies, joka otti vaimoikseen kaksi sisarusta. Hän ei piitannut piispan määräämästä ekskommunikaatiosta, mutta pian sen jälkeen Jumala antoi sekä kuninkaan että hänen toisen vaimonsa kuolla.

Toimittuaan vuosikausia rauhan rakentajana ja esikuvallisena esipaimenena Pariisin esipaimen pyhä Germanus nukkui pois Herrassa 80 vuoden iässä toukokuun 28. päivänä vuonna 576. Hänet haudattiin Pariisin-luostarinsa kirkkoon. Kun tulipalo hävitti Pariisia vuonna 585, pyhä Germanus ilmestyi pelastamaan liekeistä ihmisiä, jotka olivat etsineet suojaa hänen hautakammionsa läheltä.

Pyhä Ignati, Rostovin piispa

Pyhä Ignati vihittiin munkiksi Teofanian eli Jumalan ilmestymisen luostarissa Rostovissa. Myöhemmin hän toimi jonkin aikaa luostarin arkkimandriittana. Vuonna 1261 hänet vihittiin Rostovin piispaksi. Pyhä Ignati valisti pohjoista seutua oikean uskon valolla ja perusti Valgetjärven (ven. Beloje ozero) rannalle Pyhän Kolminaisuuden luostarin. Hän johti hiippakuntaansa 26 vuotta vaikeana mongolivallan aikana tehden väsymättä ja uhrautuvasti työtä kirkon ja isänmaansa hyväksi. Hänet tultiin tuntemaan myös ruhtinaiden välisten erimielisyyksien sovittelijana.

Pyhä Ignati siirtyi rauhassa Jumalan luo vuonna 1288. Hautajaispäivänä muutamat hurskaat uskovat näkivät hänen nousevan arkusta ja siunaavan hautajaisiin kokoontunutta kansaa. Tapahtui ihmeellisiä parantumisia, jotka vakuuttivat papiston ja kansan Ignatin pyhyydestä. Hänen ruumistaan ei tavalliseen tapaan laskettu hautaan, vaan sitä pidettiin jo heti kuoleman jälkeen pyhäinjäännöksenä ja se sai jäädä Rostovin katedraaliin.

Pyhä Geronti, Moskovan metropoliitta

Pyhä Geronti valittiin Moskovan metropoliitaksi vuonna 1471. Sitä ennen hän oli ollut Simonovon luostarin johtajana Moskovassa sekä Kolomnan piispana. Gerontin metropoliittakausi oli vilkkaan rakentamisen aikaa. Moskovan Kremliin esimerkiksi rakennettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen (Uspenie) katedraali.

Pyhä Geronti oli voimakastahtoinen piispa, joka ei sietänyt suuriruhtinas Iivana III:n sekaantumista kirkon asioihin. Välillä hän jätti piispanistuimensa ja vetäytyi Simonovon luostariin. Papisto kuitenkin katsoi Gerontin olevan oikeassa. Lopulta suuriruhtinas taipui pyytämään anteeksi ja lupasi olla sekaantumatta kirkon sisäisiin asioihin, jolloin Geronti palasi hoitamaan piispallisia tehtäviään. Valtiollisissa asioissa pyhä Geronti oli kuitenkin aina suuriruhtinaan hyvä neuvonantaja ja liittolainen. Pyhä Geronti nukkui kuolonuneen vuonna 1489.

Pyhittäjä Sofroni Bulgarialainen

Pyhittäjä Sofroni oli kotoisin Penkovtsin kylästä lähellä Sofiaa. Hän toimi kylän pappina, mutta pakeni 1400-luvun lopussa vaimonsa kanssa turkkilaisten uhkaa Valakiaan. Siellä paikallinen hallitsija Radu (1495−1508) otti hänet suojelukseensa. Vaimonsa kuoltua Sofroni vihkiytyi munkiksi. Hallitsija Radun kuoleman jälkeen Sofroni palasi Tonavan varrelle ja asettui luostariin Rusen kaupungin lähistölle. Siellä hän tuli tunnetuksi askeettina, hartaana rukoilijana ja köyhien auttajana. Paholainen ei kuitenkaan kestänyt hänen loistavan hyveellistä elämäänsä vaan yllytti erään luostarin työntekijöistä tappamaan hänet kirveellä noin vuonna 1510. Kolmen vuoden kuluttua pyhittäjä Sofroni ilmestyi muutamille munkeille ja pyysi heitä nostamaan pyhäinjäännöksensä haudasta. Reliikit löydettiin turmeltumattomina ja niistä lähti suunnattoman hyvä tuoksu. Reliikkien äärellä tapahtui paljon ihmeitä. Myöhemmin ne siirrettiin Serbiaan.

Pyhä uusmarttyyri Mitros Peloponnesoslainen

Pyhä uusmarttyyri Mitros (Demetrios) syntyi Peloponnesoksella 1700-luvulla kristittyyn perheeseen. Kiellettyään kristinuskon 11-vuotiaana hänestä tuli muslimi ja myöhemmin huomattavien turkkilaisten palveluksessa rikas ja kunnioitettu mies. Yhtäkkiä hän kuitenkin oivalsi maallisen loiston turhuuden, muisti hurskaan lapsuutensa, alkoi itkeä katkerasti ja päätti katua. Hän palasi kotiseudulleen Kreikan Tripoliin, myi kaiken omaisuutensa, teki synnintunnustuksen ja aloitti uudelleen hurskaan ja kunnioitettavan kristillisen elämän.

Kymmenen vuotta myöhemmin, kun hän kerran kävi liikeasioissa Mistrassa, hänen aikaisemmin tuntemansa turkkilaiset tunnistivat hänet. Siihen aikaan muslimit Mistrassa olivat parrakkaita, mutta kristityiltä parran kasvattaminen oli kielletty. He ottivat hänet kiinni ja veivät hänet Tripolitsan ottomaanikuvernöörin eteen syyttäen häntä islaminuskon pettämisestä. Mitros vastasi käsittäneensä monien vuosien jälkeen, että kristinusko oli oikea usko, jonka valosta hän oli nuorena luopunut syöksyäkseen pimeyteen. Hän tunnusti rohkeasti: ”Minä synnyin kristittynä ja haluan kuolla kristittynä. Uskon Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, kolmiyhteiseen Jumalaan, joka on yksiolennollinen ja jakaantumaton. Olen valmis kärsimään kidutuksia uskoni takia ja vuodattamaan vereni Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajani, rakkauden tähden.” Hänet heitettiin vankilaan, missä muslimit yrittivät tehdä kaikkensa saadakseen hänet palaamaan islamiin. Mitros ei kuitenkaan kuunnellut heidän perustelujaan vaan pilkkasi islamin profeettaa, lakia ja uskontoa, joten heidän oli lähdettävä sieltä tyhjin toimin. Hänelle määrättiin kuolemantuomio islamin häväistyksestä.

Mitros vietiin kahleissa mestauspaikalle. Pyöveli kehotti häntä tunnustamaan aikaisemman islamilaisen uskonsa, mutta marttyyri vain nauroi hänelle, sylki hänen päälleen ja alkoi kirota islamia ja muslimeja. Uudelleen hän tunnusti Pyhän Kolminaisuuden todelliseksi Jumalaksi ja sanoi pelastuksensa olevan Kristuksessa. Hän pyysi paikalla olleita kristittyjä rukoilemaan Herraa puolestaan ja rukoili itsekin. Pyhä uusmarttyyri Mitros mestattiin toukokuun 28. päivänä vuonna 1794, Pyhän Kolminaisuuden päivänä. Kristityt saivat viranomaisilta luvan noutaa hänen pyhät jäännöksensä ja hautasivat ne kunniallisesti Pyhän suurmarttyyri Demetrios Mirhanvuodattajan kirkkoon.

Pyhä uusmarttyyri Sakarias Prusalainen

Pyhä Sakarias syntyi Bitynian Prusassa (nyk. Bursa) 1700-luvun puolivälissä hurskaaseen kristittyyn perheeseen. Hän jatkoi lapsuusvuosiensa kristillistä elämäntapaa myös nuorukaisena ja tuli arvolliseksi saamaan pappisvihkimyksen. Mutta vähitellen tapahtui muutos huonompaan suuntaan, ja Sakariaksesta tuli alkoholisti. Vuonna 1801 hän hairahtui alkoholin vaikutuksen alaisena kieltämään uskonsa ja kääntyi muslimiksi. Heti juopumuksesta selvittyään hän tajusi tekonsa raskauden ja alkoi hautoa toivetta, että pystyisi pyyhkimään pois syntinsä omalla verellään.

Alkoholi ei kuitenkaan vieläkään hellittänyt otettaan Sakariaasta. Kun hän taas kerran oli juovuksissa, hän alkoi riidellä köyhän lesken kanssa, jota hän oli rahallisesti avustanut, ja vaati tältä rahojaan takaisin. Tästä suuttuneena leski sanoi hänelle jotakin loukkaavaa. Sakarias päätti tehdä leskivaimosta valituksen tuomioistuimeen, mutta kun hän meni viranomaisten luo, nämä alkoivat huutaa, etteivät he voi ottaa käsittelyyn uskottoman juopon asioita. Koraani ja islamilainen lakihan kieltävät alkoholijuomat, ja juopotteleva muslimi häpäisee islamin lain ollen siten uskotontakin pahempi. Silloin Sakariaan pää yhtäkkiä selveni ja hän vastasi, että hän oli todellakin uskoton heidän uskossaan, sillä hän uskoo Kristukseen Luojana ja Herrana. Varmemmaksi vakuudeksi hän heitti turbaaninsa maahan ja polki sitä. Turkkilaiset pitivät tätä humalaisen puheena ja panivat hänet juopumuksen vuoksi vankilaan. Siellä Sakarias itki katkerasti syntejään. Vankilasta käsin hän oli myös yhteydessä kaupungin eri kirkkoihin pyytäen esirukouksia puolestaan.

Seuraavana päivänä Sakarias astui turkkilaisten johtomiesten tuomioistuimen eteen, mutta oli täysin kuuro imarteleville ehdotuksille ja houkutuksille, joita tuomarit tekivät saadakseen hänet palaamaan islamiin. Kun hän sitten palasi vankilaan, hän tunsi, että se armo, jonka hän oli kadottanut luopuessaan kristinuskosta, tuli takaisin häneen. Se oli hänelle suuri hetki. Armo täytti hänet yliluonnollisella ilolla ja halulla saada vuodattaa verensä Kristuksen tähden.

Pian Sakarias vietiin kidututettavaksi. Hänen jalkapohjiaan hakattiin ja hänen päähänsä pantiin kuumennettu pronssikypärä. Kaiken tämän seurauksena hänen rakkautensa Kristusta kohtaan vain kasvoi. Kiduttajat työnsivät bamburuo’on piikkejä hänen sormiensa ja varpaidensa kynsien alle. Kun kädet ja jalat olivat turvonneet, he kiskoivat kynnet irti, mikä oli äärimmäisen tuskallista. Mutta Sakariaan ilo vain kasvoi kidutusten myötä. Hänen ainoa huolensa oli, ettei hänen tarvitsisi kuolla ilman synnintunnustusta ja pyhää ehtoollista. Kaupungin kristittyjen johtomiehet saivat salakuljetetuksi papin vankilaan. Näin Sakarias sai synnintunnustuksen jälkeen matkaevääkseen pyhän ehtoollisen.

Kun kuulustelu jatkui, Sakarias vastasi kuolemalla uhkailemiseen vain julistamalla uskoaan Pyhään kolmiyhteiseen Jumalaan. Turkkilaisille hän ehdotti kääntymistä kristinuskoon. Heti kun mestauspäätös oli julistettu, hänet lähetettiin vielä yhdeksi päiväksi vankilaan siinä toivossa, että hän muuttaisi mieltään.

Seuraavana päivänä pappismarttyyri Sakarias oli vielä entistäkin iloisempi ja innokkaampi käymään kohti kuolemaa. Iloisin mielin hän kulki kaupungin halki huutaen kohtaamilleen kristityille: ”Antakaa minulle anteeksi, veljet, ja Jumala antakoon teille anteeksi!” Kun hän tuli Pyhän Johannes Teologin kirkon kohdalle, hän pyysi päästä käymään sisällä. Tämä sallittiin hänelle. Sitten hänet vietiin siihen kaupunginosaan, missä hän asui, ja omalla pihallaan hän kumarsi päänsä mestauspölkylle. Tämä tapahtui 28.5.1802. Pyhä uusmarttyyri Sakarias oli tuolloin 38-vuotias.

Pyhittäjä Helena Divejevolainen

Pyhittäjä Helena (Manturova) syntyi aatelisperheeseen vuonna 1805. Hänen veljensä Mikael Manturov parantui ihmeellisesti vaikeasta sairaudesta pyhittäjä Serafim Sarovilaisen (2.1.) voideltua hänet pyhällä öljyllä.

Helena oli iloinen nuori nainen. 17-vuotiaana hän meni kihloihin rakastamansa miehen kanssa. Mutta äkkiä hän ilman mitään näkyvää syytä purki kihlauksen ja antautui viettämään riehakasta seurapiirielämää. Eräänä päivänä hän näki näyssä valtaisan tulta syöksevän lohikäärmeen. Peloissaan Helena huusi avukseen Jumalanäitiä ja lupasi, ettei koskaan mene naimisiin vaan lähtee luostariin. Kauhea näky katosi välittömästi.

Tämän jälkeen Helenan vilkas luonne muuttui vakavaksi. Hän kävi monta kertaa pyhittäjä Serafimin luona pyytämässä lupaa ja siunausta luostariin menolleen, mutta vanhus toisteli vain, että Helena tulisi saamaan hyvän sulhasen. Tämä ajoi Helenan epätoivoon. Hän sulkeutui huoneeseensa ja alkoi viettää lähes erakon elämää. Hän itki ja rukoili paljon, ja halu luostarielämään kasvoi kasvamistaan hänen sielussaan. Näin pyhittäjä Serafim valmisti häntä kolmen vuoden ajan ennen kuin antoi hänelle siunauksen mennä ”kihloihin” eli siirtyä kilvoittelemaan läheiseen Divejevon sisaristoon. ”Sellaista Sulhasta minä tarkoitin, iloni”, vanhus selitti Helenalle. Ilosta suunniltaan Helena lähti siltä istumalta suoraan Divejevoon ja jäi sinne pysyvästi. Hän oli tuolloin 20-vuotias. Sisaristo toimi Divejevon kylässä Jumalanäidin Kazanilaiselle ikonille pyhitetyn kirkon yhteydessä.

Pyhittäjä Serafim antoi Helenalle ohjeita luostarielämää varten. Helenan tuli lukea päivittäin akatistosta Jumalanäidille, Psalttaria esirukouksineen sekä oma rukoussääntönsä. Hänen piti pysytellä vaiti ja vastata vain tärkeimpiin kysymyksiin. Kuullessaan toisten puhuvan jotain, mikä ei ollut hyödyllistä, hänen tuli lähteä heti pois paikalta, ettei itse joutuisi kiusaukseen. Hänen tuli tarkkailla itseään, etteivät häiritsevät ja kiusaavat ajatukset pääsisi hänen mieleensä. Hän ei saanut olla koskaan jouten, vaan aina jossakin askareessa. Myös syömistä ja unta tuli rajoittaa. Rukouksen tuli aina olla hänen huulillaan. Pyhittäjä Serafim neuvoi häntä toistamaan lounaaseen asti Jeesuksen rukousta ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua, syntistä” ja lounaan jälkeen rukousta ”Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät”.

Helena kilvoitteli Divejevon yhteisössä hengellisen isänsä ohjauksessa. Hän harjoitti lakkaamatonta rukousta ja mietiskelyä sekä täydellistä vaikenemista. Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Serafim määräsi hänet kirkon hoitajaksi ja antoi vihkiä hänet viitankantajaksi. Uudessa tehtävässään Helena pysytteli jatkuvasti kirkossa huolehtien sen siisteydestä. Koska lukutaitoisia sisaria oli vähän, hän luki Psalttaria esirukouksineen jopa kuusi tuntia yhtä mittaa. Hän jopa yöpyi kirkossa ja levähti yöllä sen nurkassa tiililattialla. Paholainen säikytteli Helenaa nostattamalla pelottavia näkyjä ja aiheuttamalla melua ja koputuksia. Lopulta Helena ei enää kestänyt, vaan meni kertomaan peloistaan pyhittäjä Serafimille. Tämä rohkaisi häntä, mutta kielsi häntä jäämästä yksin kirkkoon yöksi. Sen jälkeen ilmestykset ja äänet lakkasivat.

Kun pyhittäjä Serafim perusti Divejevon sisariston yhteyteen uuden mylly-yhteisön, hän halusi nimittää Helenan sen johtajaksi. Helena kuitenkin joutui hämilleen ja kieltäytyi tehtävästä: ”En minä voi, isä! Olen aina ollut Teille kuuliainen, mutta nyt en voi! Käskekää minun ennemmin kuolla nyt tässä jalkojenne juuressa, mutta johtajaksi en voi enkä halua ryhtyä!” Mylly-yhteisön valmistuttua pyhittäjä Serafim käski kuitenkin sen seitsemää ensimmäistä sisarta pitämään Helenaa johtajanaan ja pyytämään tältä siunauksen kaikkiin asioihin, vaikka Helena itse pysyi kuolemaansa asti Kazanin kirkon yhteydessä toimivassa vanhassa yhteisössä. Johtajan asemastaan huolimatta Helena teki työtä ja hoiti kuuliaisuustehtäviä siinä missä muutkin sisaret. Erityisen innokkaasti hän oli mukana, kun sisaret alkoivat pyhittäjä Serafimin siunauksella kaivaa ns. Jumalanäidin kaivantoa Divejevon luostarin ympärille.

Helena oli luonteeltaan lempeä ja teki salaa paljon hyvää toisille. Hän tiesi, että monet köyhistä oloista tulleet sisaret elivät puutteessa luostarissa, ja auttoi salaa niin heitä kuin lähiseudun kerjäläisiäkin. Itse hän söi vain uunissa kypsennettyä perunaa ja leipää. Kun hänen mukanaan luostariin tullut palvelustyttö Ustinja sairastui keuhkotautiin, hän hoiti tätä keljassaan tämän kuolemaan asti.

Helena kilvoitteli ja pyrki kiihkeästi kohti Jumalaa. Hän jätti varauksetta kaiken maallisen ja suuntasi kulkunsa kohti taivasta. Hengellisen isänsä pyhyyteen hän uskoi niin lujasti, että otti tämän jokaisen sanan vastaan kuin Jumalan ilmoituksena.

Vähän ennen Helenan ihmeellistä kuolemaa pyhittäjä Serafim kutsui hänet luokseen ja antoi hänelle erikoisen kuuliaisuustehtävän. Hän kertoi, että Helenan veli Mikael oli kuolemansairaana, mutta että Mikaelia vielä tarvittiin hoitamaan Divejevon yhteisön asioita. Niinpä pyhä vanhus pyysi, että Helena kuolisi veljensä puolesta. ”Siunatkaa, isä”, Helena vastasi rauhallisesti niin kuin aina, kun hänelle annettiin kuuliaisuustehtävä. Samassa hän kuitenkin pelästyi ja sanoi: ”Isä, minä pelkään kuolemaa!” ”Miksi me pelkäisimme kuolemaa, iloni”, pyhittäjä Serafim vastasi. ”Meitä varten on varattu vain ikuinen ilo.”

Muutaman päivän kuluttua helluntain aattona vuonna 1832 Helena antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hän oli tuolloin 27-vuotias ja oli ollut luostarissa seitsemän vuotta. Pyhittäjä Serafim lohdutti itkeviä sisaria sanoen: ”Miten hupsuja te olette, iloni! Mitä tässä itkemään! Sehän on synti! Meidän pitää iloita: Helenan sielu pyrähti lentoon kuin kyyhkynen ja kohosi Pyhän Kolminaisuuden luo. Kerubit, serafit ja kaikki taivaalliset voimat antoivat hänelle tietä! Hän on nyt Jumalanäidin palveluksessa. Hän on taivaan Valtiattaren hovineiti!” Pyhittäjä Serafim myös ennusti, että Helenaa tultaisiin aikanaan kunnioittamaan pyhänä.

Ennen Venäjän vallankumousta pyhittäjä Helenan haudalla tiedetään tapahtuneen ihmeitä. Divejevon luostarin sisaret ja siellä vierailevat kävivät haudalla päivittäin pyytämässä, että Helena muistaisi heitä Jumalan valtaistuimen edessä. Vuonna 2000 pyhittäjä Helena kanonisoitiin yhdessä Divejevon pyhittäjä-äitien Marfan (21.8.) ja Aleksandran (13.6.) kanssa. Heidän hautansa avattiin ja pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.