Sekä ortodoksisessa että luterilaisessa kirkossa seurakunnat kokevat juuri nyt suurta muutospainetta. Luterilaisessa kirkossa neuvotellaan seurakuntayhtymistä ja ortodoksisessa kirkossa valmistellaan perusteellista hallinnonuudistusta, jonka tarkoituksena on muodostaa alueeltaan valtavia hallintoalueita, suurseurakuntia. Molemmissa uudistuksissa on pontimena vähenevä väestö ja sen mukana heikentyvä talous.
Taipaleen seurakunnan kohdalla tämä tarkoittaa lyhyesti seuraavaa: ortodoksisen kirkollishallituksen suunnitelman mukaan vuoden 2020 alussa Kuopion ja Karjalan hiippakunnassa aloittaisi kaksi uutta seurakuntaa, joista itäinen seurakunta käsittäisi nykyiset Joensuun, Taipaleen, Ilomantsin ja Nurmeksen seurakunnat – toisin sanoen koko Pohjois-Karjalan. Tämän yhtenäisen hallintoalueen keskus olisi Joensuu ja sen sisälle perustettaisiin kappeliseurakuntia, jotka todennäköisesti vastaisivat alueeltaan nykyisiä seurakuntia.
Siis Taipaleen seurakunnan pyhäköt, työntekijät, seurakunnan perinne ja elämä säilyisivät ennallaan, mutta hallinnollisesti oltaisiin riippuvaisia suuremmasta kokonaisuudesta. Suurseurakunnassa olisi yksi kirkkoherra ja alueen kappeliseurakunnista koottaisiin yhteinen valtuusto, joka myöntäisi toimintaan tarvittavat määrärahat kappeliseurakunnille. Kappeliseurakuntiin jäisi toiminnan suunnittelu ja toteutus.
Kaunis ajatus suunnitelman taustalla on se, että hallintoa keskittämällä vapautettaisiin seurakunnan työntekijöiden ja erityisesti pappien aikaa hallinnolta varsinaiseen seurakuntatyöhön: ihmisten kohtaamiseen ja palvelemiseen. Toinen kaunis ajatus on se, että isommalla hallintoalueella voitaisiin paremmin tukea heikommassa asemassa olevia. Siis taloudellisesti paremmin pärjäävät alueet osallistuisivat heikompien tukemiseen. Samalla voitaisiin paremmin jakaa osaamista ja hyötyä myös muualla tehdystä työstä. Nythän suurin osa työyhteisöistämme on vain muutaman hengen kokoisia.
Nämä siis ovat kauniita ajatuksia. Hallinnon kevenemisestä ei kuitenkaan ole mitään takeita; suuria yksiköitä perustettaessa on päinvastoin totuttu näkemään kasvavaa byrokratiaa. Samoin heikompien tukemiseen olisi varmasti olemassa muitakin – ja parempia – vaihtoehtoja kuin kaikkien käpyjen kerääminen samaan kätköön. Jo nyt seurakunnat maksavat suuria keskusrahastomaksuja, joilla varakkaammat seurakunnat käytännössä avustavat heikompia.
Taipaleen seurakunnassa ei ole missään vaiheessa lämmetty uudistukselle. Seurakunnan väestönkehitys ei ole erityisen huolestuttava ja sen talous on vakaalla pohjalla. Mitään omaa tarvetta uudistukselle siis ei nähdä. Erityisenä kivenä seurakunnan kengässä puristaa se, että uudistusta ajetaan läpi kirkon johdossa vastoin seurakunnan selkeää tahtoa. Pyydetään seurakunnalta loputtomasti lausuntoja, joilla sitten ei kuitenkaan ole mitään vaikutusta.
Tilanteesta voisi esittää seuraavan vertauksen: Mies ja nainen ovat rinnakkain alttarilla. Pappi kysyy: ”Tahdotko?” Nainen vastaa: ”En tahdo.” Pappi kysyy uudelleen: ”Tahdotko?” Nainen uudelleen: ”En vieläkään tahdo.” Mitä tässä olisi tehtävä? Kukaan ei poistu ennenkuin oikea vastaus on saatu? Väsyykö nainen lopulta seisomaan ja murtuu ryhmäpaineessa vastaamaan ”Tahdon.” Minkälainen liitto näin on solmittu?
Koko Suomi tietää jo, että Taipale ei tahdo. Silti on mahdollista, että järjestetty liitto solmitaan vastahakoisten kesken. Seurakunnan kohdalla ei tilanne ole kuitenkaan niin lohduton kuin äskeisessä avioliittovertauksessa. Miksi?
Koska uudistuksessa ei uhata seurakunnan olemassaoloa, vaan ”ainoastaan” riippumattomuutta ja yksinoikeutta omaisuuteensa. Uudistuksessa puhutaan harhaanjohtavasti uudesta suurseurakunnasta, vaikka kyseessä on pelkkä hallinnollinen alue. Todellinen seurakunta on edelleen se ihmisen kokoinen, kasvoista kasvoihin koettava yhteisö, joka kokoontuu omaan temppeliin yhteiseen rukoukseen ja osallistuu Herran pyhästä ehtoollisesta. Todellinen seurakunta on se, joka on rinnalla lapsen syntyessä ja vanhuksen pyytäessä viimeistä ehtoollista kuolinvuoteellaan. Todellisen seurakunnan tavoittaa läheltä ja tuntee nimeltä. Se on kaikki rakkaat sisaret ja veljet Kristuksessa, tuttu pappi ja kanttori, tutut ajassa elävät pitkät perinteet. Yhdessä jaettu usko, elämä ja ponnistus oman seurakunnan hyväksi.
Olemme tottuneet nojaamaan Taipaleen metsissä seisoviin honkiin. Mitä jos ne eivät kohta olekaan meidän yksinomaisuutta? Onko meidän itsemme muututtava Taipaleen hongiksi, jotka kannattavat seurakuntaa?
Älkää rakkaat taipalelaiset hylätkö todellista seurakuntaa, vaikka meille soisikin kohta järjestetyn liiton kellot! Äänestäkää jaloillanne: tulkaa kirkkoon! Äänestäkää käsillänne: antakaa aikaanne ja taitojanne paikallisen yhteisömme vahvistamiseksi! Äänestäkää sydämellänne: tahtokaa omaa seurakuntaa ja sitä ei mikään voi meiltä riistää!
Tuomas Kallonen