Rakkaudesta Luojaan ja luontoon

Kesäinen metsä ympäröi minut. Aluskasvillisuus on vielä heleän vihreää, vain puiden varjot luovat siihen tummempia sävyjä. Ylhäällä kaartuu kirkkaan sininen taivas, jota vasten puiden latvat piirtyvät eri värein. Millaisella siveltimellä Luoja on kaiken tämän maalannut?

Entä metsän tuoksut? Millaisesta purkista löytyisi auringossa lämmenneen petäjän kaarnan tai sateen jälkeisen koivikon tuoksu? Suolla tulvahtaa vastaan suopursujen jäljittelemätön tervehdys ja puolukan kukat lupailevat puolestaan iloa loppukesäksikin.

Äänimaisemassa jokainen lintu kuuluttaa omalla tavallaan Luojansa kunniaa. Jumalan luomistyön voi kokea joka aistilla ja mieli herkistyy kuulemaan Pyhän Hengen huminan puiden latvoissa.

Luonnossa, jota ihminen ei ole tuhonnut, on vahva pyhyyden tuntu. Se ei ole kiinni säästä eikä vuodenajasta, vaan kulkijan omista aisteista. Matteuksen evankeliumissa ( Matt.13:13-14 ) Jeesus sanoo opetuslapsilleen: ”Minä puhun heille vertauksin, koska he näkevät eivätkä kuitenkaan näe ja kuulevat eivätkä kuitenkaan kuule eivätkä ymmärrä. Heissä käy toteen tämä Jesajan ennustus ( Jes.6:9) : Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä nähkö.”

Ihmisen kyvyt ja järki eivät milloinkaan pysty luomaan samanlaista kauneutta kuin Jumala on tehnyt eikä ihmisen voima riitä rakentamaan moista. Ihminen kykenee kyllä hävittämään, myrkyttämään ja tappamaan luontoa.

”Luomispsalmin” sanoin ( Ps.104, vuoden 1992 Raamatun käännös):

” Ylistä Herraa, minun sieluni! Herra, minun Jumalani, miten suuri ja mahtava Sinä olet! Sinun vaatteenasi on kirkkaus ja kunnia, valo ympäröi Sinut kuin viitta. Sinä olet levittänyt taivaan kuin telttakankaan ja tehnyt salisi ylisten vetten keskelle. Sinä otat pilvet vaunuiksesi ja kuljet tuulten siivillä… Vuorten rinteille Sinä puhkaisit lähteet, vedet juoksevat puroina ja virtaavat laaksoissa. Ne juottavat kaikki maan eläimet, villiaasikin saa sammuttaa janonsa. Niiden äärellä asuvat taivaan linnut ja visertävät lehvissä vesien partailla. Sinä juotat vuoret korkeuksien vesillä, ja maa kantaa Sinun töittesi hedelmää. Sinä kasvatat ruohon karjaa varten ja maan kasvit ihmisen viljeltäviksi, että hän saisi leipänsä maasta… Sinä panit kuun jakamaan aikaa ja aurinko tietää laskemisensa hetken. Sinä lähetät pimeyden, ja tulee yö, ja metsän eläimet hiipivät esiin. Nuoret leijonat karjuvat saalistaan, pyytävät ruokaansa Jumalalta. Kun aurinko nousee, ne piiloutuvat ja palaavat luoliinsa levolle. Mutta ihminen lähtee askartensa ääreen ja tekee työtään, kunnes on ilta… Kun lähetät henkesi, se luo uutta elämää, näin uudistat maan kasvot. Olkoon Herran kunnia ikuinen! Saakoon Hän iloita kaikista teoistaan, Hän, jonka katseesta maa järisee, jonka kosketuksesta vuoret savuavat! Herraa minä ylistän koko elämäni ajan, laulan Jumalalle niin kauan kuin elän… Ylistä Herraa, minun sieluni!”

Kaisu Potkonen