Kirjoitin tämän ”Välähdyksiä”-kolumnin pyhän Gregorios Teologin päivänä (25.1.). Aloitin silloin päiväni liturgialla. Ajoimme kanttori Riikan ja isä Mikon kanssa Uuteenkaupunkiin, missä liturgia toimitettiin evankelis-luterilaisen seurakuntakodin tiloissa. Paikalla oli hieman yli kymmenen ihmistä. Kirkkokahvien jälkeen jatkoimme matkaa Taivassaloon, missä kuuntelimme, kuinka luonnollisella tavalla eräs mummo suunnitteli joskus tulevaisuudessa pidettäviä hautajaisiaan ja suunnitteli niiden järjestelyjä.
Turun ortodoksisen seurakunnan jäsenet asuvat 46 eri kunnassa. Seurakunnan alue käsittää Varsinais-Suomen, Ahvenanmaan ja osan Satakuntaa. Seurakunnan jäsenten monimuotoisuus on konkreettisesti nähtävissä: Kun sunnuntaina astuu kirkkoon, kirkkosalissa odottavat eri-ikäiset seurakuntalaiset – mahdollisesti myös tulevat seurakuntalaiset. Liturgiaan osallistujat tulevat ympäri maailmaa. Tavallisessa Turussa liturgiassa osallistujia on Suomesta, Kanadasta, Venäjältä, Romaniasta, Ukrainasta, Puolasta, Syyriasta, Irakista, Virosta, Kreikasta ja Kyprokselta. Tämä monikielinen ja monikulttuurinen yhteisö on suuri rikkaus. Seurakunnassa puhutaan 36 eri kieltä, ja 42 % seurakuntalaisista on lähtöisin muualta kuin Suomesta.
Tämä monimuotoisuus näkyy myös lasten, nuorten ja nuorten aikuisten parissa. Monilla tapaamistani nuorista molempien vanhempien äidinkieli on jokin muu kuin suomi, tai vähintään toisen vanhemman äidinkieli on muu kuin suomi. Nuorten aikuisten kohdalla taas voi kohdata kaksi erilaista ryhmää: nuoret, jotka elävät kahden eri kulttuurin välissä, sekä suomalaiset nuoret aikuiset, jotka ovat rohkeasti liittyneet ortodoksiseen kirkkoon ja valmistautuvat sen jäsenyyteen.
Monikielisyys ja monikulttuurisuus näkyvät selkeästi myös seurakunnan työntekijöiden arjessa. Kun olemme vierailleet koulun ortodoksisen uskonnon tunneilla, huomasimme muun muassa, että yhdellä luokalla kymmenestä oppilaasta kahdeksan voi olla lähtöisin muualta kuin Suomesta.
Kun tällaisessa monimuotoisessa seurakunnassa eletään, on selvää, että monikulttuurisuus näkyy myös seurakunnan toiminnassa. Esimerkiksi lapsikuoron, perhekerhon, pyhäkoulun ja lastenleirin toiminta on pääasiassa suomenkielistä, kuten seurakunnan muukin toiminta. Samalla on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että osallistujissa voi olla lapsia ja nuoria, jotka vasta opettelevat suomen kieltä. Tällöin he eivät välttämättä täysin ymmärrä, mistä kerhossa tai muussa toiminnassa puhutaan.
Kielimuurin lisäksi kulttuurierot voivat tulla esiin lasten ja nuorten kohtaamisessa. Esimerkiksi joulu- ja pääsiäisperinteet voivat vaihdella. Joissakin perheissä lapset viettävät kahta joulua ja kahta pääsiäistä, sillä heidän perheensä noudattaa vanhaa kalenteria.
Kun elän seurakunnan arkea ja mietin, miten voin välittää kirkkomme tavat ja opetuksen seurakuntalaisille, on minun aina pidettävä mielessä, ymmärtääkö kohtaamani ihminen suomea ja ovatko suomalaisen kirkkomme tavat hänelle tuttuja.
Kirkkomme nykyisyyden ja tulevaisuuden kannalta on elintärkeää elää yhtä aikaa sekä suomalaisessa ortodoksisessa kulttuurissa että muiden ortodoksien tavoissa. Tämä vaatii kulttuurien lukutaitoa. Kun opimme toisista kulttuureista, opimme samalla tuntemaan paremmin omaa kulttuuriamme.
Kirkko on perhe, johon kuuluvat kaikki, riippumatta siitä, mistä maasta he ovat kotoisin tai mitä kieltä he puhuvat. Meidät yhdistää yksi ja sama asia: ortodoksinen kirkko.
Ioannis Lampropoulos
kirkkoherra
(Teksti on julkaistu Ortodoksinen Opettaja 1/2025)
Kuva: Loviisa Jalonen