Seurakuntamme verkkosivuilla julkaistaan jatkossa kuukaisuttain päivittyvä uusi blogi seurakunnan ajankohtaisista aiheista. Kirjoittajat ovat seurakuntalaisia, jotka hahmottavat seurakuntamme kuulumisia omista näkökulmistaan. Onko sinulla aihe, josta voisit kirjoittaa? Haluaisitko ehdottaa jotakuta seurakuntalaista kirjoittajaksi? Olethan yhteyksissä kanttori Riikka Patrikaiseen (riikka.patrikainen@ort.fi). Seurakunnan viestintätyöryhmä valitsee kuukausittaiset kirjoittajat blogiin. Tervetuloa mukaan kurkistamaan seurakuntamme elämään!
Minustako ortodoksi?
Matkalla kohti ortodoksisuutta on olemassa monta tietä. Itse valitsin pitkän tien. Isoäitini Christine- mummu syntyi Pietarissa ortodoksipappi isä- Sergein tyttäreksi. Mummu antoi minulle sen kristillisen uskon ja kasvatuksen, jota olen seurannut kaikki nämä vuodet. Luterilaiseen kirkkoon kastettuna kuljin elämässäni eteenpäin. Olin aktiivi seurakuntalainen ja innokas vapaaehtoinen. Minulla oli kuitenkin koko ajan yhteys ortodoksisuuteen. Heinäveden luostarit tulivat tututuiksi vuosikymmenien ajan, koska perheellämme oli kesäpaikka Heinävedellä. Lukuisilla lomamatkoillani Kreikkaan kävin aina tutustumassa kirkkoihin ja luostareihin. Jotain tuttua ja mieltä koskettavaa koin näillä matkoilla.
Lopulta viime kesänä tein ratkaisun lähestyä todella aidosti ortodoksista kirkkoa. Päätin astua tämän askeleen sydämen varmuudella. Syksyllä seurasin opetusta katekumeenina Turun ortodoksisessa kirkossa. Osallistuin myös Valamon luostarissa Juha Riikosen vetämään viikonloppukoulutukseen. Nyt olen saanut rippi-isän, kummin ja uuden nimikkopyhän. Teofaniana 6.1. sain kokea kaksi sakramenttia: mirhavoitelun ja pyhän ehtoollisen ja niin minut liitettiin ortodoksiseen kirkkoon.
Vielä on kysymys, miksi haluan seurata Jeesusta ortodoksina? Kun osallistun liturgiaan, tunnen syvää rakkautta Kristukseen. Tuohusten kirkkaus, ikonit, papin puhe, kuoron laulu, suitsukkeen tuoksu, kaikki se johdattaa ajatukseni pyhyyteen. Osa on lapsena koettua lämpöä ja osa on elämänkokemuksen kannattamaa iloa kohti taivaan kotia. Tunne ja sielun elämys kohtaavat ortodoksisen kirkon palveluksessa.
Sydämeni jo odottaa pääsiäisyön aamupalvelusta ja liturgiaa. ”Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.” Siinä on uskon voima. Kristillisyyden keskiössä on Kristuksen kuolema ja ylösnousemus. Ilman kuolemaa ei ole ylösnousemusta. Koko usko täyttyy tästä ajatuksesta. Rehellisessä Jeesuksen seuraamisessa on kysymys oman elämän päättymisestä ja Kristuksen elämän alkamisesta. Paavalin sanoin: ” Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.”
Jukka-Pekka Pulkkinen
Osallisuuden kokemus uutena seurakuntalaisena
Tämän päivän Suomessa maallistuminen ja uskonnon roolin heikentyminen kulttuurissa ovat
merkittäviä trendejä. Tätä kehitystä vasten on ilahduttavaa, että ortodoksiseen kirkkoon liittyy
vuosittain lukuisia ihmisiä ja useissa seurakunnissa katekumeenien määrä on lisääntynyt selvästi.
Tämä on kirkollemme suuri lahja. Suomen ortodoksisen kirkon aarteena voidaan pitää sen
moniäänisyyttä. Tämän voi todeta käytännössä jokainen, joka osallistuu sunnuntaisin liturgiaan
Turussa. Saman kupolin alla viikottain liturgiassa kokoontuu varsin laaja kirjo ihmisiä, joista kukin
on kulkenut omaa henkilökohtaista polkuaan kohti kirkkoa.
Kirkkoon liitettyjen taustoissa ja henkilökohtaisissa elämäntilanteissa on yksilöllistä vaihtelua. Näin
ollen seurakuntaan kohdistuvat odotukset ja toiveet ovat keskenään erilaisia. Jollekin viikottainen
osallistuminen jumalanpalveluksiin on tärkeä osa arkea. Joku voi olla tyytyväinen pelkästään
siihen, että saa tulla kerran vuodessa kirkkoon pääsiäisyönä. Joku taas voi kokea syvää kaipuun
tunnetta ryhmään kuulumisesta ja siitä, että voi antaa oman panoksensa yhteisölle aktiivisena
toimijana.
Osallisuuden kokemus on ilmiö, joka näyttäytyy subjektiivisena ja henkilökohtaisena. Tämä asettaa
kirkolle haasteen. Osallisuuden kokemuksen muodostuminen ei ole yksinkertaista yhteisössä, joka
koostuu erilaisissa tilanteissa elävistä yksilöistä. Asiaa ei helpota se, että kirkkomme toimii
yhteiskunnassa, jossa yksinäisyyden, arvottomuuden ja ulkopuolisuuden kokemukset ovat
valitettavan yleisiä. Miten seurakunta pystyy vastaamaan tällaisessa ajassa elävän ihmisen
osallisuuden kaipuuseen?
Muistelen usein omalta katekumeeniajaltani papin toteamusta siitä, ettei yksin oleva kristitty ole
kristitty lainkaan. Toisen ihmisen kohtaaminen ja palveleminen ovat erottamaton osa kirkon
jäsenyyttä. Seurakunnan ydin on yhteisten jumalanpalvelusten toimittaminen. Tämän lisäksi
seurakunnassa on lukuisia erilaisia toimintamuotoja. Kuorossa laulaminen, kirkkokahvien
järjestäminen ja siivoustalkoisiin osallistuminen ovat vain muutamia esimerkkejä seurakunnan
laajasta palvelutehtävien kirjosta. Lisäksi seurakunnassa järjestetään papiston ja teologisen
koulutuksen saaneiden toimesta opetusta, jota kaikki ovat tervetulleita kuuntelemaan.
Osallistumista on myös se, että on vapaa-ajallaan toisen seurakuntalaisen tukena.
Osallisuuden kokeminen merkitsee eri yksilöille eri asioita. Seurakunnan jäsenyyden
muotoutuminen osaksi omaa elämää ja identiteettiä voi olla luontevaa ja kivutonta. Toiselle taas
oman roolin löytäminen saattaa olla haastavakin kasvuprosessi, joka vaatii aikaa, tukea ja
pastoraalista ohjausta. Kirkon jäsenenä elämiseen kuuluu myös sen tosiasian kohtaaminen, että
inhimillisenä yhteisönä seurakunta ei ole vapaa jännitteistä ja ristiriidoista. Kirkossa on
erimielisyyksiä, joita voi ilmetä sekä seurakuntalaisten että papiston välillä.
Kirkon opillinen traditio on muuttumaton ja pysyvä, mutta seurakuntien erilaiset toimintatavat ovat
usein kehittyneet vastauksina oman aikansa haasteisiin ja kysymyksiin. Muutokset kirkkomme
jäsenistössä väestötasolla ja kirkon uusien jäsenten erilaiset taustat haastavat kirkkoa pohtimaan
sen toiminnan ajanmukaisuutta. Tämä voi toisinaan kysyä kärsivällisyyttä sekä itseään etsiviltä
kirkon tuoreilta jäseniltä että rajallisten resurssien kanssa kamppailevilta seurakunnan
työntekijöiltä. Yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassa seurakunnilla on paljon annettavaa
inhimilliselle tarpeelle kohdata ja tulla kohdatuksi. Nykyään on hankalaa löytää toista tilaa, jossa
niin erilaisista taustoista tulevat yksilöt kohtaavat toisensa. Tämän eukaristisen yhteisön
rakentamisessa osallisuus eri muodoissaan on avain ja sillä tiellä ei tarvitse – eikä tule – kulkea
yksin.
Otto Pärssinen
YTM, sosiaalityöntekijä
Seurakunnan diakoniatoimikunnan puheenjohtaja