Siinä oikea kysymys, joka oitis täyttyy tunteella ja merkityksellä. Kuka ei olisi joskus kysynyt tätä mielessään, kysymyksen väreillessä uskoa, toivoa, epäilystä ja ehkä suruakin. Kuka ei olisi kysynyt tätä ajatellen itseään tai jotakin läheistä ihmistä.
Vuoden alkuun tiivistyy monella toivo muutoksesta. Edessämme on kokonainen vuodenkierto täynnä tyhjiä sivuja, täynnä mahdollisuuksia. Kuin puhdas valkoinen hanki uusi vuosi odottaa, että painamme siihen jälkemme, tallaamme siihen uudet polut.
Moni antaa itselleen ja ehkä jollekulle toiselle lupauksia muutoksesta. Joku lupaa aloittaa terveemmän elämäntavan, liikkua enemmän ja luopua jostakin sitkeästä paheesta. Joku lupaa antaa enemmän aikaansa kaikkein tärkeimmille asioille ja karsia turhasta. Joku lupaa kohdella paremmin rakkaitaan, ajatella asioita enemmän heidän kannaltaan.
Mutta mikä takaa, että mikään muuttuu? Eikö ihmiselle ole usein helpompaa jatkaa vanhoilla poluilla, sovittaa askelensa vanhoihin jalanjälkiin sen sijaan että tarpoisi kohti uutta koskematonta hankea? Eikö ihminen valitse mieluummin vanhan itsensä, koska se on niin tuttu kaikissa puutteissaan ja vahva heikkouksissaan?
Ehkä merkittävin este muutokselle on se, että kuvittelemme meillä olevan aikaa. Aina vain lisää, loputtomasti aikaa. Kuitenkin joku päivä on viimeinen, ja silloin aika meidän kohdallamme loppuu. Emme voi ajatella, että huomenna aloitamme muutoksen, koska emme voi tietää, onko huomista olemassa! Onko olemassa sitä tulevaisuutta, johon jatkuvasti siirrämme hyvien päätöstemme toteuttamisen?
Siksi apostoli Paavali kirjoittaa: ”Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä.” Meidän on tartuttava tähän kallisarvoiseen Nyt-hetkeen, tähän päivään jonka nimi on Tänään, koska se todellisuudessa on ainoa aika, joka meille on olemassa. Menneisyydelle emme voi enää mitään, tulevaisuutta meillä ei vielä ole. Vain tänään on.
Vuoden vaihteen tuntumaan sijoittuu loppiainen, joka ortodoksisessa kirkossa tunnetaan teofaniana, Kristuksen kasteen juhlana. Samalla se kantaa jokaisen kristityn oman kasteen muistoa. Kaste merkitsee radikaalia muutosta. Siihen sisältyy ajatus uudestisyntymisestä, vanhan ihmisen pois riisumisesta, Kristukseen ja uuteen ihmisyyteen pukeutumisesta, astumisesta liittoon Jumalan kanssa, liittymisestä Jumalan kansaan.
Kaste ei siis ole vain ihmisen muuttumista ominaisuuksiltaan, pintapuolisesti, vaan koko ihmisluonnon ja -olemuksen uudistumista. Ihminen joka on luonnollisessa syntymässään kiinnittynyt lujasti maahan, lujasti luontoon, yhteisöön ja niiden lainalaisuuksiin, saa kasteessa syntyä uudelleen ylhäältä. Kasteessa ihminen saa toiset juuret, jotka kiinnittävät hänet Taivaaseen.
Juuri tämä on todellisen muutoksen mahdollisuus ihmisessä. Jos ihminen seuraa kasteessa saamaansa suurta kutsumusta, hänellä on mahdollisuus kasvaa kohti Kristuksen ja Jumalan kaltaisuutta. Jos ihminen vahvistaa omassa elämässään juuria Taivaaseen, hän ei ole enää vain maan ja ihmisluonnon vanki, ei yhteisön tapojen ja tottumusten vanki, vaan hän avautuu Jumalan lapsen vapauteen.
Siis voiko ihminen muuttua? Kyllä ja ei. Ihminen voi oppia eroon joistakin huonoista tavoista ja omaksua uusia, parempia. Ihminen voi mennä itseensä ja löytää perustukset elämän uudelle suunnalle, rakennusaineksia ehjemmälle persoonalle. Mutta ihmeitä ihminen ei tee. Tämän on jokainen muutosta janoava saanut karvaasti oppia itsestään ja läheisistään.
Jumala puolestaan tekee ihmeitä. Tai pikemminkin Jumalan tavallinen toiminta on ihmeellistä meidän ahtaasta maailmastamme nähden. Todelliseen muutokseen saa ja pitää uskoa. Sen ainoa aika on nyt ja siihen välttämättä vaaditaan kaksi toimijaa: minä ja Jumala.
Tuomas Kallonen, tammikuu 2018