Taustaltani olen entinen evankelisluterilaisen kirkon jäsen. Tätä nykyä tuore ortodoksikirkon jäsen, liitetty tammikuussa 2026. Olen ollut hieman yli 50 vuotta evankelisluterilaisen kirkon jäsen, mutta perheeni ei ollut mitenkään uskonnollinen. Pakolliset rippikoulu, häät, hautajaiset -tyyppinen lähestyminen. Minua paremmin tuntematta olisi voinut luulla ateistiksi. Oma matkani kirkon vaihtoon on ollut pitkä ja mutkikas polku kuljettavaksi. Alkaen vuoden 2010 esikoiseni 4 päivää kestäneestä elämänpolusta. Sen takia välit poikki ”yläkertaan” ajatuksen kanssa tyttären syntymän kautta (2011) avioeroon 2015 ja ex-vaimon kuolemaan 2016.
Historia on aina kiinnostanut minua, josta päästään vuoteen 2017 jolloin pohdin katolisen kirkon jäsenyyttä: Sitä ei voi ohittaa, kun keskiajan historiasta lukee, mutta ko. kirkko ei vain tuntunut omalta. Vuosi 2019 saattoi minut lähemmäs evankelisluterilaista kirkkoa erään toimimattoman parisuhteen päätteeksi. Kävin jopa kirkossa ensimmäisen kerran vuosiin. Aloin myös autella ystävien pyynnöstä seurakunnan kahvilassa ja ruokajaossa. Joka näin talkkarille tulee luonnostaan, jos jotain pitää korjata tai tarvitaan voimaa. Toki itsekin näin yksinhuoltajana ja toisinaan ruoka-apua tarvinneena auttaminen takaisinpäin oli luonnollista ja itselleni luontevaa. Kaikesta huolimatta en tuntenut itseäni kuuluvaksi tuohon kirkkoon.
Yksi harrastuksistani on geokätköillä, jossa törmäsin vuonna 2025 Adventure Lab -kätkösarjaan Pyhää kohti. Kaikkihan tietävät Santiago de Compostelan ynnä muut pyhiinvaellusreitit, mutta pyhiinvaellusta Suomessa: tästähän piti ottaa selvää. Sanoisinko, että se on yksi evankelisluterilaisen kirkon hienoista hankkeista, joista lähes kukaan ei tiedä. Kesä 2025 tuli kuljettua Turun ympäristön pyhiinvaellusreittejä, testaten lähes 50-vuotiaan ukon kuntoa ja aistien historian havinaa. Kesä meni, reitit tuli koluttua. Asia jäi sikseen, mutta ei jättänyt rauhaan. Toki ortodoksinen kirkko oli ollut esillä Ukrainan sodan eskaloituessa enemmänkin, joka hieman herätti lisää kiinnostusta kirkkoa kohtaan. Kunnes töissä huomasin eräällä työntekijällä hieman erilaisen ristin kaulassa kuin itselläni. Menin juttusille tämän henkilön kanssa ja kysyin, saisinko esittää muutaman kysymyksen kaulassaan olevaan ristiin ja kirkkoon liittyen. Hetken siinä jutusteltiin ortodoksiseen kirkkoon liittyvistä asioista ja hän kehotti menemään kirkolle, jos yhtään asia kiinnostaa, kehuen seurakunnan kirkkoisiä ja yhteisöä. Siitä asia jäi muhimaan ja selvitin lisää kirkon toiminnasta ja seuraavan katekumeenikurssin alkua. Oli aikaa asiaa pohtia kuukauden verran ennen seuraavan kurssin alkua. Kirkkoon sisälle astuessa tuli lähes heti ”olen tullut kotiin” -tunne. Perehtyessäni ortodoksisuuteen askel kerrallaan, pääsin myös osaksi mitä lämminhenkisintä ja monikulttuurista yhteisöä, jossa jokaisella on oma tarinansa.
Markku Aaltola