Tuomiosunnuntai 19. helmikuuta

Ortodoksiselle liturgiselle perinteelle on tunnusomaista, että kirkkovuoden jokaisesta suuresta juhlasta ja paastosta ilmoitetaan etukäteen. Tulevana sunnuntaina vietetään tuomiosunnuntaita, joka on pääsiäisen ajankohdasta riippuen joko kolmas tai – kuten tänä vuonna – neljäs suureen paastoon valmistavista sunnuntaista.

Tuomiosunnuntain ehtoopalveluksen stikiirassa laulamme: "Tultuamme tietämään Herran käskyt menetelkäämme niiden mukaan: Antakaamme nälkäisille syödä ja janoaville juoda, vaatettakaamme alastomia, ottakaamme huoneeseemme kodittomia, käykäämme lohduttamassa sairaita ja vankeudessa olevia, jotta hän, joka tulee tuomitsemaan koko maata, sanoisi meille: Tulkaa, Isäni siunatut, omistakaa se valtakunta, joka on teille valmistettu!

Kun luemme Jeesuksen Matteuksen evankeliumissaan esittämän vertauksen viimeisestä tuomiosta (Matt.25:31-46), saattaa käydä niin, että katseemme hämärtyy. Tuomari saattaa tuntua meistä kovin yksioikoiselta ja tilanne esittäytyä liian mustavalkoisena.

Todellisuudessa Jumala on useasti viestinyt armosta ja lempeydestä jokaista heikkoa ja syntistä kohtaan. Muistamme katumuksen sakramentin rukouksesta viittauksen Herran sanoihin: En minä tahdo, että jumalaton kuolee vaan että hän kääntyy tieltään ja saa elää” (Hes. 33:11). Myös edellisenä sunnuntaina kuulemamme evankeliumijakso tuhlaajapojasta (Luuk. 15:11-32) tuo erityisen ilmeikkäästi esiin Jumalan armahtavaisuuden.

Vertauksessa viimeisestä tuomiosta Jeesus kiinnittää huomiomme siihen, mikä on keskeisin tekijä Jumalan ja ihmisen lähentymisessä. Myötätunto, tavallinen inhimillinen suhtautuminen on se, mitä meiltä odotetaan. Eivät ulkonaiset hurskaat teot, eivät pitkät rukoukset tai jumalanpalvelukset eivätkä mitkään teot, joiden vaikuttimena ei ole aito välittäminen, avaa tietä ikuiseen elämään. Itse Herra viittaa profeetta Hooseaan, kun hän sanoo: ”Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja (Matt. 9:13, Hoos. 6:6).

Suuren ja pyhän paaston kynnyksellä kirkko muistuttaa meille, että kilvoittelulla on vain välineellinen arvo. Silti se on ratkaisevan tärkeä, sillä se on meille kuin työkalupakki. Sen avulla voimme halutessamme muokata sisimpäämme niin, että aktiivinen suuntautuminen Herran ohjeiden noudattamiseen tulee osaksi luontaista toimintatapaamme. Tämä, ei sen vähäisempi, on kilvoituksen tavoite.

Viimeisen tuomion vertauksessa hyvää tehneet tai sitä tekemättä jättäneet eivät olleet itse havainneet toimiaan eivätkä niiden laatua. Toisille oli eläminen myötätuntoisuudesta käsin tullut niin luonnolliseksi osaksi omaa olemusta, etteivät he kiinnittäneet siihen huomiota: vasen käsi ei tiennyt mitä oikea tekee. (Vertaa Matt. 6:3.)

Vastaavasti vertauksen itsekeskeiset eivät edes huomanneet puutteenalaisia ihmisiä. Tämä olemassaolon ulottuvuus oli jäänyt heidän elämänpiirinsä ulkopuolelle.

Kun viikon kuluttua, sovintosunnuntain iltana, astumme suuren ja pyhän paaston portista, kirkko on siis valmentanut meitä kiinnittämään huomiota oikeisiin asioihin. Käytämme suuren ja pyhän paaston tarjoamia välineitä siihen, mihin ne on tarkoitettu: avartamaan mielemme näkemään läheltä sekä Jumalaa että hänen kuvaansa jokaisessa vastaantulijassa.

Näin lähdemme siis matkalle kohti Herran riemusaattoa Jerusalemiin, hänen nöyrtymistään, kuolemaansa, hautaamistaan ja lopuksi hänen ylösnousemistaan kolmantena päivänä.

Rovasti Sergius Colliander

Kuvat: RIISA Suomen ortodoksinen kirkkomuseo

17.2.2017

Tulostettava sivu