Kaikkialla Euroopassa siirryttiin järjestelmään, jossa valtio tunnustettiin kirkkojen laillisen jurisdiktion (iura circa sacra) rajojen säätäjäksi.

Katolisissa maissa kanoninen disipliini säilyi osana kirkkojen sisäistä autonomiaa. Protestanttisissa maissa oli sen sijaan periaate (iura in sacra), joka tarkoitti valtiollisia kirkkolakeja. Niissä oli säädetty niin kirkon ja valtion suhteet kuin kirkon sisäinen toiminta.

Valtiot olivat palkinneet kirkot siitä, että ne olivat vaihtaneet kanonit lakeihin. Avioliitto–oikeus oli yksin maallisilla viranomaisilla, mutta samalla pappien koulutus turvattiin valtion tukemilla seminaareilla ja teologisilla tiedekunnilla.

Kruunu rakensi Euroopassa satoja katedraaleja ja kirkkoja monumenteiksi kirkon ja valtion sinfoniasta. Baltiassa ja Pohjoismaissa tällaisia olivat sadat Venäjän keisareiden rakennuttamat luterilaiset ja ortodoksiset kirkot.

Kanoneista oli lännessä toimitettu tuhannen vuoden sisällä neljä merkittävää päivitystä (Decretum Gratiani, Decretales Gregorii IX, Sexte, Constitutiones Clementinae). Tästä kokonaisuudesta käytettiin Justinianoksen lain otsikkoa (Corpus iuris civilis), korvaamalla viimeinen sana ”kansalaiset” (civilis) ”kanoneilla” (canonici).

Uusi kanoninen laki (Codex iuris canonici) astui voimaan vuonna 1917. Se oli aikaisempien versioiden tapaan kompilaatio: dogmaattiset lähteet olivat Nikean (325) ja toisen lateraanikonsiilin (1139) väliltä, mutta kanonien tulkinnat myöhemmältä ajalta.

1900–luku: uskonnonvapaus

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen käynnistyi Kansainliitto, jonka rinnalle muodostui kirkkojen yhteyttä rakentava kansainvälinen verkosto. Yhteistyön nimeksi vakiintui ilmaus ”ekumenia”. Se laajensi termin ”kristitty” tarkoittamaan kaikkia kastettuja ja näin poisti ekumeenisten synodien aikaiset kriteerit.

Kanonisten prinsiippien näkökulmasta tästä syntyi ongelma. Pyhien apostolien säännöissä (75. kanoni) puhuttiin harhaoppisista. Efeson synodissa mainitaan (kanonit 1, 3 ja 4) uskosta luopuvat (ποστατέω) ja hereetikot, joihin luettiin myös pakanuudesta eli hellenismistä (λληνισμος) ja juutalaisuudesta kääntyneet (7. kanoni).

Ekumeenisten synodien jälkeen syntyneet skismaattiset ryhmät, kuten bogomiilit, vanhauskoiset, quietistit, ultramontanistit tai jansenistit oli vaikea kategorisoida. Heitä varten syntyi yleiskäsiteheterodoksit”, jolle synodien kanoneissa ei löydy tarkkaa vastinetta.

Rigorististen tulkintojen mukaan hereetikoiksi luettiin kaikki heterodoksit, näkökulmasta riippuen katolilaiset, ortodoksit tai protestantit. Trullon synodi (1. kanoni) kutsui hereetikkoja säälimättömyyteen (δυσσβεια) langenneiksi, totuuden (λήϑεία) vihollisiksi ja provosoijiksi (βέβηλος). Heidän kohdallaan sakramentit kuten avioliitto tuli kysymykseen vain ekonomian nimissä.

Lievempää linjaa sovellettiin Khalkedonin synodissa tuomittuihin orientaalisiin ortodokseihin. Tarkan tulkinnan mukaan hereetikoiksi tai skismaatikoiksi luettiin myös ne, jotka eivät noudattaneet kanonista disipliiniä. Protestanttien luokittelemista skismaatikoiksi perusteltiin sillä, ettei heidän harhaoppisuudestaan ollut ekumeenisen synodin päätöstä.

Uskonnonvapaus vaikutti kanoniseen oikeuteen eniten avioliiton sakramentissa, koska se sisälsi laillisia seuraamuksia. Myös kasteella, katumuksella sekä asevelvollisuudella ja pappeudella oli laillisia vaikutuksia. Seka-avioliitot hyväksyttiin monarkioissa sata vuotta aikaisemmin kuin kansallisvaltioissa. Syynä oli se, että kuningashuoneissa seka-avioliitot olivat olleet enemmän käytäntö kuin poikkeus.

Protestanttisen valtio-opin maissa, joihin myös ortodoksinen Kreikka kuului, pidettiin tiukemmin kiinni vihkimisoikeuden säilyttämisestä vain valtiokirkon papeilla. Ranskassa päädyttiin antamaan vihkioikeus kaikille uskonnollisille yhteisöille, sillä edellytyksellä, että siviiliavioliitto oli ennen sitä solmittu lain mukaan. Siirtyminen siviilirekisterijärjestelmään alkoi katolisissa maissa aikaisemmin kuin kansallisvaltioissa.

Kasteiden virallinen asema liittyi väestörekisterijärjestelmän ylläpitoon, joka oli kirkoilla. Kehitys kasterekistereihin oli kulkenut neljässä vaiheessa. Keskiajan alun Didakhen tiukka ohje edellytti kasteelle pyrkivien aikeiden aitouden tutkimista (12. luku). Sen jälkeen luotiin muodollinen kuuden paastoviikon valmistusaika. Kolmantena etappina oli kastepakko ja viime vuosisadalla kaste oli avoin kaikille. Kehityksen seurauksena pyhien apostolien (kanonit 46, 47) tai Nikean synodin (19. kanoni) tarkkoja kriteerejä ei enää seurattu.

Kanoneissa oli ollut erilaisia katumusrangaistuksia. Oikeudellinen merkitysero katumuksen ja rangaistuksen välillä oli kuitenkin niin suuri, että kanoneja sovellettiin kriminaalitapauksissa harvoin.

Papisto kuului vuosisadan alkuun saakka säätyyn, jolla oli maallisen lain erioikeuksia mutta kanonisia velvollisuuksia. Yksi jälkimmäisistä oli velvollisuus kieltäytyä pyhien apostolien (83. kanoni) ja Khalkedonin (7. kanoni) säädösten nojalla sotilastehtävistä (στρατεία). Niissä maissa joissa oli yleinen asevelvollisuus, kanoninen periaate alistettiin maan laeille.

Sosiaalisen aseman muutos johti Keski–Euroopassa papiston liittymiseen työläisoikeuksien puolustajiin. Valtiokirkkomaissa papisto säilyi säätyperinteiden osana, eli kuului ylempään keskiluokkaan.

Omaisuutta ei kanonien mukaan saanut hukata. Khalkedonin (24. kanoni) ja Trullon (49. kanoni) säännöt kielsivät kirkon suurimman omistajatahon eli luostareiden omaisuuden hävittämisen. Pappien harjoittama koronkiskonta (τόκος εκ των χρημάτων) oli pyhien apostolien (44. kanoni) ja Nikean I synodin säännöissä (17. kanoni) kielletty ahneutena (πλεονεξία) ja voitonhimona. Näihin viitattiin usein tapauksissa, joissa papisto oli siviilitoimessa syyllistynyt koronkiskontaan (usura).

Luostareiden omaisuuden pakkotakavarikoinnin aiheuttamaa tulojen menetystä yritettiin paikata peruskouluopetuksen tarjoamisella, mutta sekin siirtyi vuosisadan alussa julkisen vallan alle.

Vuosi 1905 oli uskonnonvapauden virstanpylväs. Ranskassa kirkko ja koulu erotettiin toisistaan. Venäjällä uskonnonvapausukaasi (об укреплении начал веротерпимости) annettiin samassa yhteydessä, jolloin ortodoksinen kirkko vaati itselleen uudestaan patriarkkaa. Kirkon väki kaavaili patriarkaksi Suomen entistä arkkipiispaa Antoni Vadkovskia. Tsaari Nikolai II ehdotti itseään.

Vuoden 1923 Suomen uskonnonvapauslakiin jäi kanonisten moraalisäädösten henkeä. Muodollisesta uskonnonvapaudesta huolimatta moraalikysymyksiä käsiteltiin kouluissa erillisenä oppiaineena, siveysoppina. Se oli pakollinen myös uskonnonopetuksesta vapautetuille ja kaikki koululaiset olivat velvoitettuja seuraamaan katekismuskirjallisuuteen perustuneita moraaliohjeita.

Kysymys suhteesta juutalaisiin oli ekumeenisten synodien kanoneissa enemmän pragmaattinen kuin ideologinen. Efeson (7. kanoni) ja Trullon synodien (1. kanoni) luetteloissa kreikkalaiset olivat pakanoita, areiolaiset tai nestoriolaiset totuuden vihollisia. Juutalaiset mainittiin vain omana harhaoppisten ryhmänä. Rodullinen antisemitismi syntyi paljon myöhemmin. Ranskassa laki kirkon ja valtion erosta sai viimeisen niitin oikeudenkäynnissä kapteeni Alfred Dreyfystä vastaan, jossa syyllisyysolettama oli käytännössä Dreyfysin juutalaisuus. Samaan aikaan Venäjällä juutalaiset olivat satojen tuhohyökkäysten (погром) kohteena.

Kolmen serkuksen, Ison–Britannian Yrjö V:n, Saksan Wilhelm II:n ja Nikolai II:n johtamat maat veivät Euroopan ensimmäiseen maailmansotaan. Baltian maiden tasapainoilu Saksan ja Venäjän välillä oli vaikeampaa. Puolassa mukana oli kolmaskin osapuoli, Ranska. Tanskan, Ruotsin ja Norjan poliittinen identiteetti suuntautui neutraalisuuteen ja luterilaiset monarkiat säilyivät. Katolisen monarkian aika päättyi Itävallassa (1918) ja Portugalissa (1919).

Ortodoksiset hallitsijat syrjäytettiin Venäjällä (1917), Jugoslaviassa (1941), Bulgariassa (1946), Romaniassa (1947) ja Kreikassa (1973). Saksalaisen Hohenzollernin ruhtinassuvun ja Venäjän Romanovien dynastian loppuminen vei tittelin 20 kuninkaalta, herttualta, prinssiltä ja prinsessalta Euroopassa. Kesaropapismin päättyminen Venäjällä todettiin kirkolliskokouksessa 1918, jossa kaikki dogmaattiset tai kanoniset kysymykset siirrettiin yksin kirkon päätettäviksi.

Ensimmäistä maailmansotaa seuraavat tapahtumat näyttäisivät todistaneen, että protestanttisten maiden hallitsijat olivat adaptoituneet muutoksiin paremmin kuin katoliset ja ortodoksiset monarkit. Tanskan Kristian X hyväksyi (1920) parlamentaristisen demokratian ja niin teki myös Ruotsin Oscar II, joka luopui (1905) Norjan kruunusta serkkunsa hyväksi.

Protestanttisten maiden muutos absoluuttisista monarkioista perustuslaillisiin demokratioihin oli nopea. Poikkeuksen muodostivat yhdistyneen Saksan viimeiset keisarit. Vilhelm I julisti vielä kruunajaisissaan (1861) hallitsevansa jumalallisella vallalla, Vilhelm II oli puolestaan suvereeni keisarikunnan (Kaiserreich) hallitsija.

Kansallisvaltioiden syntyminen Balkanille irrotti alueen ortodoksit Konstantinopolin patriarkaatista pieniksi itsenäisiksi kirkoista. Montenegron kirkko, Karlovcin patriarkaatti, Belgradin arkkipiispakunta ja Bosnia-Herzegovinan autonominen kirkko yhdistyivät vuonna 1920 Serbian patriarkaatiksi. Romanian ja Transylvanian kirkoista tuli vuonna 1925 Romanian patriarkaatti.

Suvereenin Turkin valtion historia alkoi 24. heinäkuuta 1923. Tuolloin allekirjoitettiin Sveitsin Lausannessa rauhansopimus, jolla määritettiin Kreikan ja Turkin valtioiden nykyiset rajat. Lausannen sopimuksessa ei mainita Ekumeenista patriarkaattia, toisin kuin Krimin sodan päättäneessä Pariisin rauhansopimuksessa (1856, kappale 9) tai Turkin ja Venäjän välisen sodan jälkeen tehdyssä Berliinin (1878, kappale 62) rauhansopimuksessa. Niissä Ekumeenisen patriarkaatti oli mainittu kansainvälisenä toimijana.

Lausannen sopimuksen linjauksesta seurasi, että patriarkaatti käytti itsestään Turkissa vaatimatonta nimeä ”Fanarin kreikkalainen patriarkaatti” (Fener Rum Patrikhanesi), mutta Turkin ulkopuolella titteliä ”Konstantinopolin Ekumeeninen patriarkaatti”.

Turkin valtio pyrki estämään Ekumeeniselta patriarkaatilta kaiken kansainvälisen näkyvyyden ja onnistui tässä hyvin toiseen maailmansotaan asti. Sodan jälkeen Turkissa havahduttiin uuteen globaaliin todellisuuteen: suurin uhka ei ollutkaan Ateena vaan Moskova. Tämä oli viesti, jonka Yhdysvallat halusi perille Turkissa. Ekumeeniselle patriarkaatille luotiin uusi asema rautaesiripun jakamassa Euroopassa. Syntyi ilmaisu ”vatikanisaatiosta”, eli pyrkimyksestä luoda Ekumeenisesta patriarkaatista ortodoksinen Vatikaani. Tässä oli analogia Moskovan patriarkaattiin, josta Stalin halusi ortodoksimaailman johtajan. Uudeksi Vatikaaniksi kaavailtiin Sergijev Posadin kaupungin luostaria Moskovan pohjoispuolella.

Kylmän sodan jaon vaikutuksesta ortodoksisen maailman yhteistyö oli Konstantinopolin ja Moskovan ohjauksessa. Vastauksena Vatikaanin toiseen konsiiliin Konstantinopoli ja Moskova aloittivat vuonna 1961 kahdeksannen ortodoksisen ekumeenisen synodin valmistelun. Valmistelukokouksia pidettiin yhteensä 15 ja vuonna 1992 myös Länsi-Euroopassa ja Amerikoissa toimivat autonomiset kirkot kutsuttiin mukaan valmisteluihin.

Kehitys tyssäsi vuonna 2008, jolloin Konstantinopoli ja Moskova sopivat etupiirijaosta, jolla synodiin kutsutaan vain heidän tunnustamat itsenäiset kirkot. Sen seurauksena autokefaalisen tittelin saaneet Albanian tai Tšekin ja Slovakian kirkot, joissa molemmissa on alle 100 000 ortodoksia, saivat synodin valmisteluihin omat edustajansa. Vastaavasti Ranskan, Saksan tai Yhdysvaltojen yli kolme miljoonaa ortodoksia joutui tyytymään siihen, millaisen määrään edustajia Istanbulissa tai Moskovassa heille suodaan.

Lakien ja kanonien suhteet löytyvät perustuslaeista. Ne voidaan jakaa linjauksiltaan teokraattisiin, nomokanonisiin tai neutraaleihin.

Teokraattisia ilmaisuja löytyy esimerkiksi Irlannin perustuslaista, jossa todetaan, että ”kaikkivaltiasta Jumalaa kuuluu ylistää julkisesti” (1937/44.1). Pohjoismaissa kanonisen oikeuden perinne siirtyi osaksi kirkkolakeja ja sille alisteisia kirkkojärjestyksiä. Näistä syntyi nykyinen termi ”kirkko-oikeus”. Vahva sidos valtiollisiin lakeihin on säilynyt tähän päivään asti.

Kreikka on ainoa EU–maa, jossa kirkon ja valtion läheinen suhde on perustuslaissa määritelty samantyyppisesti kuin luterilaisissa Pohjoismaissa. Tanskassa on evankelisluterilainen valtiokirkko (1953/4, 66–70). Islannissa (1944/62) ja Kreikassa (1975/3) luterilainen tai ortodoksinen kirkko määritellään maan enemmistökirkoiksi. Norjassa kuninkaan tulee olla evankelisluterilainen (1814/4).

Puolan perustuslaissa kaikki uskonnot määritellään tasa-arvoisiksi, mutta maan roomalaiskatolisen kirkon asema turvataan valtion ja Vatikaanin konkordaatilla (1997/25). Italiassa (1947/3), Portugalissa (1976/41.1.) tai Saksassa (1949/4.1.) perustuslaki puhuu vain uskonnonvapaudesta. Espanjassa julkisen hallinnon tulee huomioida uskonnolliset katsomukset ja pitää yhteyksiä katoliseen kirkkoon ja muihin uskontoihin (1978/15.3).

Ranskan (1958/1) ja Turkin (1982/2) perustuslaeissa maat on julistettu sekulaareiksi valtioiksi. Ranskassa sekulaarisuudesta käytetään termiä ”maallikkovaltio” (l’état laïque). Venäjällä perustuslaki puhuu ideologisesti monimuotoisesta liittovaltiosta (1993/13). Yhdysvaltojen perustuslaissa kielletään minkään uskonnollisen lain säätäminen (1789/1. lisäys). Viron perustuslaissa kielletään uskonnollinen viha, väkivalta tai syrjintä (1992/12). Latvian (2014/99) ja Ukrainan perustuslaeissa (1991/35) todetaan, että kirkko ja valtio on erotettu toisistaan. Liettuassa kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt toimivat lain suojassa niiden omien statusten ja kanonien mukaan (2003/43).

Suomen perustuslaki takaa uskonnon ja omantunnon vapauden (2000/11), mutta sisältää myös linjauksen evankelisluterilaisen kirkon kirkkolaista (2000/76). Valtio tukee luterilaisen kirkon laissa mainittuja tehtäviä, hautaustointa, väestökirjanpitoa sekä kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ja irtaimiston ylläpitoa 120 miljoonalla eurolla. Ortodoksisen kirkon ja muiden uskonnollisten yhteisöjen valtionapu on vuosittain 3,3 miljoonaa euroa.

Kanonien viimeisin suuri päivitys roomalaiskatolisessa kirkossa tehtiin vuonna 1983. Suurin muutos aikaisempiin oli punitiivisten kanonien karsiminen. Myös rajaus ”kanonit koskevat vain katoliseen kirkkoon kastettuja” oli vuoden 1983 versiossa lievennys aikaisempaan, joka oli ulottanut kanonit kaikkiin kristittyihin kansalaisiin.

Rooman kirkon vaikutusvaltaan kanonisen oikeuden lievennyksillä ei ollut suurta merkitystä: Vatikaanilla on edelleen Yhdysvaltain jälkeen maailman laajin diplomaattinen korpus. 

2000–luku: juridisuus ja legalismi

Lain ja kanonien välisen suhteen rinnalla Eurooppaa hallitsi viime vuosisadalla oikeusfilosofinen dilemma laillisuuden ja lojaalisuuden rajoista. Molemmat tarkoittavat legaalia, mutta totalitarismin vuosisadalla niiden välille kasvoi merkitysero.

Lojaalius neuvostovallalle tai natseille ei tarkoittanut samaa kuin laillisuus oikeana käytöksenä. Venäjän patriarkka Sergei Stragorodski katsoi lakeja läpi sormien ja valitsi lojaalisuuden. Saksalainen Dietrich Bonhoeffer ei lojaalisuuteen taipunut ja kärsi seuraukset.

Kuuliaisuus esivallalle muodostaa malliesimerkin juridisen ja legaalisen vuoropuhelun problematiikasta. Kanoninen oikeus syntyi keskiajan maailmaan, jossa ei tunnettu nykyisenlaista kansallisvaltioiden patriotismia termillä ”isänmaa”.

Kanonien keskiajalla imperiumit huolehtivat ”kansojen yhteisön” (respublica, πολίτευμα) yhteisistä asioista. Ne olivat sekoitus oikeudellista, moraalista ja taloudellista suojaa. Justinianoksen aikana ei rukoiltu suojelusta isänmaalle vaan anottiin ”suo hallitsijalle voitto barbaareista ja suojele ristilläsi suvereniteettiasi” (νίκας τος Βασιλεσι κατ βαρβάρων δωρούμενος κα τ σν φυλάττων δι το Σταυρο σου πολίτευμα). Tuonpuoleinen isänmaakin oli Justinianokselle monarkia, ”taivasten keisarikunta” (Βασίλειον των Ουρανών).

Synodien ja konsiilien kanoneista henkii Rooman imperiumin perinteet, jossa maallisen vallan kunnioitus oli yhteydessä oikeamieliseen toimeenpanovaltaan (ξουσία). Tulkinta Paavalin sanoista ”jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen, eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa” (Room. 13:1) ymmärrettiin ehdollisena: esivalta saa kunnioituksen, jos se toimii oikein. ”Olet kuningas, jos teet oikein” (rex eris si recte facies).

Kriittisyys julkista valtaa kohtaan vaihtelee. Ääripäätä edustavat sellaiset suurvallat kuten Yhdysvallat ja Venäjä, joissa kansalaiset pitävät politiikkaa lähtökohtaisesti likaisena. Pohjoismaissa on puolestaan perinteisesti uskottu politiikkaan, koska sen tuotosta on kutsuttu ”hyvinvointivaltioksi” (välfärdsstat).

Onko kanoninen oikeus kirkon olemuksen vastainen tai vanhentunut? Tähän tulkintaan päätyi Rudolph Sohm. Hänen mukaansa karismaattisen alkukirkon muuttuminen legalistiseksi byrokratiaksi oli vastoin kirkon olemusta (Das Kirchenrecht stecht mit dem Wesen der Kirche in Widersprucht).

Luterilaisen Sohmin kirkko-oikeuden tutkimus vaikutti myös katoliseen ja ortodoksiseen ajatteluun niin, että kanonista oikeutta ryhdyttiin pitämään yksityis- ja julkisoikeuden rajoja hämärtävänä. Keskiaika nähtiin näin siirtymisenä karismaattisesta kirkosta ja maallikoiden apostolaatista legaaliseen ja klerikaaliseen järjestelmään, joka ei enää ollut alkuperäisen kristillisen ihanteen mukainen.

Rudolf Sohmin tulkinnat kiisti unkarilainen Ladislas Örsy, jonka mukaan Sohmin teoria vie kysymykseen ”onko kirkko orgaaninen yhteisö vai massa yksilöitä?” Örsyn mukaan teologia antaa arvot uskonmukaiselle ajattelulle (fides quaerens intellectum), kanonit uskonmukaiselle toiminnalle (fides quaerens actionem).

Synteesiä käsitysten välille loi sveitsiläinen Eugenio Corecco. Hänen mukaansa ortodokseilla kanonit liittävät dogman ja käytännön, luterilaisilla kanonit erottavat lain ja evankeliumin ja katolisilla ilman kanonista lakia ei ole pelastustakaan.

Ortodoksista näkökulmaa esitteli vuonna 1988 rovasti Johannes Seppälä: ”Nykyinen ero dogmatiikan ja etiikan välillä on varsin uudenaikainen ilmiö. Kirkko ei ole sellaista eroa alun perin tehnyt, eikä oikeastaan tee vieläkään. Ero on puhtaasti tekninen tai ainakin sen pitäisi olla sellainen. Valitettavan usein vain tuntuu vallitsevan käsitys, että etiikka olisi jotain aivan muuta kuin dogmatiikka. Kaikessa kuitenkin vallitsee periaate: Oikea usko oikea elämä. Se joka uskoo oikein, elää, tai ainakin pyrkii elämään oikein, ja kääntäen, se, joka elää oikein, oletettavasti myös uskoo oikein”.

Myös Nikean metropoliitta Johannes puhui opillisesta kanonisuudesta: ”Uskollisuus synodien opetuksia kohtaan ei tee kompromisseja jumalallisten totuuksien ja niistä seuraavien perusjohtopäätösten suhteen”. Johannes korosti yhdenmukaisuutta niissä kirkoissa, jotka applikoivat kanoneja, mutta hyväksyi moni-ilmeisyyden denominaatioissa, joissa kanonit eivät olleet tunnustettuja auktoriteetteja.

Kolme kanonista perusteesiä –Kirchenrecht on kirkonvastainen, kanonit on kirkon sisäinen disipliini, kanonit ovat myös dogman sidoksia –sai rinnalleen neljännen, kun venäläinen Nikolai Afanasjev esitteli teorian eukaristisesta ekklesiologiasta.

Afanasjevin tulkinta oli lähellä Rudolf Sohmin näkemystä. Kanonit tuli niin Sohmin kuin Afanasjevin mukaan hyväksyä historiallisina kollektioina, ei kodifioituna säädöskokoelmana. Venäjän parlamentaristisia reformeja tukenut Afanasjev nosti paikallisen yhteisön universaalin kirkon yläpuolelle.

Kreikkalainen Panagiotes Trembelas ei hyväksynyt Afanasjevin ja Sohmin tulkintoja, vaan puhui kanoneista kirkon perustuslakina, joka on valtiollisten kirkkolakien yläpuolella.

Ernst Kantorowicz ei ollut kanonisti, mutta hänen poliittisen teologian suurteos (The King’s Two Bodies) käsitteli nomokanonisuuden historiaa. Kantorowicz toi esille kuninkaan aseman muutoksen: ensin hän oli Kristuksena kuvattu palvelija, sitten lain inkarnaatio ja lopulta valtion ikoni. Neljäs vaihe oli se, kun valtiokoneistosta tehtiin hallitsija ja se oli paluuta antiikin sakraaliin demokratiaan. Kantorowiczin kuninkaan kaksi kehoa symboloivat todellisuuden dikotomiaa: laillisuus on yhtäältä vallan ja voiman, ja toisaalta luottamuksen ja uskomusten välistä dialogia.

Martin Luther oli hyväksynyt kanonisesta perinteestä vain neljän ensimmäisen ekumeenisen synodin dogmaattiset päätökset. Vaikka reformaatio oli teoriassa uskonpuhdistus, kehittyi protestanttisiin valtioihin käytännössä vahvat disipliiniperinteet. Skandinaavinen yhtenäiskulttuuri, kvantitatiiviseen tasa-arvoon perustuva yhteiskuntaihanne tai nykyinen monikulttuurisuuskin sisältävät yhdenmukaisuutta korostavia kanonisia moraaliprinsiippejä.

Oikeustieteilijöiden kiinnostus kanoneja kohtaan näyttäisi riippuvan siitä, minkä maan oikeusjärjestelmästä käsin asiaa tarkastellaan. Irlannissa, Norjassa tai Tanskassa kanoniset linjaukset löytyvät kirkkolaeista, joten niiden tutkimus on osa oikeustiedettä. Ranskassa tai Yhdysvalloissa ei ole kirkkolakeja ja kanonien analysointi on kirkkojen omalla vastuulla.

Kolmannen kategorian muodostaa sellaiset maat kuten Kreikka, jossa kanoninen oikeus on muokannut koko maan oikeusjärjestelmää. Tämä selittää sen, miksi kanonit ovat kreikankielisessä maailmassa erityisen mielenkiinnon kohteena.

Bysantin imperiumikirkon aika kesti tuhat vuotta, Euroopan katolisten monarkioiden ja protestanttisten valtiokirkkojen jakso viisisataa vuotta. Eroista huolimatta kaikissa kolmessa epookissa oli samat ongelmat.

Yhteiskunnan laillinen järjestys ja henkisiin arvoihin perustuva moraalinen vastuu ovat länsimaisissa demokratioissa eri regimenttien asioita. Laillinen järjestys ei voi perustua moraaliin. Legalismin tulee olla realistista ja yksiselitteistä. Moraalilla on kuitenkin sidos juridisuuteen, koska se on oikeaa ja sopivaa käytöstä.

Pohjoismaiden ohella Euroopan unionin maista Kreikka, Iso–Britannia ja Malta tunnustavat lainsäädännössä maiden enemmistökirkon oikeudet. Kahdeksassa maassa Espanja, Italia, Itävalta, Latvia, Liettua, Luxemburg, Unkari, Viro lainsäädännöllisenä prinsiippinä on kirkon ja valtion ero. Näissä maissa sekä Saksassa laki antaa mahdollisuuden konkordaatteihin kirkkojen kanssa. Ainoa maa, joka on perustuslain mukaan kaikkien uskontojen suhteen neutraali, on Ranska.

Euroopan maat arvioivat suhdetta kirkkoihin sen perusteella, pidetäänkö vakaumuksen lähtökohtana yksilön vai yhteisön oikeuksia. Protestanttisissa maissa korostetaan yksilön oikeuksia, katolis- ja ortodoksisenemmistöisissä maissa keskiössä on yhteisön arvomaailma.

Kanonien historian perusteella tuntuisi oudolta, jos juridiikan historiaa ja kansallista oikeuskäytäntöä tutkittaisiin eri disipliineinä. Oikeudellahan on jakamaton yhteys, jota sosiaaliset ja taloudelliset muutokset eivät poista.

Epilogi

Kanonit kirjoitettiin aikana, jolloin kirkosta hyväksyttiin vain yksi malli, paikallinen kirkko. Nykymuotoiset uskonnolliset yhteisöt (denominatio) syntyivät 1500–luvun jälkeen. Nykyään on luonnollista, että samalla alueella toimi erilaisia kirkkoja, myös niitä, jotka eivät hyväksy lakien rinnalle kanonisia periaatteita.

Kanonisia säädöksiä voidaan applikoida maissa, joissa valtaosa väestöstä tuntee ne omakseen. Tällaisia maita ovat katoliset ja ortodoksiset maat. Protestanttisissa maissa kanonit edustavat vierasta kulttuuria ja ne on korvattu valtiollisilla kirkkolaeilla.

Oman lukunsa muodostavat ne maat, joissa on parlamentaristinen järjestelmä, mutta kanoneja applikoiva katolinen tai ortodoksinen enemmistökirkko. Tällaisia ovat esimerkiksi Irlanti, Kreikka, Romania tai Venäjä. Näissä valtioissa kanonisten periaatteiden siirtymistä lakeihin ei ole estetty, vaan ne on hyväksytty yhteisöjen oikeuksien nimissä.

Yksityistä moraalin käytöskoodia, kuten jumalanpalveluksia, paastoja tai luostarielämää, koskevat kysymykset voidaan helposti sopia yhteisön sisällä. Yhtenäistapakulttuurin, kuten avioliiton, kasteiden ja hautausten, osalta valtion kirkoille suoma virallinen status on hidastanut perinteiden rapautumista. Vaikein kysymys näyttäisi olevan vihkimisoikeus, josta ei olla valmiita hevillä luopumaan. Avioliiton kirkollisen siunauksen ja laillisen aktin yhtäaikaisuus on edelleen tärkeä asia.

Käytäntö on lakien paras tulkitsija. Kanonien näkökulmasta disipliini ja tapakulttuuri elävät symbioosissa. Kanonit eivät nykyään säätele etikettiä tai liturgista tapakulttuuria. Silti tavat ovat säilyneet vuosisatoja. Suomen kirkkolaista liturgiset määräykset poistettiin vasta vuonna 1869. Kirkolliset toimitukset ja jumalanpalvelukset jäivät tuolloin lakiin edelleen.

Lait sisältävät edelleen nomokanonisia, vertailua ja moraalista tulkintaa edellyttäviä ilmauksia. Maakaaren säädöstä kiinteistökaupan ehdosta ”joka on muutoin sopimaton” (11 §) on vaikea ymmärtää ilman selitystä ja tulkintaa. Avioliittolaissa linjataan puolisoiden elatuksesta, johon sisältyy ”kummankin henkilökohtaisten tarpeiden tyydyttämisen” (46 §). Tieliikennelaki sanoo, että tienkäyttäjän ”on sovitettava oma toimintansa sujuvan ja turvallisen liikenteen edistämiseksi” (4 §).

Luottamus kanonista järjestystä kohtaan ei riipu päätöksistä vaan niiden perusteluista. Teodosioksen ja Justinianoksen päätökset liittää kanonit osaksi siviililakeja merkitsi sitä, että kanonisiin päätöksiin sovellettiin samoja prosessisäädöksiä kuin muihinkin lakeihin. Trullon (37. kanoni) ja Nikean II (kanonit 1, 2, 4) synodien linjauksissa oikeussuojaa pyrittiin varmistamaan sillä, että päätökset piti perustella rajaten (ποκρίνω), perusteellisesti (σφαλς) ja antaumuksella (προϑύμως) tutkien.

Vaikka kirkon jäsenet säätävät kirkkolain, on sen hyväksymis- ja hylkäämisoikeus valtiolla. Suurin osa Suomen kansanedustajista kuuluu kirkkoon, ja edustajat joutuvat päätöksenteossaan pohtimaan myös taustayhteisönsä arvoja.

Helluntailainen, juutalainen, katolilainen, körttiläinen tai lestadiolainen perinne on osa monen kansanedustajan henkilökohtaista vakaumusta. Yksilön ja taustayhteisön kannanmuodostus esimerkiksi avioliitto-oikeuteen on kaksiteräinen miekka. Syynä tähän on jo myöhäiskeskiajalla syntynyt kanoninen periaate, jonka mukaan avioliitto on sekä sakramentti että sopimus. Kansanedustaja joutuu arvioimaan päätöstään dilemmassa: moraalisäännöt eli kanonit kieltävät asioita, joita laki sallii.

Lakeja ja kanoneja arvioitaessa on hyväksyttävä se, että yhteiskunnalliset ongelmat pysyvät likipitäen samoina. Kuninkaiden, keisarien, paavien ja patriarkkojen ongelmat – verot, väkivalta, turvallisuus, yhtenäisyys – olivat samoja kuin hallituksilla tai tuomiokapituleille tänään. Jos ongelmat pysyvät, eivät kaikki historian kokemuksissa muovautuneet keinot niiden ehkäisemiseksi voi olla huonoja.

Teologia pyrkii vakuuttamaan, että kaikki ihmiset rakastavat toisiaan. Kanonit antavat ohjeet siihen, miten kristityt voivat tulla toimeen, vaikka eivät rakastaisikaan toisia.

Ensimmäinen ekumeeninen synodi aloitettiin Nikeassa 25. toukokuuta 325 uskontunnustuksen lukemisella. Julistus alkoi termillä ”olen uskollinen” (πιστεύω), jota käytettiin samassa merkityksessä myös pyhien apostolien säädöksissä (kanonit 39, 41).

Kanonit tarjoavat näin ollen dokumentoidut ja todistettavat mahdollisuudet uskollisuuteen ja luottamukseen. Se on loppujen lopuksi aika lähellä seemiläisen kulttuurin tooraa ja roomalaista lakitermiä, jotka merkitsevät yksinkertaisen monimerkityksellisesti oikeaa käytöstä (ius). Viime vuosisadan kanonistit muokkasivat siitä ilmaisun ”oikeudenmukainen kanonisuus” (aequitas canonica).

Kirkkolaeissa ja kanoneissa on edelleen yksi ratkaisematon ero. Lakeihin sovelletaan kahta perusperiaatetta: laki, jonka alkuperäinen tarkoitus on kadonnut, on mitätön (cessante ratione legis, cessat lex ipsa) ja myöhemmin säädetty laki syrjäyttää aikaisemmin säädetyn (lex posterior derogat legi priori). Kanonit toimivat toisilla prinsiipeillä: vanhemmat säädökset (ius anticus) ovat primäärisiä ja universaalina tunnettu laki (ius universalius) ohittaa paikalliset päätökset. Trullon synodin päätöksen mukaan uudemmat säädökset vain vahvistavat vanhojen kanonien voiman (2. kanoni).

Kaikkiin yhteisöihin pätevät kuitenkin samat välttämättömyyden periaatteet: ”missä yhteisö, siellä myös laki” (ubi societas, ibi ius).

© ylidiakoni Jyrki Härkönen 2024

19.7.2025

Edelliset osat:
Kanonien historia I – Hyveet vai lain suoja?
https://ort.fi/kuopionjakarjalanhiippakunta/2025/02/01/kanonien-historia-i/

Kanonien historia II – Kanoninen kirjallisuus, kreikan- ja latinankieliset kanoniset termit
https://ort.fi/kuopionjakarjalanhiippakunta/2025/02/08/kanonien-historia-ii/

Kanonien historia III – 100–luku: konsensuskirkko, 200–luku: organisaation synty
https://ort.fi/kuopionjakarjalanhiippakunta/2025/02/15/kanonien-historia-iii/

Kanonien historia IV – 300–luku: ensimmäiset synodit, 400–luku: kanoneista lakeja
https://ort.fi/kuopionjakarjalanhiippakunta/2025/03/01/kanonien-historia-iv/

Kanonien historia V – 500–luku: maalliset ja jumalalliset, 600–luku: moraalin rappio
https://ort.fi/kuopionjakarjalanhiippakunta/2025/03/15/kanonien-historia-v/

Kanonien historia VI – 700–luku: kreikka korvaa latinan, 800–luku: kirkko vai imperiumi?
https://ort.fi/kuopionjakarjalanhiippakunta/2025/03/28/kanonien-historia-vi/

Kanonien historia VII – 900–luku: suojelu ja simonia, 1000–luku: moraalireformi
https://ort.fi/kuopionjakarjalanhiippakunta/2025/04/17/kanonien-historia-vii/

Kanonien historia VIII – 1100–luku: keskiajan instituutiot, 1200–luku: kirkon jäsenyys
https://ort.fi/kuopionjakarjalanhiippakunta/2025/05/01/kanonien-historia-viii/

Kanonien historia IX – 1300–luku: kesaropapismista hierokratiaksi, 1400–luku: viimeiset konsiilit
https://ort.fi/kuopionjakarjalanhiippakunta/2025/05/13/kanonien-historia-ix/

Kanonien historia X – 1500–luku: reformien aika, 1600–luku: valtiollinen luterilaisuus, kanoninen kirjallisuus uudella ajalla
https://ort.fi/kuopionjakarjalanhiippakunta/2025/05/31/kanonien-historia-x/

Kanonien historia XI – 1700–luku: absolutismi, 1800–luku: kohti tasavaltoja
https://ort.fi/kuopionjakarjalanhiippakunta/2025/06/19/kanonien-historia-xi/