Voi tätä koronakevään jälkeistä koronakesän aikaa! Keväällä opettelimme kasapäin ohjeita turvalliseen kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa, joista tärkein ohje oli ainakin aluksi kotiin jääminen. Nyt liikkua taas saa, mutta mieltä kalvaa tietoisuus siitä, että koronavirus on edelleen olemassa, jatkaa matkaansa, muuntautuu.
Maailmassa harva asia on tällä hetkellä normaalia, ja poikkeustilaan väsyneitä ihmisiä muistutetaan siitä, että vanhaan normaaliin paluuta ei välttämättä enää ole. Kun elää tarpeeksi kauan poikkeusaikaa, alkaa huomata aiempaa selvemmin mikä merkitys nyt rajoitetuilla asioilla on ollut omassa elämässä.
Ihmiselle on luontaista tulla toista ihmistä lähelle ja me tarvitsemme kosketusta. Väkijoukossa tai juhlakansassa olo yhtenä monista voi olla voimaannuttava, arjesta irrottava kokemus. Noita hetkiä kaipaa ja mielen pohjalla kytee kapina kaikkia sääntöjä vastaan. Sen jälkeen, kun taas pohtii vallitsevia olosuhteita syvällisemmin, ymmärtää kuinka tärkeää on se, että yhdessäolo on ennen kaikkea turvallista.
Kristityn erottaa muista se, että hän katsoo kauemmas, myös tämän ajan yli tulevaan aikaan. Kristitty tekee myös elämänsä isommat ja pienemmätkin päätökset miettien mitä tämä kaikki tarkoittaa ikuisuuden kannalta. Nyt, toden totta, on uskallettava katsoa vähän kauemmas muistaen, ettei poikkeusaika kuitenkaan ole loputon. Jos jokin ei ole mahdollista tänä vuonna, on se sitä luultavasti myöhemmin. Mihin meillä on niin kiire, että tämä kiire ohittaisi turvallisen toiminnan vaatimuksen?
Kosketus ja ryhmän voima ovat tärkeitä, mutta kristityillä on myös jotain, mikä on vielä kosketustakin voimakkaampaa; samalla kun noudatamme yleisiä turvallisuusohjeita, voimme lähestyä näkymätöntä Jumalaamme rukouksella ja kantaa rakkaitamme sydämellämme.
Riikka Patrikainen, Ilomantsin kanttori