Kummallinen ja epävarma kevät kuljetti meidät kauniiseen kesään. Ihmisten huolesta ja pelosta tietämättöminä puut puhkesivat lehteen, taivas siintää sinisenä, aurinko lämmittää ja ilman täyttää kesän suloiset äänet ja tuoksut. Ihmisen kaikkivoipaisuus sai kovan kolauksen ja löi hiljaiseksi, mutta linnut sirkuttavat onneaan lennettyään monien suljettujen rajojen yli turvallisesti tutuille pesimäseuduilleen.
Hyvinvointimme hauraus näyttäytyi hetkessä, kohtasimme jotain sellaista, johon emme olleet ollenkaan osanneet varautua. Ja miten ihminen siinä tilanteessa aluksi toimi? Kiisti ensin kaiken: ”Ei kausi-flunssaa kummempi ”, sitten hamstrasi vessapaperia, kuivahiivaa ja makaroneja, mutta niilläkään ei voinut rakentaa turvamuureja ympärille. Virus lennähtää kevyesti ja jää nähtäväksi tavoittaako se minut vai ei. Meidän tehtävämme on kuitenkin edelleen olla varovaisia, eikä sännätä suinpäin takaisin ”normaaliin”. On silkkaa hölmöyttä tieten tahtoen, näytösluontoisesti, uhmata sääntöjä.
Tällaisessa yllättävässä, pelottavassa tilanteessa moni on löytänyt uudelleen lapsuutensa turvallisen Taivaan Isän. Se näkyy selvästi valtakunnallisen sanomalehden kuolinilmoituksissakin: useat muistolauseet ovat taas uskonnollisia. Käytetään psalminjakeita ja muita Raamatun kohtia sekä virsien säkeitä. Muutos on tapahtunut tämän kevään aikana.
Minullakin on alkanut soida päässäni lapsuuteni aikaisia pyhäkoululauluja ja virsiä. Kävin nimittäin varhaislapsuudessani luterilaista pyhäkoulua. Turvallisen lapsuuden sävelet etsivät tiensä vuosikymmenien kerrosten alta ja huomasin niitä hyräillessäni muistavani sanatkin: ”Ystävä Sä lapsien”, ”Mä silmät luon ylös taivaaseen”, ”Oi, katsopa lintua oksalla puun” ja ”Kellot kaikuu, kellot temppelin”. Siinä on ollut vanhan ortodoksi-kanttorin lohtumusiikkia korona-keväässä kotona puuhastellessaan!
Tyhjien kirkkojen jumalanpalvelukset on striimattu nettiin ja huikea määrä ihmisiä, kirkkokuntaan katsomatta, on niitä seurannut ja kommentoinut. Olen varma, ettei tämä virus Jumalalta vahingossa päässyt karkuun, vaan Hän lähetti sen siksi, että ihmiskunnan piti vähentää vauhtiaan.
Jumala haluaa suojella luomakuntaansa, myös omaksi kuvaksi luomaansa ihmistä. Meidän on vain niin vaikea sitä ymmärtää, varsinkin, jos emme välitä tuntea Luojaamme lainkaan.
Ihminen sai tehtäväksi viljellä ja varjella maata. Varjelu on kuitenkin muuttunut riistoksi ja raiskaukseksi. Kaukomatkat ovat olleet jo ihan arkista huvia, halpa tuontitavara ja -ruoka jokapäiväistä herkkua. Niiden hintaa ilmastolle ja maaperälle ei haluta laskea.
Rauhoittuminen, hiljaisuus, yksinkertaisuus, lähimmäisistä huolehtiminen ja rukous vievät meitä lähemmäksi Jumalaa. Hän käärii suojelevat siipensä ympärillemme niin kuin äiti lapsuudessa pyyheliinan saunan jälkeen, eikä mitään tarvitse pelätä. Jumala tietää meidän ajatuksemme, aikeemme ja askeleemme. ”Elämmepä tai kuolemme me olemme Herran omat” ( Room.14:8).
Kaisu Potkonen