Viileässä kesässä on käynyt kuumana keskustelu ortodoksisten seurakuntien kiinteistöistä. Moni on hieraissut epäuskoisena silmiään, kun on saanut maakuntalehdestä lukea oman kotikirkon olevan lakkautuslistalla.
Hämmennystä herättänyt uutisointi on ollut harhaanjohtavaa. Kyseessä on vasta seurakunnille lähetetty kirkon kiinteistötyöryhmän esitys, johon seurakunnat antavat oman vastauksensa elokuun loppuun mennessä. Taipaleella ei moiseen pyhäköiden karsimiseen ole tällä hetkellä tarvetta.
Monen mielessä on kuitenkin herännyt epäilys: onko oman pyhäkön tulevaisuus turvattu? Tämä huoli on terveellinen, riippumatta kaikista raporteista ja esityksistä. Vaikka kysymys näyttää kuuluvan seurakunnan talouden piiriin, on se ytimeltään hengellinen kysymys.
Elämme aikaa, jona meillä suomalaisilla on enemmän vaurautta kuin koskaan – ja samalla raha ei tunnu riittävän mihinkään. Meillä on enemmän vapaa-aikaa kuin koskaan – ja samalla aikamme ei tunnu riittävän mihinkään. Todellisuudessa rahamme ja aikamme riittävät erittäin hyvin siihen, minkä me katsomme kaikkein tärkeimmäksi. Mikään ei pysäytä ihmistä tai yhteisöä, joka innostuu palavasti jostakin ja laittaa työhön sydämensä ja lahjansa, säästelemättä aikaansa ja voimiaan.
Apostoli Paavali kirjoittaa kirjeessään Korintin seurakunnalle: ”Jumalalta saamani armon mukaan olen taitavan rakentajan tavoin laskenut perustuksen, jolle joku toinen rakentaa… Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus.” Tälle apostolien julistamalle evankeliumille alkoi rakentua kirkko, joka on yhteisö – kyriake, Herran oma. Kristus on perustus, jolle seurakuntien paimenet alkoivat rakentaa uskonyhteisöä, rukouksen, palvelemisen ja rakkauden yhteisöä.
Uudessa testamentissa kuvatut nuoret seurakunnat kokoontuivat uskovien kodeissa, kirkkorakennuksia ei vielä ollut. Apostoli Paavali kirjoittaa korinttilaisille: ”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä? Jumalan temppeli on pyhä, ja tämä temppeli olette te.”
Jokainen kristitty on kutsuttu olemaan Pyhän Hengen temppeli ja rakentumaan yhdessä muiden uskovien kanssa Jumalan temppeliksi. Tämä temppeli on Jumalan itsensä rakentama, ja me olemme siinä eläviä rakennuskiviä.
Tämä ei tarkoita, että kirkkorakennuksemme eivät olisi tärkeitä. Ne ovat äärimmäisen tärkeitä, mutta nimenomaan elävän seurakuntayhteisön kokoontumisen paikkoina. Ne kutsuvat meitä yhteen rukouksen, pyhien kirjoitusten ja sakramenttien äärelle. Ne herättävät meissä rakkautta Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan, joka toteutuu palvelemisena.
Pyhäköstä huolehtiminen, sen kaunistaminen ja siinä palveleminen rakentavat seurakuntayhteisöä ja meitä itseämme, yhteisön jäseniä. Yhteen kokoontuessamme näemme toisemme, toistemme huolet ja taakat – ja voimme kannatella toisiamme rukouksella ja palvelevalla rakkaudella. Näin, jaetun uskon ja elämän kautta, meistä rakentuu elävä Jumalan temppeli.
Kirkkorakennukset ovat eräänlaisia rakennustyömaita, joissa Jumala rakentaa meistä ihmisistä omaa temppeliään. Tuon temppelin valmistuminen siintää aikojen lopussa; se rakennetaan iankaikkisuutta varten. Jokainen kirkkorakennus on olemassa vain tätä päämäärää varten.
Siis onko oman pyhäkköni tulevaisuus turvattu? Ei, ilman sinua ja minua se ei ole turvattu. Mutta jos me uskomme ja tahdomme, jos me rakastamme seurakuntaamme ja onnistumme vielä levittämään tuota rakkautta – jos Jumala rakentaa meidän kanssamme, kuka sellaista pystyy hajoittamaan?
Tuomas Kallonen