Ortodoksisuuden sunnuntai 14. helmikuuta

Suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina muistellaan juhlavasti ikoniklasteista eli ikonien kieltäjistä vuonna 843 lopullisesti saatua voittoa. Kiista ikoneista oli monimuotoinen ja sen historialliset juuret olivat 800-luvulla jo vuosisatojen mittaiset. Ikoneista käytyyn kiistaan sisältyi aimo annos teologiaa, valtapolitiikkaa ja ortodoksisen uskon itseymmärryksen kasvukipuja.

Eräänä merkittävänä teemana ikoneista käydyn taistelun taustalla oli kiista tradition luonteesta. Siinä missä ikonoklastit katsoivat, että ikoneille ei löytynyt tukea tradition lähteistä, ikonofiilit – tai ikonoduulit, joten heitä myös kutsuttiin – näkivät ikonin kokoavan yhteen tradition keskeisimmät pääpiirteet ja myös kirkon kristologian keskeiset ajatukset. Ikonoklastien traditionäkemystä voitaisiinkin luonnehtia elitistiseksi: tradition määräävinä lähteinä olivat Raamattu, jonka nojalla he torjuivat ikonien tekemisen ja kunnioittamisen epäjumalanpalvontana ja Mooseksen lain rikkomisena sekä pyhät isät, joista eräät olivat varauksellisesti suhtautuneet kuvantekemisen mahdollisuuksiin. Tällainen traditio oli jatkuvaa ”vertailun traditiota”, jossa tradition puhtaus syntyi sen jatkuvasta palauttamisesta alkulähteille.

Ikonoklastit perustivat ikonien vastaiset argumenttinsa kahdelle perustalle. Ensinnäkään Jumalaa ei saanut kuvata juutalaisen kuvakiellon nojalla. Toiseksi Kristuksen kuvaaminen oli mahdotonta, sillä Kristuksen maalari joutui kuvaamaan joko Jumalan tai sitten pelkän inhimillisen Jeesuksen. Ensimmäinen oli käsitteellisesti mahdotonta, koska mikään aineellinen esitys ei kykene rajaamaan tai kuvaamaan ääretöntä ja ikuista ja hengellistä Jumalaa. Toinen vaihtoehto muistutti taas liiaksi nestorialaisuutta, Kristuksen kahden luonnon erottamista toisistaan, mikä oli tuomittu Khalkedonin kirkolliskokouksessa 451 harhaopiksi.

Ikonoklastit näkivätkin, että ainoa sopiva Kristuksen ikoni oli eukaristian pyhät lahjat, joissa Kristus oli täydellisesti ”kuvattuna” ja täydellisesti läsnä. On myös todettu, että ikonoklastien traditionäkemys korosti kristillisen uskon kohtaamisessa kuulemista näkemisen sijaan – ikonoklastit siis suhtautuivat epäilevästi aineellisiin ilmauksiin kristinuskon totuudesta ja siten heidän kristologinen näkemyksensä peräänkuulutti enemmän ”Kristuksen sanomaa tai totuutta Kristuksesta” kuin itse Kristusta konkreettisena ja jumalinhimillisenä historiallisena henkilönä.

Ikonien puolustajat sen sijaan näkivät, että inkarnaatiossa, lihaksi tulleena, Kristus oli myös mahdollista kuvata. Heidän traditionäkynsä salli tämän inkarnoituneen Jumalan persoonan kuvaamisen ikonissa, sillä traditio oli inkarnaation myötä siirtynyt Vanhasta liitosta Uuteen, jossa Vanhan testamentin lupaukset ja ennustukset kävivät toteen ja astuivat todellisina historiaan.

"Isän kuvaamaton Sana tultuaan lihaksi sinusta, oi Jumalansynnyttäjä, tuli kuvattavaksi ja jälleen kaunistettuaan muinoin turmeltuneen kuvan yhdisti sen jumalalliseen kauneuteen. Tunnustaen pelastuksen me sitä töin ja sanoin julistakaamme." (Kontakki, 8. sävelmä)

Juutalainen kuvakielto oli jäänyt lain menneisyyteen aivan kuin ympärileikkaus ja sapatinviettokin. Inkarnaatio merkitsi myös aineellisuuden myöntämistä hyväksi: ottaessaan itselleen ihmisluonnon, tullessaan täydelliseksi ihmiseksi ja Jumalaksi, Kristus osoitti että aineella ja hengellä oli yhteys eikä niiden välillä vallinnut yksiselitteisesti vihanpidollinen tai konfliktinkaltainen tilanne. Näiden pohjalta ikonofiilien edustama traditionäkemys oli eteenpäin avautuva, historiassa Pyhän Hengen kanssa toimiva, ja tämä luonnehtii edelleen ortodoksisen tradition itseymmärrystä.

Traditio on samanaikaisesti sekä muuttumatonta että kussakin ajassa uudelleen artikuloitavaa, eikä sen ilmenemismuotoja voida oikeuttaa tai palauttaa yksin tekstuaalisiin lähteisiin kirkon historiasta. Tradition säilyttäminen ei merkitse erilaisia ”paluita” kuviteltuihin kulta-aikoihin – jotka parhaimmillaankin yksipuolisuudessaan ovat eräänlaisia epäjumalankuvia traditiosta itsestään – vaan luovaa uskollisuutta, ”henkien erottelua” ja luottavaista uskollisuutta isien ja kirkon hengelle, ja viime kädessä Pyhälle Hengelle.

Ikonien voitto merkitsi eräänlaista ratkaisua apostoli Tuomaan epäilylle, joka heijastui myös teologiaan. Tuomas ei suostunut uskomaan ennen kuin näki. Ikonit merkitsevät ihmisten tekeminä esineinä kunnioitusta pyhiä kohtaan ja palvontaa, joka kuuluu yksin Jumalalle. Ikonien puolustajien traditio on edelleen omaa traditiotamme, jossa ei ole kyse antikvaarisista totuuslauselmista, vaan kokonaisesta elämästä, jossa totuuden määritelmänä toimii lauseen ”Minä tiedän” sijaan ”maistakaa ja katsokaa miten Herra on hyvä”.

Ikonit ovat uskoa konkreettiseen pelastukseen. Ne ovat vastalause pelastusnäyille, jotka ymmärtävät pelastuksen yksinomaan pakona aineesta ja maailmasta. Ikonit todistavat aineen alkuperäisestä hyvyydestä, Kristuksen todellisesta ihmisyydestä ja Jumalan luomakunnasta jossa kaikki on perustaltaan hyvää.

Ja ennen kaikkea: ikonit todistavat siitä, mikä on oleva aineen, ihmisen ja maailman kohtalo: kirkastettuina ne tulevat näkemään Jumalan kasvoista kasvoihin, valtakunnassa jossa Jumala on kaikki kaikessa.

"Sinun puhtaalle kuvallesi me kumarramme, oi Hyvä, ja rukoilemme syntejämme anteeksi, oi Kristus Jumala, sillä pelastaaksesi luotusi vihollisen orjuudesta sinä tahdoit ruumiillisesti astua ristille. Kiittäen me siis huudamme sinulle:  Ilolla täytit sinä kaikki, meidän Vapahtajamme, sinä, joka tulit maailmaa pelastamaan." (Tropari, 2. sävelmä)

Ari Koponen

Kuva: Helsingin ortodoksinen seurakunta

12.2.2016

 

 

Tulostettava sivu