Hyvät Jorman perheenjäsenet, sukulaiset, ystävät, työtoverit
Suruviesti yllättää aina – silloinkin, kun sitä tietää odottaa. Ei siksi, että se tulee vaan sen vuoksi, että se on niin lopullinen – peruuttamaton. Se tuntuu tyystin pysähdyttävän hetkeksi ajan juoksun ja se täyttää mielen tietoisuudella siitä, että eräs aikakausi on väistämättä päättynyt. Se myös vaatii meitä jokaista paikantamaan itsemme uudelleen siinä sosiaalisessa yhteisössä, jonka olemme poismenneen kanssa jakaneet.
Jorma Ahon kohdalla tämä tarkoittaa varsin suurta ihmisjoukkoa, sillä hän oli aktiivinen toimija monella taholla ja monissa hyvin erilaisissa tehtävissä. Niitä sosiaalisia kenttiä, joilla hänellä oli jokin tehtävä tai asema, on todella paljon, niin paljon, että kaikkia niitä ei ole tässä yhteydessä mahdollista edes mainita.
Jorman elämäntaivalta ja hänen uraansa tarkasteltaessa hän näyttäytyy uuden suunnittelijana, kehittäjänä ja rakentajana. Tämä koskee sekä hänen akateemista että myös muilla elämänaloilla tekemäänsä uraa. Omassa puheenvuorossani keskityn käsittelemään Jorman työuraa yliopistolaitoksen palveluksessa sekä muistelemaan joitain mieleen jääneitä hetkiä lähes kymmenvuotisen yhteisen työtoveruuden ajalta.
Jorma palveli akateemisen työuransa aikana kolmea tai oikeastaan neljää korkeakoulua tai yliopistoa. Hän opiskeli ja suoritti perustutkintonsa ja myöhemmin myös työskenteli Helsingin yliopistossa 1960- ja 70-luvuilla. Koulutukseltaan Jorma oli biologi ja hänen erityisalansa oli vesibiologia, makean veden pieneläimistö. Valtaosa hänen tieteellisestä julkaisutoiminnastaan aina 60-luvun alkuvuosilta 90-luvun lopulle liittyy juuri tähän hänen omaan erityisalaansa. Muihin aloihin liittyviä julkaisuja tuli sitten myöhemmin, pääasiassa eläkevuosien aikana.
Nuoreen Joensuun korkeakouluun Jorma siirtyi työskentelemään 70-luvun alussa ja hän suoritti sinne myös tohtorintutkintonsa vuosikymmenen loppupuolella. Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella korkeakoulusta oli kasvanut jo Joensuun yliopisto. Jorma oli tämän kotiyliopistonsa dosentti ja lisäksi hänellä oli dosentuuri myös Jyväskylän yliopistossa. Näiden lisäksi hän työskenteli 70- luvun alusta 80- luvun alkuun kahteen otteeseen Suomen Akatemian luonnontieteellisessä toimikunnassa, ensin sihteerinä, myöhemmin tutkijana sekä Opetusministeriön korkeakoulu- ja tiedeosaston tiedesihteerinä.
Monet edellä mainituista tehtävistä käsittivät sekä sisällönsuunnittelu- että hallinnon kehittämistehtäviä. Tämän tyyppisistä töistä tuli sittemmin Jorman työsarkaa myös monissa muissa, yliopistolaitoksen ulkopuolelle sijoittuneissa tehtävissä ja lukuisissa
luottamustoimissa mm. ministeriöiden, Suomen Akatemian, yliopistojen ja Suomen ortodoksisen kirkon asettamissa toimikunnissa ja työryhmissä.
Pisin yhtämittainen tehtävä yliopistossa Jormalle muodostui Joensuun yliopiston Mekrijärven tutkimusaseman johtajuudesta. Hänen kautensa aseman johtajana kesti kaksi kokonaista vuosikymmentä ja tuona aikana hän osoitti erityisesti rakentajan kykynsä. Hänen väsymättömien ponnistelujensa tuloksena Mekrijärven rantatörmälle kohosi moderni tutkimusaseman kokonaisuus, eräänlainen pieni kampus. Asemasta tuli oman yliopiston maastossa annettavan luonnontieteellisen kenttäopetuksen keskus ja ajan myötä sinne löysivät tiensä myös muut kurssit, jatkokoulutusseminaarit, tohtorinkoulut ja muut yliopistotapahtumat, myös muista yliopistoista. Kokeellinen ekologinen tutkimus kotiutui Mekrille 1990-luvun alussa, ensi alkuun ilmastonmuutoksen tutkimuksena. Tässäkin asiassa Jorma oli vahva myötävaikuttaja.
Kaikesta edellä mainitusta kertyisi jo hyvinkin yksi työura, mutta Jormalla riitti intoa myös muuhun yhteiskunnalliseen ja alueelliseen kehittämiseen. 90-luvun alkupuolella Ilomantsin kunta lahjoitti Museovirastolle omistamansa Mekrijärven Sissolan runotalon koko kiinteistön, joka sijaitsee aivan tutkimusaseman naapurissa, ja sen jälleenrakennuksesta tuli Jormalle vielä yksi mieluinen työsarka. Viimeisin suuri rakennusprojekti asemalla olikin päättynyt sopivasti vain muutamia vuosia aiemmin.
Aloitin itse juuri tuossa vaiheessa työni Mekrijärven tutkimusasemalla aluksi nimenomaan Sissolaan liittyvien tehtävien parissa ja Sissolasta tuli meille Jorman kanssa yhteinen projekti. Jorma suorastaan uppoutui jälleenrakennushankkeeseen, koska tiedettiin jo, että yliopistolle on tulossa käyttöoikeus tiloihin ja niiden ohella myös hoitovastuu. Keskustelimme paljon tuohon hankkeeseen liittyvistä asioista ja suunnitelmista, puhuimme kulttuurin merkityksestä yleensä ja erityisesti kyseisessä yhteydessä. Erään tuollaisen keskustelun aikana tulin sanoneeksi hänelle, että Jorma, sinä olet luonnontieteilijä ja biologi, mutta sinulla on humanistin sielu ja sydän. Jorma totesi siihen hieman huvittuneena, että niin se taitaa olla, saatat hyvinkin olla oikeassa.
Johonkin noiden virallisten rakennushankkeiden väliin mahtui myös uuden kodin rakentaminen Ilomantsiin. Jorma paneutui siihen vähintään samalla huolella ja innolla kuin kaikkeen muuhunkin uuden rakentamiseen. Hän oli järjestyksen ihminen ja se näkyi kaikessa. En liene sen koommin käynyt yhtä siistillä rakennustyömaalla kuin minkä näin Ontronaholla käydessäni. Se lämpö, jolla tuota kotia rakennettiin ja asuttiin, välittyi sen asukkaista kaikille siellä vierailleille, myös meille Jorman työtovereille.
Noiden hankkeiden kestäessä sairaudet alkoivat jälleen vaivata Jormaa. Raskaat hoidot verottivat hänen voimiaan ja tuolloin opin tunnistamaan hänessä uuden luonteenpiirteen, sitkeän taistelijan, jonka voima ei ollut jääräpäisessä sairauden kieltämisessä eikä sen vastustamisessa vaan loputtomassa elämänuskossa ja elämänhalussa. Hän koetti tulla töihin hoidoista väsyneenä, mutta antoi myös periksi ja alkoi opettaa ja sittemmin siirtää minulle
yhä enemmän niitä tehtäviä, joita ei sairaudeltaan aina jaksanut tai pystynyt hoitamaan. Opin noina aikoina häneltä tavattoman paljon asioita, joista on ollut suurta hyötyä myöhemmin ja joista olen Jormalle loputtoman kiitollinen.
Luonteeltaan Jorma oli työyhteisössä sovitteleva, hän karttoi riitelemistä ja koetti selvitä vaikeuksista mieluummin neuvottelemalla. Tuon ominaisuutensa vuoksi hän todennäköisesti päätyi moniin sellaisiin tehtäviin, toimikuntiin ja työryhmiin, joissa käsiteltiin vaikeita asioita ja joissa noita sovittelutaitoja kipeästi tarvittiin. Ja usein hän myös onnistui välttämään tarpeettomia vastakkainasetteluja kärsivällisyydellään ja neuvottelutaidoillaan.
Jorma sai uransa aikana monia huomionosoituksia sekä työhön ja palveluvuosiin että muuhun toimintaan liittyneiltä tahoilta. Uskoisin hänen ilahtuneen erityisesti professorin arvonimestä, joka hänelle myönnettiin syksyllä vuonna 2001, pian hänen eläkkeelle siirtymisensä jälkeen. Tiedän hänen arvostaneen erittäin korkealle myös niitä huomionosoituksia, joita hän sai ortodoksiselta kirkolta.
Jorman poismenossa menetin henkilökohtaisesti pitkäaikaisen, arvostamani esimiehen ja työtoverin sekä luotettavan ystävän, jolla oli kykyä kuunnella ja aina lämmin sana sanottavanaan. Viimeisen kerran tavatessamme Jorman maatessa jo saattohoitopotilaana omassa kodissaan sain vielä tarttua hänen käteensä ja kiittää yhteisistä työvuosista ja kaikesta siitä, minkä hän minulle niiden aikana opetti.
Maarit, haluaisin jättää sinulle ja teille kaikille perheenjäsenille matkaevääksi lohduttavan osanottoviestin, jonka sain itse muutama vuosi sitten. Siinä lainataan emeritusarkkipiispa John Vikströmin viisaita sanoja:
”Nyt näet vain sen, mitä olet menettänyt, mutta myöhemmin alat nähdä, miten paljon sait omistaa.”
Jorma Elias Aho – ollos iäti muistettu