Hallitsija oli keskiajan perinteiden mukaan kirkon suojelija ja oikeuden toteuttaja. 1700–luvulla hänestä oli tullut sakraalimpi kuin keskiajalla: hän oli sodan sankari ja rauhan valtias.
Jos hallitsija oli keskiajalla tukenut kirkon autonomiaa uskonnollisissa asioissa, tuki kirkko hallitsijan autokratiaa uskontorauhan takaajana. Absolutismin ja kesaropapismin vahvistumista autettiin kirkon puolelta.
Espanjalainen Francisco Suárez oli kesaropapismin vastustaja. Suárez, pseudonimeltään Doctor Eximius, kirjoitti kaksi traktaattia (De Virtute et Statu Religionis, Defensio Fidei Catholicae) brittiläistä kuninkaan absoluuttista valtaa vastaan. Suárezin mukaan kuningas ei voinut toimia jumalallisen vallan edustajana. Valtion oikeudenhaltijuus kuului Suárezin mukaan kansalle.
Toinen absolutismin vastustaja oli hollantilainen piispa Cornelius Jansen. Hän perusti monarkismia ja paaviutta vastustavan liikkeen, josta kasvoi parlamentaristinen jansenismi.
Kolmannen tulkinnan teki ranskalainen Montesquieu, joka omisti kirjansa (L’esprit des lois) viimeisen luvun teorialle vallan kolmijaosta. Montesquieu loi lainsäädäntö–, toimeenpano–ja tuomiovallalle suhteet, joiden avulla lakeja ei operoida orjallisesti sääntöinä, vaan niitä myös analysoidaan perinteiden, tapojen ja uskontojen taustoja vertaillen.
1700–luku: absolutismi
Täydellisimmin absolutismi määriteltiin Venäjällä, jossa tsaari oli vuodesta 1797 kirkon pää (Глава церкви). Pietari Suuri oli jo aikaisemmin (1721) siirtänyt patriarkan tehtävät hengelliselle konsistorille.
Pietarin luomaa kirkkohallintoa pidettiin viime vuosisadalla luterilaisena, eikä sen positiivisia puolia haluttu nähdä. Huomiotta jäi se, miten kirkko hyötyi valtiohallinnon mukana Venäjän kehityksestä osana Länsi-Euroopan parlamentarismia. Hengellinen konsistori esimerkiksi perusteli huomattavasti laajemmin, perusteellisemmin ja lakeja vertaillen päätöksensä kuin piispainsynodit olivat aikaisemmin tehneet kanonisten päätöstensä kohdalla.
Esimerkkinä konsistorin huolellisuudesta oli kysymys Trullon synodin kieltämien seka-avioliittojen hyväksymisestä, josta tsaari ja konsistori konsultoivat ennen lain käsittelyä Konstantinopolin patriarkkaa. Vastaus on ollut ilmeisemmin myönteinen, koska seka-avioliitot sallittiin Venäjän imperiumissa Euroopan maista ensimmäisenä 18. elokuuta 1721.
Monet venäläisen valtio-oikeuden tutkijat myöntävät, että synodaalisen ajan vaikutukset kirkon kehitykselle olivat pääasiassa positiivisia.
Trullon kieltoa (72. kanoni) seka-avioliitoista oli tulkittu saman synodin toisen säännön avulla. Sen mukaan kanonit ovat kodinhoitoa ja näin ollen balanssissa tarkkuuden ja vallitsevien tapojenvälillä (102. kanoni). Tällaista pohdintaa harrasti Jerusalemin patriarkka Dositheos. Hän hyväksyi naisen kunnian nimissä avioliiton armenialaismiehen kanssa sillä edellytyksellä, että nainen jatkoi osallistumista ortodoksisen kirkon liturgiaan. Tällainen avioliitto tuli solmia sekä osmani-imperiumin siviiliavioliiton (kepenio, γάμος διὰ κεπηνίου) että oman ortodoksisen kirkon vihkimiskaavan mukaan.
Patriarkka Gabriel IV antoi vuonna 1782 ortodoksimiehille, jotka asuivat vähemmistönä toisuskoisten alueilla, luvan Trullon linjausta (2. kanoni) noudattaen solmia avioliiton intohimojen lääkitsemiseksi (ἰατρείαν παϑῶν) katolisten tai armenialaisten naisten kanssa.
Pietari Suuren konsistorin laatima hengellinen laki (духовный регламент) oli nomokanoni. Siinä avioliitto, joka oli ollut alun perin siviilioikeudellinen sopimus, säädettiin lailla sakramentiksi. Ehtoollisen ja katumuksen kanssa kävi päinvastoin: hengellinen laki teki ripistä lain.
Nikean I:n (13. kanoni) ja Trullon synodien (102. kanoni) säädös katumuksen suomisesta ja ehtoollisen jakamisesta kaikille kuolemanvaarassa oleville oli perusteltu toivottomuuden (ἀπόγνοια) ehkäisemisellä. Nikean kanoni perustui Didakhen sääntöön (14) ehtoollisen nauttimisesta vasta anteeksipyytämisen jälkeen.
Hengellisen konsistorin laki sääti, että synnit oli tunnustettava ja ehtoollisella piti käydä todistettavasti neljästi vuodessa. Hengellisen lain samassa yhteydessä säätämä sensuuriasetus merkitsi, että papeilla oli ilmoitusvelvollisuus ripin yhteydessä mahdollisesti paljastuneista rikoksista esivaltaa vastaan.
Absolutismi hallitsi kirkkopolitiikkaa kaikkialla Euroopassa. Osmani-imperiumin ja Espanjan perimyssodan voittanut uusi suurvalta Itävalta ja aurinkokuninkaan Ranska loivat katolisiin maihin prinsiipin (ius circa sacra), joka oli synonyymi protestanttisten kuninkaiden periaatteelle (cuius regio, eius religio). Molempien keskiössä oli julkinen valta korkeimpana hengellisenä auktoriteettina (summepiscopus).
Arkkiherttua ja keisari Joosef II linjasi laiksi 15. elokuuta 1782 kaikkien aikansa hallitsijoiden periaatteen: kaikki ne asiat, mitkä eivät koske sakramentteja tai kirkkokuria (disciplinam internam) ovat valtion ratkaisuvallassa. Myös Osmanien imperiumissa seurattiin lännen absolutismin esimerkkiä ja sulttaanista tuli sekä maallisten että hengellisten asioiden ylin auktoriteetti.
Athoksen luostarin munkin Nikodemos Hagioreiteksen toimittama kanonikokoelma (Πεδαλιον) oli uusi editio Teodoros Balsamonin vuoden 1170 Pedalionista.
Maailman vanhimman musiikkikustantamon Breitkopf & Härtelin vuonna 1800 painama Pedalion jakautui neljään osaan: pyhien apostolien kanoneihin, ekumeenisten synodien kanoneihin, vuosien 314–879 välillä pidetyn 11 paikallissynodin kanoneihin ja 12 kirkkoisän kanoneihin.
Hagioreiteksen teos nousi idässä auktoriteetiltaan Rooman kanonikoelman (Corpus Juris Canonici) rinnalle. Pedalionista tehtiin useita editioita kreikaksi ja käännöksiä muun muassa venäjäksi, romaniaksi ja jopa englanniksi.
Basileios Kesarealainen oli 300–luvun säännössään (3. kanoni) käyttänyt vertailua sääntöjen kirjaimellisten (της άκριβείας) ja olosuhteita arvioivien (της συνεϑείας) tulkintojen perinteistä. Tästä vertailusta tehtiin Trullon synodin kanoni: ”meidän tulee tietää sekä lain ankaruuden että perinteenä omaksuttujen tapojen vaikutukset päätöksiin” (102. kanoni).
Hagioreiteksen Pedalionissa tarkkuuden ja tapojen antinomia muuttui niin, että vallitsevien tapojen sijalle nostettiin kolmas ilmaus ”kohtuullistaminen” (οικονομία). Pedalionissa termistä tehtiin synomyymi Nikean ensimmäisen (kanonit 5, 11, 12), Khalkedonin (kanonit 16, 30) ja Trullon (kanonit 16, 39) synodien ilmaukselle ”ihmisystävällisyys” (φιλανϑρωπία).
Hagioreiteksen Pedalionin uudesta sanaparista tarkkuus ja kohtuullistaminen tuli kreikkalaisilla kanonisen argumentaation ohella myös teologian keskeinen aksiooma.
Rigoristinen Pedalion vaikutti kanonien tulkintaan koko seuraavan vuosisadan. Patriarkka Gregorios V julkaisi (1806) tomoksen, jolla ortodokseilta kiellettiin seka-avioliitot heterodoksien ja hereetikkojen kanssa. Patriarkka Agathangelos kielsi (1827) ortodoksitytöiltä jopa kotiapulaisena toimimisen heterodoksiperheissä ja patriarkka Kyrillos VII ilmoitti (1857), että ”kirkko ei ole koskaan hyväksynyt eikä hyväksy” (οὔτε συνεχώρησε ποτὲ οὔτε συγχωρεῖ ὅλως) ortodoksien avioliittoja katolilaisten tai armenialaisten kanssa. Toiseen tulkintaan oli päätynyt (1848) patriarkka Anthymos IV. Hän antoi luvan avioliittoihin armenialaisten kanssa sillä edellytyksellä, että vihkimisen toimittaa ortodoksinen pappi ja yhteisestä liitosta syntyneet lapset kastetaan ja kasvatetaan ortodokseiksi.
Kastetta koskeva tulkintaero koski sitä, toimitetaanko se valelemalla (ραντίζω) vai upottamalla (κατάδυσις). Rigoristinen tulkinta vaati uudelleenkastetta niille, jotka oli kastettu valelemalla.
Valistusajan vuosisata merkitsi brittiläisen Jeremy Benthamin lanseeraaman universaalin lain (pannomion) periaatteen vahvistumista. Se oli lähtökohdiltaan liberaali ja kirkonvastainen, mutta koulukunnan piirissä oli paljon tutkijoita, joiden kiinnostuksen kohteena oli ollut Justinianoksen Codexin periaatteet.
Valistusaika näkyi Rooman ajan kanonisten kokoelmien uudelleenjulkaisemisena. Giovanni Domenico Mansi aloitti 31–osaisena ilmestyneen kanonikokoelman (Sacrorum Conciliorum Nova Et Amplissima Collectio) julkaisemisen.
Bestseller lännessä oli ranskalaisen Jean–Baptiste Antoinen kuutena kirjana julkaisema käännös ja kommentaari Justinianoksen Codexin toisesta osasta Digesta. Se oli esikuvana Joseph–Louis–Elzéar Ortolanille, joka julkaisi sata vuotta myöhemmin prosessisäädöksistä kommentaarisarjan (Explication historique des Instituts de l’empereur Justinien).
Autokratian agonia oli kuitenkin väistämättä alkanut Ranskan kansalaisoikeuksien (Déclaration des droits de l’homme et du citoyen, 1789) ja Yhdysvaltain perusoikeuksien (Bill of Rights, 1791) hyväksymisellä. Englannista, Hollannista, Ranskasta ja Sveitsistä Pohjois-Amerikkaan paenneet kalvinistit, katoliset ja puritaanit loivat kirkon ja valtion suhteisiin uuden dimension. Se korosti julkisen vallan minimaalista roolia ja henkilökohtaisen vapauden ihanteita.
Riippumatta uudisasukkaiden erilaisista uskonnollisista taustoista, kasvoi Yhdysvaltojen perustajien suhde julkisen vallan käyttäjiin lähtökohtaisen kriittiseksi. Amerikkaan emigroituneitten uskovaisten ison kontribuution muodosti yhdeksän yksityisen yliopiston perustaminen.
Tunnetuimpia olivat Harvardin ja Yalen ohella Skotlannin presbyteerien vuonna 1746 perustama College of New Jersey, josta tuli myöhemmin Princetonin yliopisto ja anglikaanien vuonna 1754 käynnistämä King’s College, tänään Columbian yliopisto. Baptistien vuonna 1764 aloittama Rhode Island College tunnetaan nykyään nimellä Brown University ja Hollannin reformoidut perustivat vuonna 1766 Queens Collegen, josta tuli myöhemmin osa New Yorkin yliopistoa.
Vapauteen ja omistusoikeuteen vannovien uskovaisten omaatuntoa ei kuitenkaan häirinnyt heidän harjoittamansa orjatyövoiman käyttö.
1800–luku: kohti tasavaltoja
Ranskan vallankumous oli vedenjakaja absoluuttisen ja perustuslaillisen monarkian välillä. Aurinkokuninkaan Ranska oli ollut kuninkaan tahtoon sidottu kansallinen kuningaskunta.
Vallankumouksen jälkeen hallitsija oli sidottu perustuslakiin. Tämä johti monarkian nykyaikaiseen parlamentaristiseen malliin, joka on edelleen käytössä muun muassa Belgiassa, Espanjassa, Isossa–Britanniassa, Ruotsissa, Tanskassa tai Japanissa.
Ranskan vuoden 1804 siviililaki (Code Napoléon) seurasi Justinianoksen Codexin siviili- ja julkisoikeuden jakoa. Napoleon piti kuitenkin kanonista lakia ja kirkkolakia synonyymeinä ja ajoi läpi heinäkuussa 1811 Pariisin konsiilissa ehdotusta kanonien muokkaamisesta kansalliseen kirkkolakiin sopiviksi.
Konsiili jakaantui keisarin ja paavin kannattajiin, eikä saanut aikaan päätöstä, vaikka Napoleon uhkasi paavia – kanonien nojalla – viraltapanolla. Keisarin uhmakkuus konsiilissa oli kaikuja Justinianoksen ajalta, koska siviililaki oli määrittänyt kanonien tulkinnan kirkon yksinoikeudeksi.
Justinianoksen kanonisen lain prinsiippi oli ollut maallisen ja kirkollisen vallan sinfonia. Sille rakennettu Rooman keisarius oli tulossa tiensä päähän lännessä ja idässä. Verdunin sopimuksessa synnytetty saksalainen Rooman imperiumi (Sacrum Romanum Imperium) hiipui Preussin Fredrik Vilhelm III:n aikana. Hän yhdisti Saksan protestanttiset kirkot parlamentaristiseksi unioniksi.
Idässä unelmaa ortodoksisesta Rooman valtakunnasta piti yllä Katariina Suuri. Hän käynnisti Kreikan projektiksi kutsuttavat sodat Balkanilla. Niiden päämääränä oli islamilaisen osmani–imperiumin tuhoaminen ja kreikkalaisortodoksisen keisarikunnan palauttaminen Konstantinopoliin. Katariina kastatti pojanpoikansa Konstantiniksi Rooman Konstantinos Suuren mukaan.
Perintökuninkuus oli jakanut vallan dynastioiden kesken. Venäjän hallitsijat olivat ortodokseina käännynnäisiä. He olivat epiteetiltään Romanoveja, mutta heissä virtasi saksalainen Oldenburgien veri, jonka jälkeläiset olivat vallassa Tanskassa, Ruotsissa, Kreikassa ja Norjassa. Saksalaisperinteen katkaisi Aleksanteri II, joka näki Saksan protestanttisten valtioiden liitossa (Deutscher Bund) uhan.
Venäjällä ei ollut uskonnonvapauslakia. Nomokanoni (Соборное уложение) oli määrittänyt rikokset uskontoa vastaan ja Pietari Suuri oli hyväksynyt (1716) niihin joitakin lievennyksiä. Ne tehtiin Kustaa II Aadolfin kolmikymmenvuotisen sodan aikana laatimien sota-artiklojen pohjalta. Näin jumalanpilkka ja muut moraalirikokset olivat päätyneet Venäjällä Ruotsin tapaan rikoskaareen sota–artikloista.
Yhdysvallat ja Ranska olivat uskonnonvapausaatteen edelläkävijöitä. Nykyaikaisen termin kansalaistottelemattomuus (Civil Disobedience) lanseerasi amerikkalainen Henry David Thoreau.
Sosiologian isän Auguste Comten oikeuspositivismissa oli samoja aineksia kuin Trullon synodin viimeisessä säännössä (102. kanoni): lain tarkka noudattaminen oli alisteinen sen tuottamiin positiivisiin ja kodinhoidollisiin vaikutuksiin. Comten sosiologian ongelmaksi jäi kysymys siitä, voidaanko hyvää tuottava (ius positivum) ja historiallinen (ius historicum) lainkäyttö erottaa toisistaan.
Vatikaanin suojelemien katolisten valtioiden tuhatvuotisen jakson päättyminen ajoi paavin hallinnon taloudelliseen ahdinkoon. Se ei kuitenkaan vaikuttanut Rooman piispan kanoniseen auktoriteettiin.
Vatikaanin hallinto jatkui samanlaisella organisaatiolla kuin Ekumeenisen patriarkaatin hallinto Konstantinopolin valloittamisen jälkeen. Paavin ja pysyvän piispainsynodin (collegium cardinalium) työnjako oli määritelty paavi Sixtuksen päätöksellä vuonna 1586.
Konstantinopolissa patriarkan asema synodin yläpuolella oli säädetty lailla (Eisagoge) jo vuonna 884. Paavit ja patriarkat kutsuivat kardinaalit ja metropoliitat kuukausittain koolle kuuriaan tai synodiin. Priimaksen vahva asema perustui pyhien apostolien sääntöön (34. kanoni), jonka mukaan yksi piispoista on johtaja (πρῶτος).
Vatikaanin I konsiili on jäänyt historiaan termistä ”piispanistuimelta lausuttu” (ex cathedra). Konsiilin tulkinnanvaraisin lausuma koski kuitenkin kirkon kanonista järjestystä. Kanonisessa linjauksessa (Supremi pastoris) todettiin, että kirkko on epätasa–arvoinen, jossa yhdet on asetettu johtamaan ja toiset olemaan kuuliaisia. Tämä klerikaalinen teesi oli kanonien mukainen, mutta sen toteaminen synnytti ensin maallikoiden vastustuksen ja sitten hierarkian paniikkireaktion.
Konsiilin jälkeen paavi julkaisi kaksi kiertokirjettä (Sapientiae Christianae, Rerum Novarum), joissa ei korostettu kanonista järjestystä vaan esiteltiin uudistermi maallikoiden (laïcat) apostolaatista. Ilmaisun ongelmallisuus oli siinä, että maallikolla (λαϊκός) tarkoitettiin kanonisessa terminologiassa yksinkertaisesti kansalaista. Uudesta ilmaisusta ”maallikoiden” apostolaatti tuli kanoninen ongelma. Se liitettiin tavallisesti toiseen sanapariin ”yleinen pappeus”, jota ei myöskään tavata kanonisessa kirjallisuudessa.
Kanonisen rigorismin vuosisata päättyi myönnytyksiin ortodoksien seka-avioliittojen osalta. Millet oli Balkanilla merkinnyt avioliittoja vain etnisten ryhmien sisällä (endogamia). Tämä perinne murtui ja seka-avioliitot kristittyjen ryhmien yli yleistyivät.
Konstantinopolin paikallissynodit vuosina 1876 ja 1878 hyväksyivät seka-avioliitot epäsuotuisien seurauksien (πρὸς ἀποφυγὴν δυσαρέστων συνεπειῶν) tai niiden ennaltaehkäisemisen (πρὸς πρόληψιν) nojalla. Myönnytykset tehtiin, koska seka-avioliitoista oli tullut vallitseva tapa (ὅπως πολλάκις τοῦτο γίνεται οκονομικς). Perusteluina oli Trullon synodin linjaus, jossa ääripäiden – tarkkuuden ja vallitsevien tapojen – rinnalle oli otettu (24. kanoni) kolmas ilmaus ”suvaita” (ἀνέχω). Myös avioliitot protestanttien, vanhakatolisten ja armenialaisten kanssa hyväksyttiin 1855, mutta sen perusteena ei ollut ekonomia, vaan antikatolisuus.
Kanonit olivat osmanien aikana Balkanin kansojen lakikirjoja. Niitä tulkitsi uskonnollisen yhteisön etnarkki (millet–bachi). Bulgaareilla, kroaateilla, romanialaisilla ja serbeillä etnarkkeja olivat piispat, kreikkalaisten ja armenialaisten johdossa oli patriarkat ja juutalaisilla rabbi.
Etnarkit olivat paitsi uskonnollisia johtajia, myös kansanryhmiensä edusmiehiä sulttaanin hovissa. Kreikkalaiset ja juutalaiset hallitsivat merkittävää osaa kauppa– ja pankkisektorista, koska se ei ollut islamilaisen enemmistökulttuurin suosiossa. Armenialaiset olivat imperiumin tärkeimpiä arkkitehtejä ja suurimpia asekauppiaita.
Tämä sinfonia särkyi, kun kansallisuusaate loi jännitteitä islamilaisen ja kristillisen väestön välille. Etnarkki-järjestelmä muistutti keskiajan käytäntöä, jolloin piispa oli toiminut sijaishallitsijana. Esimerkkejä piispoista hallitsijan regenttinä olivat Bysantissa patriarkka Nikolaos Mystikos (852–925), Venäjällä metropoliitta Aleksei (1353–1389) ja Ranskassa kardinaali Richelieu (1624–1642). Balkanilla oli myös piispa-etnarkkeja, kuten Petrović-Njegoš–dynastian prinssimetropoliitta Petar II. Bulgariassa pääministeriksi valittiin vuonna 1866 Tărnovon metropoliitta Kliment ja Kyproksella presidentiksi vuonna 1960 arkkipiispa Makarios.
Edellinen selittää sitä, miksi Balkanin kanonistit olivat tulkinnoiltaan rojalisteja. Heihin kuului myös kroatialainen Nikodim Milaš, joka julkaisi serbian kielellä kaksiosaisen kokoelman (Правила православне цркве с тумачењима) ekumeenisten (1895) ja paikallissynodien (1896) kanoneja. Piispa Milaš oli kommentaareissaan rojalistinen. Ne eivät ole historialliskriittisiä, enemmänkin imperiumimenneisyyden ihanteisiin tukeutuvia. Milašin pisin kanonin selitys –suomenkielisessä versiossa 26 kahden palstan sivua – ei käsittele disipliiniä tai dogmeja vaan Konstantinopolin patriarkan asemaa. Kokoelman ensimmäinen osa käännettiin sata vuotta sitten suomeksi (Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen), ei kuitenkaan serbiasta, vaan venäjästä.
Osmanien valtakunta oli soveltanut islamilaista sopimusjakoa rauhan- (dar al–sulh) ja sotatilojen (dar al–harb) mukaan. Ensinmainittu oli yhteistyösopimus, jonka edellytyksenä oli osmanien julkisen vallan legitimiteetin hyväksyminen. Tähän kategoriaan luettiin imperiumin alueella asuvat kristityt vähemmistöt. Viimeisenä uskolliseksi yhteisöksi (millet–i sadika) hyväksyttiin juutalaiset.
Ensimmäiset lojaalisuussopimukset (dhimma) oli tehty kreikkalaisten (1453) ja armenialaisten kanssa (1461). Jälkimmäinen sopimus sisälsi oikeudet myös assyrialaisile, kopteille, syyrialaisille, katolilaisille ja Balkanin bogomiileille. Näin kanonien monitulkintaiseen applikointiin jäi tulevaisuudessakin henkeä, jota tavataan edelleen poliittisen uskonnollisuuden moninaisissa perinteissä Egyptissä, Israelissa, Irakissa tai Syyriassa.
Vuonna 1800 julkaistiin ensimmäinen venäjänkielinen käännös englantilaisen William Beveridgen kokoamasta synodinkonista (Σύνοδικον Sive Pandectae Canonum SS. Apostolorum, et Conciliorum ab Ecclesia Graeca Receptorum, Nec Non Canoniscarum SS. Patrum Epistolarum). Se sisälsi synodien ja kirkkoisien kanonit sekä kolmen kreikkalaisen kanonistin, Teodoros Balsamonin, Ioannes Zonaraksen ja Aleksios Aristenoksen kommentaarit niihin.
Beveridgen Synodikonin inspiroimana Gustaf Armfeltin avustaja Gustaf Rosenkampff käynnisti Venäjällä slaavinkielisten kanonieditioiden kokoamisen. Beveridgen kokoelman julkaisu ja Aleksanteri II:n uudistukset saivat aikaan valtavan kiinnostuksen keskiajan kanoneja kohtaan. Vuodesta 1863 oikeustieteellisiin tiedekuntiin Venäjällä perustettiin kirkko-oikeuden oppituolit.
Kreikan kuningaskunnassa kanonien uudeksi auktoriteetiksi nousi korkeimman oikeuden puheenjohtajan Georgios Rallen ja Ateenan yliopiston professori Mikael Potlen toimittama (1852–1859) vanhojen kanonien kokoelmateos (Σύνταγμα τῶν ϑείων καὶ ἱερῶν κανόνων). Se sisälsi seitsemän ekumeenisen ja 11 paikallissynodin kanonit, Balsamonin, Zonaraksen, Aristenoksen ja Blastareksen kommentaarit ja Konstantinopolin patriarkkojen kanonisia kirjeitä.
Beveridgen Synodikonin sekä Rallen ja Potlen Syntagman julkaisemisen myötä kanonit ja niiden kommentaattorit – Balsamon, Zonaras, Aristenos, Blastares – oli nostettu samanarvoisiksi auktoriteeteiksi. Tämä johti samaan dilemmaan kuin kokoelman Decretum Gratiani julkaisemisen jälkeen 1100-luvulla: voiko kanoninen tulkinta olla kanonisen oikeuden lähde?
Sääntöjen muuttumattomuus oli linjattu Trullon synodissa (1. kanoni) Mooseksen lain (5. Moos. 31:1) sitaatilla ”älkää lisätkö niihin mitään älkääkä poistako niistä mitään” (οὔτε προστιϑέναι τι οῦτε μήν ὑφαιρεῖν). Ensimmäisen kreikankielisen kanonioppikirjan (Δοκίμιον ἐκκλησιαστικοῦ δικαίου) vuonna 1896 julkaissut Apostolos Kristodoulos tulkitsi Trullon ensimmäistä kanonia niin, että päivityksiä voidaan tehdä vain vanhoja prinsiippejä muuttamatta.
Keskiajan kirjallisuuden dokumentoinnin suurin hahmo oli ranskalainen lehtimies, kustantaja ja pappi Jacques–Paul Migne. Hänen pariisilainen kustantamonsa (Ateliers catholiques) julkaisi kreikan- ja latinankielisten kirkkoisien tekstit kahtena kokoelmana (Patrologia Graeca, Patrologia Latina). Mignen kokoelma käsitti yhteensä 384 kirjaa ja teossarja oli sata vuotta tärkein keskiajan patristisen kirjallisuuden lähde.
Mignen kokoelman uudistus alkoi (1942), kun jesuiitat Jean Daniélou, Claude Mondésert ja Henri de Lubac aloittivat uuden teossarjan (Sources Chrétiennes). Sarjassa on julkaistu alkukielen ja kriittisen käännöksen kompilaationa tähän mennessä yli kuusisataa kirkkoisien teosta. Bysantin ajan kanonistien tuotanto ei ole kuitenkaan kiinnostanut lännen kustantajia.
Kanonien tutkimusta jakoi kysymys siitä, tutkitaanko niitä oikeustieteen osana vai teologisena disipliininä.
© ylidiakoni Jyrki Härkönen 2024
19.6.2025
Seuraava osa: Kanonien historia XII – 1900–luku: uskonnonvapaus, 2000–luku: juridisuus ja legalismi
