Esitelmä Polvijärven ortodoksisen kirkon 100-vuotishistoriasta 30.03.2014
© Heikki Tarma 2014
Hyvää päivää kunnioitettavat isät, ja arvoisat kuulijat. Kaikki me tiedämme, että tänä vuonna tämä kaunis kirkkomme täyttää täydet 100-vuotta. Tänä aikana tämä Ivan Kannisen piirtämä Pyhän Johannes Kastajan kirkko on ollut tuhansien liturgia- ja muiden jumalan palvelusten pitopaikkana.
Varmaan kaikki tiedämme myös sen, että Polvijärvellä oli jo aiemmin ollut oma kirkko tällä samalla paikalla. Kirkon rakentaminen perustui pitkälti siihen, kun Joensuun ortodoksinen kirkko rakennettiin 1887 ja Joensuun kreikkalais-venäläinen seurakunta perustettiin1893.
Joensuun saatua oman seurakuntansa, Taipaleen seurakunnan itäiset kunnat Polvijärvi, Kaavi, Juuka ja Sotkuma halusivat myös itsenäistyä. Polvijärveläiset ryhtyivät vaatimaan omaa kirkkoa. Vuonna 1900 Taipaleen seurakunnan kirkkoherra Vjatseslav Diakonov kutsui kirkkokokouksen koolle, missä keskusteltiin kirkon rakentamisesta.
Ennen kuin neuvotteluissa päästiin yksimielisyyteen, Polvijärveläiset päättivät ostaa kirkkomaan, hankkia rakennustarvikkeet ja ryhtyä kirkon rakentamiseen. Samalla he vaativat myös omaa seurakuntaakin. Mutta kun he havaitsivat, kuinka kallista oman seurakunnan pito oli, hankkeesta luovuttiin. Polvijärven ensimmäinen kirkko valmistui vuonna 1902.
Tämä ns. vanha kirkko ennätti palvella kyläläisiä vain seitsemän vuotta, kun se paloi maan tasalle. Tapahtumat alkoivat vyöryä heinäkuun 8 päivänä 1909, kun mökkiläisen vaimo Josefiina Mertanen oli aamuyöllä puoli kolmen aikaan herännyt lapsensa itkuun. Herättyään hän oli omien sanojensa mukaan kuullut ryskettä ja jonkinlaista hulmahtelemista, niin kuin tuli olisi ollut irti. Hän oli noussut katsomaan ikkunasta ja huomannut heti, että kirkko oli ollut tulessa. Tuli oli jo tuolloin näkyvissä maantien puolella olevasta niin sanotun vahtihuoneen ikkunasta. Nopeasti hän oli herättänyt tyttärensä Emman viemään sanaa naapureille.
Josefiina Mertanen ei ollut havainnut mitään liikettä kirkon ympärillä illalla nukkumaan mennessään eikä aamulla herättyään ja katsottuaan ikkunasta.
Kirkon isännöitsijä talollinen Iivana Hirvonen oli kertonut poliisikuulusteluissa, että Mertasen tytär Emma oli tuonut hänelle sanan, että kirkko palaa. Kello oli silloin ollut ehkä vähän vaille kolme aamulla ja hän oli lähettänyt heti sananviejiä kirkonkylän taloihin ja itse lähtenyt heti palopaikalle. Tuli oli silloin ollut näkyvissä rakennuksen länsipäässä maantien puolella olevan vahtihuoneen ikkunasta. Samoin tuli oli levinnyt kellotornin juureen. Isännöitsijä Hirvonen oli heti tarkastanut kaikki ovet ja ikkunat ja hänen havaintojensa mukaan ne kaikki olivat kiinni ja ehyet, paitsi edellä mainittu vahtihuoneen ikkuna, joka oli rikki. Hän ei voinut silloin enää päätellä, oliko sanottu ikkuna rikottu vai oliko se särkynyt kuumuudesta.
Poliisikuulustelussa kävi vielä ilmi mökkiläisen Paavo Piiroisen kertoma, että usein mainitussa vahtihuoneessa oli säilytettävänä 2 astiaa, joissa kummassakin astiassa oli ollut jonkun verran maaliöljyä, ja isot kasat kaikenlaisina kääreinä olleita papereita. Paavo Piiroinen oli toiminut palaneen kirkon haudankaivajana yli 2 vuotta.
Vaikka muutamia muita henkilöitä haastateltiin, mitään uutta tietoa ei ilmennyt. Kuulusteltavat eivät olleet havainneet mitään erityistä kirkon ympärillä.
Myös joensuulainen sanomalehti Karjalatar huomioi tulipalon lehdessään mutta se kirjoitti asiasta virheellisesti. Lehden mukaan palon olisivat havainneet luterilaisen kirkon työntekijät ja rientäneet ensimmäisenä palopaikalle. Lehdessä oli myös muitakin virheitä.
Tämän poliisikuulustelun perusteella, Polvijärven piirin virkaatekevä nimismies Otto Kuivalainen oli tullut siihen tulokseen, että kyseessä olisi ollut tuhopoltto.
Kuulustelupöytäkirja lähetettiin Kuopion läänin kuvernöörin kansliaan mutta se ei ilmeisesti mennyt perille, koska kuvernöörin kanslia tiedusteli pöytäkirjaa joulukuussa. Joulukuun 13. päivänä nimismies Kuivalainen vastasi kirjeeseen ja selvitti siinä tulipalon syytä näin: ”Luultavasti tuli syttyi sen johdosta, että edellä mainitussa poliisitutkintopöytäkirjassa sanotussa vahtihuoneessa säilytetyistä maaliöljyastioista astioiden haristumisen vuoksi öljy valui sillanalussammaleihin ja aiheutti tulipalon, millaisia tapauksia tiedetään ennestäänkin tapahtuneen.”
Nimismies mainitsi siis, että tulipalo johtui öljyn itsesyttymisestä. Myös vakuutusyhtiö tuli tähän samaan tulokseen, sillä se maksoi vain kaksi kolmasosaa vakuutussummasta kirkolle vedoten nimenomaan palon itsesyttymiseen.
Voimmekin lähes varmasti sanoa, että Polvijärven kirkon palo ei ollut tuhopoltto, vaikka sitä on sellaiseksi useissa yhteyksissä mainittu. Mitkään kuulustelussa esille tulleet asiat eivät tukeneet tuhopolttoa. Tuntuikin oudolta, että nimismies aluksi sanoi palon olleen tuhopoltto. Voidaan vain arvioida hänen motiivejaan tuollaiseen lausumaan. Myöhemminhän nimismies perui puheensa ja ilmoitti, että tuli syttyi ns. itsesyttymisenä öljyn valumisesta sammaleisiin.
Jumalanpalveluksia Polvijärvellä jatkettiin. Timo Mattiselta ostettiin vanha tupa, jota jatkettiin 5,5 metrillä ja tästä tehtiin pappila. Pappila oli melko pieni jumalanpalveluksen pitopaikkana ja kirkkokokous päätti, että ehtoollista jaettiin vain lapsille ja vanhuksille. Kirkkokokous päätti, että ”Muut menkööt Taipaleelle.”
Uuden kirkon rakentamissuunnitelmat aloitettiin aika nopeasti kirkon palon jälkeen. Toukokuussa 1911 rakennuspiirustukset olivat valmiit ja työhön voitiin ryhtyä. Rakennustoimikunta, johon kuului kolme jäsentä:
Pastori Grogori Pantsu, joka oli ollut jo ensimmäisen kirkon rakennustoimikunnassa lukkarin ominaisuudessa. Grigori Pantsulla oli myös hyvät suhteet hengelliseen konsistoriin, joka rahoitti kirkon rakentamisen. Hengellinen konsistori myös valvoi, että kaikki tapahtuvat kirkon ohjeiden ja sääntöjen mukaan. Pantsu oli tärkeä henkilö rakennustoimikunnassa ja hänen tietojaan tarvittiin melko usein.
Toinen rakennustoimikunnan jäsen oli Repolan Tuulijärveltä kotoisin ollut Feodor Grigorieff.
Kolmantena jäsenenä rakennustoimikunnassa oli Taipaleen kirkon lukkari eli kanttori S. Orloff.
Rakennustoimikuntaa laajennettiin myöhemmin Pekka Hirvosella Polvijärveltä, joka valittiin Grigori Pantsun tilalle hänen joutuessa matkustamaan usein Pietariin hengellisen konsistorin juttusille.
Rakennustoimikunta oli pieni mutta hyvin tehokas. Kirkon rakennustyöt etenivät hyvin ja nopeasti. Toimikunta oli myös oppinut ensimmäisen rakennustoimikunnan virheistä. Ensimmäinen toimikunta oli liian monihenkinen ja sen vuoksi pöytäkirjoista saa sellaisen käsityksen, että erilaisia riitoja henkilövalinnoista ja rakennusurakoista oli ollut. Kolmihenkisellä toimikunnalla vältettiin eturistiriidat varsin tehokkaasti.
Uuden kirkon rakennustoimikunta pärjäsi työssään varsin hyvin. Oikeastaan toimikunta teki yhden suuremman luokan virheen. Se valitsi väärän henkilön rakennusmestariksi.
Tämä selvisi aika karmealla tavalla tammikuun 1. päivänä vuonna 1913. Siitä päivästä voidaan sanoa, että se oli kirkonrakentajien musta keskiviikko.
Rakennusmestariksi oli valittu mestari P. Kainulainen elokuun 16. päivänä 1912 ja hänelle annettiin myös kirkon kivirappusten urakka. Tammikuun 1. päivänä seuraavana vuonna rakennustoimikunta meni tarkastamaan kivirappustyön etenemistä ja havaitsi niiden teon täysin keskeneräiseksi eikä niitä talven vuoksi ennätetä tehdä sovitussa ajassa.
Toinen seikka oli, etteivät työmiehet saaneet riittävästi urakoita, koska töiden suunnittelu ja järjestäminen oli epäonnistunut. Materiaalit eivät saapuneet ajallaan ja eikä töitä voitu aloittaa. Työmiehet olivat menneet lakkoon. Mestari P Kainulaista ei näkynyt työmaalla kuin silloin tällöin eikä hän valvonut tavaroiden saapumista.
Mestari Kainulainen oli palkannut työmiehiä rakennustoimikunnan tietämättä. Myös urakoista oli sovittu ilman, että toimikunta tiesi asioista mitään.
Rakennusmestari Kainulaiselle annettiin varoitus ja kehotus irtisanoutua, jos tämä ei noudata rakennustoimikunnan ohjeita. Ilmeisesti mestari ei noudattanut neuvoja ja tilanne kiristyi. P Kainulainen irtisanoutui toukokuun alussa 1913.
Valtio oli luvannut uuden kirkon hirret omistamastaan Katajarannan kruununpuistosta ja rakennustoimikunta kaadattikin puita niin paljon, että ne varmasti riittävät kirkon rakentamiseksi. Ja riittiväthän ne, sillä ylijäämäpuilla saatiin rakennettua vielä Sotkuman tsasounakin.
Hirsien kaatamisesta ja veistämisestä uhkasi tulla pieni ongelma, sillä kelirikon vuoksi niitä ei saatu rakennuspaikalle ajallaan. Hirsien hinnasta tuli pientä erimielisyyttä, koska rakennustoimikunta halusi hirsistä käyvän hinnan mutta sotkumalaiset eivät siihen suostuneet. Valitettiin Hengelliselle konsistorille ja sieltä tuli ukaasi myydä puut halvemmalla hinnalla. Konsistorin ukaasia ei sitten uskallettu vastustaa.
Peruskiven muuraus uhkasi viivästyä, koska hirsiä ei saatu vietyä rakennuspaikalle kelirikon vuoksi. Onneksi kyläläiset tulivat apuun ja yhteisvoimin hirret vietiin rakennuspaikalle ja peruskiven muurausalusta rakennettiin. Peruskivi muurattiin ajallaan.
Pyhien kuvat ja ikonostaasi tilattiin Pietarista. Vanhan kirkon sulaneet kirkonkellon vasket myytiin pietarilaiselle Orlovin kellonvalutehtaalle ja niillä maksettiin osa uusista kelloista.
Kirkkorakennus nousi harjakorkeuteen ja siitä sitten valmiiksi kirkoksi. Rakennustoimikunta tekikin pöytäkirjamerkinnän marraskuun 14. päivänä 1913: ”koska kirkon kaikki rakennustyöt ovat jo päättyneet ja kuvaseinä ja kuvat ovat pantu paikoilleen, niin rakennustoimikunta päätti tästä ilmoittaa rovasti N. Solovjefille ja hengelliselle konsistorille, että kirkko on valmis vihittäväksi käyttöönsä.”
Rakennustoimikunnan työ oli tehty kestettyään noin kaksi ja puoli vuotta. Polvijärven Pyhän Johannes Kastajan kirkko vihittiin käyttöön heinäkuun 26. päivänä 1914. Sen vihki käyttöön arkkipiispa Sergei. Tässä kirkossa seurakuntalaiset ovatkin saaneet nauttia liturgia- ja muista jumalanpalveluksia sadan vuoden ajan.
Valokuvia Heikki Tarman luennolta 30.3.2014