Polvijärven kirkko 29.11.2020
Pastori Tuomas Kallonen
Luuk. 13:10–17 Jeesus parantaa sapattina köyryselkäisen naisen
Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!
Päivän evankeliumikertomuksessa juutalaisten seurakunta on kokoontunut synagogaan viettämään pyhitettyä lepopäivää, sapattia. He laulavat yhdessä psalmeja, lukevat pyhiä kirjoituksia ja kuulevat niistä ammentavaa opetusta. Toisin sanoen he pyhittävät lepopäivän samalla tavalla kuin mekin tänä päivänä, kaksituhatta vuotta myöhemmin!
Jeesus opettaa synagogassa, niinkuin hän tekee kaikissa kylissä ja kaupungeissa, joihin hän saapuu opetuslapsineen. Kesken opetuksen hänen silmiinsä sattuu nainen, jota sairauden henki on pitänyt vallassaan 18 pitkää vuotta. Naisen selkä on pahasti koukistunut, eikä hän kykene suoristamaan sitä. Nainen ei ole ainoa sairas synagogassa. Jeesuksen maine parantajana on kulkenut kaikkialla hänen edellään, ja suuri määrä erilaisten sairauksien vaivaamia kerääntyy häntä kuulemaan. Voimme vain arvailla, mikä kääntää Jeesuksen huomion juuri tähän naiseen – ehkä hänen toivonsa parantumisesta nousee niin syvältä ja voimakkaana hänen sydämestään, että hänen koko olemuksensa muuttuu avunhuudoksi Herran edessä. Tuohon äänettömään avunhuutoon Jeesus vastaa, hän kutsuu naisen luokseen, laskee kätensä tämän ylle ja sanoo: ”Nainen, olet päässyt vaivoistasi!” Ja heti nainen suoristaa selkänsä, ensimmäistä kertaa 18 vuoteen, ja puhkeaa ylistämään Jumalaa!
Tässä kohtaa voimme ensimmäisen kerran pysähtyä tarkastelemaan, mitä Jeesus tekee. Hänen toiminnassaan opettaminen ja parantaminen eivät ole erillisiä, toisistaan irrallisia asioita. Pikemminkin ne ovat aina samanaikaisia, sisäkkäisiä: opettaessaan Jeesus avaa hengellisesti sokeiden silmiä ja kuurojen korvia, hän nostaa voimansa menettäneet takaisin jaloilleen, hänen sanansa ovat hengellisen terveyden ja voiman sanoja, pelastavia sanoja, ikuisen elämän sanoja. Ne valaisevat, rohkaisevat, lohduttavat, parantavat ja kohottavat. Ja toisaalta Jeesuksen tehdessä parantamistekoja nuo pelastavat kohtaamiset ovat aina myös opetusta kaikille läsnäoleville – ja kaikille jotka tapahtumia myöhemmin muistaen tutkivat. Menkäämme siis syvemmälle nyt muisteltavaan parannustekoon; mitä se meille opettaa?
Olemme tottuneet Jeesuksen vastustajien nurinaan. Siitä huolimatta synagogan esimiehen suhtautuminen köyryselkäisen naisen parantamiseen on hätkähdyttävä. Hänen silmiensä edessä on tapahtunut jotakin, mitä koskaan ennen ei ole tapahtunut. 18 vuotta sairauden hengen kahlitsema nainen on vapautettu ihmeellisesti vaivastaan, tämä on saanut uuden elämän ja ylistää nyt täyteen ääneen Jumalan ihmeellistä voimaa ja hyvyyttä. Sen sijaan, että synagogan esimies yhtyisi seurakunnan ylistykseen ja kiitokseen, hän alkaa murjottaa muotovirheestä! Hän tulkitsee, että parantaminen luetaan työnteoksi, jonka Mooseksen laki ankarasti kieltää sapattina. Hän ei kuitenkaan uskalla nuhdella asiasta suoraan Jeesusta, vaan kohdistaa moitteensa seurakunnalle. Hän soimaa ihmisiä sanoen: ”Viikossa on kuusi päivää työtä varten, tulkaa silloin parannettaviksi älkääkä sapattina!”
Synagogan esimiehen murjotus paljastaa jotain hyvin oleellista. Se paljastaa, että hän ja muut hänen kaltaisensa Jeesuksen vastustajat, eivät ole opettamansa lain ytimessä. He eivät ole siinä lain ytimessä ja lain hengessä, joka valaisee lain käskyt ja tekee ne merkityksellisiksi. Sen sijaan he ovat lain ulkokehällä, lain kirjaimessa ja muodossa, ja he ovat kadottaneet kosketuksen eläväksi tekevään henkeen. Tuohon lain ytimeen Jeesus koettaa toistuvasti ohjata vastustajiaan. Hän ei ole tullut kumoamaan lakia, ei syrjäyttämään tai väheksymään sitä – laki on Jumalan itsensä antama. Sen sijaan Jeesus on tullut täyttämään lain, valaisemaan sen sisältä käsin merkityksellä ja hengellä.
Mikä on se lain ydin, joka valaisee kaikki yksittäiset lain määräykset? Jeesus kiteyttää sen niin sanottuun rakkauden kaksoiskäskyyn: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” Tämän käskyn varassa ovat laki ja profeetat. Kaikki käskyt tähtäävät Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen. Missä tämä härmärtyy, siellä lain todellinen merkitys ja tavoite on hämärtynyt. Tämän päivän evankeliumissa Jeesus yrittää palauttaa arvostelijoitaan lain ytimeen. Ei suinkaan ole sattumaa, että hän parantaa naisen juuri sapattina. Hän toimii näin toistuvasti, opettaakseen ihmisille sapatin syvempää merkitystä. Hän lausuu vastustajilleen: ”Te tekopyhät! Jokainen teistä kyllä päästää sapattina härkänsä tai aasinsa kytkyestä ja vie sen juomaan. Tätä Abrahamin tytärtä on Saatana pitänyt siteissään jo kahdeksantoista vuotta. Eikö häntä olisi saanut päästää vapaaksi sapatinpäivänä?”
Sapatti on siis vapaaksi päästämistä, ja todellakin, juutalaisten sapatin ytimessä on muisto vapautumisesta Egyptin orjuudesta. Tarkastellaan vielä köyryselkäisen naisen tilannetta vapaaksi päästämisen näkökulmasta. Nainen on monien töiden ja askareiden painama, maalliset kuormat ja huolet ovat painaneet hänen kasvonsa kohti maata. Lopulta hän ei kykene enää suoristamaan itseään, hänen elämänsä näköala supistuu maahan hänen jalkojensa alla. Emmekö tunnista naisen tilan omasta kokemuksestamme? Eikö myös meidän katseemme käänny usein maata kohti huolien, murehtimisen ja kuluttavan kiireen myötä. Ja ellemme muista suoristaa välillä selkäämme, olemme vaarassa jäädä maallisten huoliemme ahtaaseen vankilaan. Elämämme näköala muuttu yhtä suppeaksi kuin köyryselkäisellä naisella. Emme osaa enää kiittää ja ylistää Jumalaa, koska olemme tehneet elämästämme valotonta ja ilotonta.
Jumala ei luonut ihmistä kumaraan, ei tuijottamaan maata, ei murehtimaan elannostaan tai taistelemaan elämänsä säilyttämiseksi. Sen sijaan Jumala loi ihmisen seisomaan suorassa, keskellä paratiisisa, jalat tukevasti maassa, kasvot kohti Taivasta, silmät ihmettelemään luomakunnan kauneutta ja Luojan hyvyyttä siinä, suun kiittämään kaikista Jumalan lahjoista ja ylistämään Jumalaa, kädet vapaiksi luomaan uutta Luojan työtoverina ja kokoamaan koko luomakunnan yhteen ja kantamaan sen kiitosuhrina Jumalalle. Tähän ”asentoon” ihminen luotiin, elämään keskellä luomakuntaa sen viljelijänä, varjelijana ja pyhittäjänä – luomakunnan pappina. Ihminen luotiin iloon, ihmetykseen ja kiitokseen.
Sapattia, lepopäivää, Jumala ei asettanut ihmisille paratiisissa. Miksi ei? Koska paratiisissa jokainen päivä oli sapatti, ilon päivä, pyhä päivä, Jumalan ylistämisen ja kiittämisen päivä. Erillistä sapattia tarvittiin vasta, kun ihminen oli langennut ulos paratiisista, kun maa oli hänen lankeemuksensa vuoksi kirottu: ”Kovalla työllä sinun on hankittava elantosi. Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi.” Tässä langenneessa maailmassa sapatti on paratiisin muisto; jokaviikkoinen paluu paratiisin iloon ja vapauteen! Jumala määräsi antamassaan laissa lepopäivän vieton kansalleen Israelille, mutta myös kaikille sen parissa asuville muukalaisille ja jopa ihmisiä palveleville eläimille. Sapatin tarkoituksena ei ole tyydyttää jotakin Jumalan tarvetta; se on Jumalan lahja ihmiselle ja kaikille luoduille. Se on säädetty, ettemme kokonaan unohtaisi paratiisia; ettemme unohtaisi, mihin meidät on luotu; ettemme painuisi kumaraan kasvot kohti ohdakkeista maata; ettei elämästämme tulisi ahdasta, ilotonta, valotonta ja tyhjää.
Nyt jo näemme, että köyryselkäisen naisen parantaminen, vapauttaminen sapattina, ei ole ainoastaan sapatin hengen mukaista, vaan se pikemminkin kuvastaa sapatin syvintä olemusta. Sapatin – samoin kuin meillä kristityillä sunnuntain, Herran ylösnousemuksen päivän – merkitys on siinä, että se vapauttaa meidät suoristamaan itsemme, katsomaan oman ahtaan maailmamme yli Jumalan suuruuteen ja rakkauteen, ja täyttymään ilosta ja uudistuneesta elämästä.
Kun katsomme omaa asentoamme, sydämen ja hengen asentoa, huomaamme, että me usein olemme kuin evankeliumin köyryselkäinen nainen. Meillä on alati vaarana jäykistyä huonojen tottumuksiemme ja maallisten huoliemme painovoiman alle. Siksi meidän on tarkoin varjeltava elämässämme suoristautumisen aikoja! Tällaisia suoristautumisen aikoja meidän on mahdollista sisällyttää jokaiseen päivään henkilökohtaisen rukouksen muodossa. Erityisiä suoristautumisen päiviä ovat jokainen sunnuntai, Herran päivä, kirkon viettämät suuret juhlat, ja kaikki paastoajat. Ne tarjoamat meille mahdollisuuden hengelliseen ryhtiliikkeeseen, vapautumaan hetkeksi maan painovoimasta, keskittymään siihen, mikä elämässä on kaikkein tärkeintä: ”Rakastamaan Herraa, meidän Jumalaamme, kaikesta sydämestämme ja kaikesta sielustamme ja kaikesta voimastamme ja kaikesta mielestämme, ja lähimmäistämme niinkuin itseämme.”
Käsillä oleva joulupaasto on mahdollisuus tällaiseen ryhtiliikkeseen: Saamme ojentautua kohti Taivasta, ojentautua kohti hyvää Luojaamme, ojentautua kohti paratiisin vapautta, ojentautua kohti veljiämme ja sisariamme.
Kristus Jumala, niksauta meidän koukistunut sydämemme! Suorista se näkemään sinun suuruuttasi, kiittämään sinun lahjoistasi, tekemään hyvää ja palvelemaan lähimmäisiämme ja koko luomakuntaa – ja näin palvellen iloitsemaan paratiisin iloa!
Amen.