Saarnaaja kirjoittaa kirjassaan kauniin runollisesti (3:1-2): ”Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus.”
Tarkastellessaan ihmisen elämää taivaan alla Saarnaaja päätyy kuuluisaan loppupäätelmäänsä: ”Kaikki on turhuutta ja tuulen tavoittelua!” Koska kaikki vaivannäön hedelmät raukeavat hautaan tai valuvat toisten välinpitämättömiin käsiin, on elämä ytimeltään yhtä tyhjää kuin sen päätepiste.
Tämä on yksi Raamatun kohdista, ja kokonaisista kirjoista, joiden kanssa väittelen mielelläni. En ole samaa mieltä Saarnaajan kanssa. Luulen myös hahmottavani, missä kohtaa ajatuksemme kulkevat eri suuntiin.
Saarnaaja näkee ajan vain välähdyksenä kahden tyhjyyden välillä. Jokainen elävä ja oleva saa oman määräosansa ajasta, kuluttaa sen loppuun ja luopuu siitä. Aika on toisaalta lahja, toisaalta laina. Siitä on paras iloita parhaansa mukaan niin kauan kuin sitä riittää. Ja silloinkin ilon maljan pohjalla on kärsimys – aika virtaa tyhjyyteen.
Jos joku Raamatun kirjoittajista nimettäisiin oman aikamme henkiseksi isäksi, se joku olisi varmaankin Saarnaaja (3:19-20): ”Sillä ihmislasten käy niinkuin eläintenkin; sama on kumpienkin kohtalo. Niinkuin toiset kuolevat, niin toisetkin kuolevat; yhtäläinen henki on kaikilla. Ihmisillä ei ole mitään etua eläinten edellä, sillä kaikki on turhuutta. Kaikki menee samaan paikkaan. Kaikki on tomusta tullut, ja kaikki palajaa tomuun.”
Jos ihminen rinnastetaan näin eläimeen, ei näiden kohtalo silti ole sama! Eläin on ikuinen siinä, että se ei ymmärrä kuolevansa. Ihminen puolestaan on ”sairastunut” muistiin: hänelle aika näyttäytyy menneen kaipaamisena ja tulevan odotuksena. Ihminen osaa kärsiä ajan valuessa peruuttamattomasti sormien lomitse.
Voiko ihmistä siis syyttää, jos hän kadehtii eläintä ja sen kykyä nauttia nykyhetkestä? Ihmisen on kuitenkin mahdotonta nauttia niin kuin eläin. Hän muistaa tahtomattaankin kuoleman, haistaa tyhjyyden ja tarrautuu nautintoon ja nykyhetkeen kiihtyvällä vimmalla.
Niin aika muuttuu elämän ahmimiseksi, itsensä edelle kiirehtimiseksi, joka paikassa eikä missään olemiseksi. Elämästä tulee kivulias kouristus, jota lääkitään kalliilla lumelääkkeillä.
Miten erilaisena näyttäytyy aika, miten erilaiselta tuntuu sen virtaus, jos se ei laskekaan tyhjyyden ulappaan. Jos ajan ottaa vastaan sen Luojan kädestä ja näkee Ikuisuuden reunustavan sitä kaikilta suunnilta. Jos aika ei olekaan tyhjenevä malja, vaan kulkemista, lähestymistä, perille pääsyä.
Aika etenevänä matkana on elämän mullistava kokemus. Se mullistaa myös kuoleman, joka lakkaa olemasta elämän merkitykset mitätöivä tyhjyys. Kuoleman takana on Ikuisuuden lähde, josta elämän merkitykset ravitaan.
Ikuisuuden näkökulma – valjuksi kulutettu sanapari, joka kuitenkin voi muuttua todelliseksi kokemukseksi. Siihen opastaa Evankeliumi, Kristuksen opetus Jumalan Valtakunnasta.
Kaikella on aikansa, ja sen ajan kuluessa on mahdollista kulkea ja löytää perille.
Tuomas Kallonen, lokakuu 2018