Tämä historiallinen katsaus käy läpi sekä kreikankielisellä termillä ”synodi” että latinankielisellä ilmaisulla ”konsiili” pidettyjen kokousten kanoneja eli säädöksiä.
Kanoneja laatineiden kokousten hierarkia käsittää ekumeeniset eli universaalit synodit, yleiset konsiilit ja synodit, kansalliset tai patriarkaaliset konsiilit, alueelliset eli provinssisynodit, hiippakunnalliset konsiilit, sekä paikalliset papiston ja maallikoiden yhteiset eli klerikolaikaaliset konsiilit.
Suurin osa kanonien periaatteista vahvistettiin kolmensadan vuoden aikana (400–700–l.). Sen jälkeen kanoneista tehtiin satoja kokoelmia ja synteesejä. Latinankieliset kanonikokoelmat olivat muun muassa kollektioita, kompilaatioita ja konstituutioita. Kreikankielisiä synteesejä kanoneista julkaistiin syllogeina, syntagmoina ja synopseina. Tämä termien yksinkertaistus on ainoa tapa saada kanonien normatiivisuus jonkinlaiseen narratiiviin.
Kansainvälisten eli ekumeenisten konsiilien määrästä on kaksi tulkintaa. Roomalaiskatolinen kirkko puhuu 21 ekumeenisesta konsiilista, joista viimeinen on Vatikaani II (1962–1965). Trullon synodia 691–692) ja sen kanoneja ei lännessä pidetä universaalisti sitovina.
Idän ortodoksien perinteessä seitsemän ekumeenista ja 11 paikallista synodia on kaikkien kirkkojen hyväksymiä ja valideja. Reformaattori Martin Luther hyväksyi kanonisesta perinteestä vain neljän ensimmäisen ekumeenisen synodin dogmaattiset päätökset.
Adjektiivia ”kanoninen” käytettiin jo ensimmäisessä Nikean (325) synodissa. Kokouksen päätöksiä perusteltiin kanoneina, koska ne oli säädetty raamatullisesti ”mittapuun” (2. Kor. 10:13) tai ”ohjeen” mukaan (Gal. 6:16). Justinianoksen lakikokoelmassa kanoneista puhuttiin sakraalina oikeutena (ius sacrum). 700 vuotta myöhemmin paavi Gregorius IX käytti ilmaisua jumalallinen oikeus (ius divinum).
Kysymys maallikoiden läsnäolosta konsiileissa ja synodeissa on tulkinnanvarainen ja riippuu siitä, onko lähtökohtana hiero– vai laikokratian prinsiipit. Ensimmäinen on rojalistinen, jälkimmäinen parlamentaristinen malli.
Kyprianoksen aikana 200–luvulla Afrikassa ja Italiassa konsiileissa oli piispa– ja pappisdelegaattien mukana myös maallikkoedustajia. Näin oli myös Tarragonessa (516) ja Toledossa (633 ja 653).
Oma lukunsa oli keisarien ja kuninkaiden osallistuminen. Konstantinos Suuri osallistui Nikean synodiin, Teodosios kolmanteen synodiin ja Markianos yhdessä vaimonsa kanssa Khalkedonin synodiin. Vain toisen ja kuudennen ekumeenisen synodin istunnoissa keisarit eivät olleet läsnä. Teodosius Suuri ja Justinianos Suuri olivat kuitenkin paikalla kaupungissa, joissa kokoukset järjestettiin. Hallitsijan johtamien konsiilien perinnettä jatkoivat esimerkiksi Englannin Henrik II vuonna 1164, Sigismund Luxemburgilainen vuonna 1413 ja Napoleon Bonaparte vuonna 1804.
Kanoneissa on käytössä oikeusfilosofiset aksioomat. Asianosaisia aina on kuultava, hätätapausta tai välttämättömyyttä (necessitas, ἀνάγκη) tulee perustella tarkasti, samoin pakkoa tai väkivaltaa (vis, βία). Termit ovat tuttuja oikeusviisauksista ”hätä ei lue lakia” (necessitas non habet legem necessitas), ”väkivalta on lain vihollinen” (vis legibus est inimica), ”ensin tutkitaan, sitten hutkitaan” (audi alteram partem).
Basileios Suuren säännössä (3. kanoni) roomalaisen oikeuden periaate ”ei kahdesti samassa asiassa” (ne bis in idem) on puettu seemiläiseen sananlaskuun ”ei kohtaa toista kertaa onnettomuus” (Naah. 1:9). Ketään tuomittua ei saa rangaista toiseen kertaan samasta rikoksesta.
Kanonien asema oli keskiajalla yhteydessä lakeihin. Vuonna 1150 julkaistu kokoelma (Concordia discordantium canonum) käynnisti lännessä kanonisen oikeuden autonomisen tutkimuksen. Sen seurauksena kanoninen oikeus kehittyi idässä ja lännessä eri vivahtein. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että lännen kanonisuus oli enemmän kronologista, idässä systemaattista.
Reformaation jälkeen kanonit tulivat osaksi kirkkolakia. Ne muodostivat lakien ja kanonien suhteen kolmannen dimension eli nomokanonisuuden. Kysymyksessä oli sakraalien kanonien (κανόνες) ja profaanien lakien (νομοί) yhdistelmä. Parlamentaarisesti hyväksyt kirkkolait ovat nomokanonisia, samoin monet läntisten demokratioiden perustuslaeista, koska ne sisältävät kirkkoa tai uskontoa referoivia säädöksiä. Viimeiset kaksisataa vuotta kanonien historiaa on nomokanonista, koska se käsittelee suurimmalta osalta valtiollista kristinuskoa.
1800–luvulla kanoninen oikeus oli omaksunut dikotomisen jaottelun. Sen mukaan maallisia lakeja pidettiin korkeampiarvoisina, lähes sakraaleina. Kanonisen oikeuden alaksi jäi yksilön moraaliskysymykset. Formaalisen jaon seurauksena kanonit sisältävä sakraalilaki jaettiin vielä kahteen eri kategoriaan. Jumalan antamiksi luettiin doktrinaaliset säädökset. Disipliinisäännöt olivat osa hartauden (pietas) harjoittamista.
Kanonien moraalisäännöt toimivat yksityisessä (forum internum) ja julkisessa sfäärissä (forum externum). Yksityiset moraalikysymykset ovat henkilökohtaisia ja niihin kuuluu esimerkiksi ripillä tunnustettavat rikkomukset. Julkisia kanonisia linjauksia ovat kysymykset uskonnollisten tunnusten näkyminen, esimerkiksi burkan käyttö.
Lait, normit tai säädökset käyvät normatiivisuuden ja narratiivisuuden vuoropuhelua. Näin on myös kanonien kohdalla: ne ovat yhtäältä tarkkoja toimintaohjeita ja toisaalta historiallisten tapausten kerrontaa.
Hyveet vai lain suoja?
Laillisuus on demokratiassa persoonatonta ja sosiaaliluokista vapaata. Kanonit ovat puolestaan yksilöllisiä ja usein epätasa–arvoisia. Onko ensimmäinen vapautta ja toinen feodaalisuutta? Vai ovatko säännöt kirjallisessa muodossa sitä, mitä on kirjoitettu sydämiin?
Miten yksilön oikeuksia, yhteisön velvollisuuksia tai uskonnonvapautta on tulkittu konsiilien ja synodien päätöksissä? Tämä tutkimus esittelee kanonisten asiakirjojen ja niiden tulkinnan historiaa.
Suhteessa kanoneihin oli viime vuosisadalla kolme koulukuntaa. Osa oli sitä mieltä, että kanonit ovat vanhentuneita ja koko termi kirkkolaki oli kirkonvastainen. Toiset hyväksyivät kanonisen lain kirkon sisäiseksi disipliiniksi, jollaisena se olisi myös säilytettävä. Kolmas ryhmä korosti sitä, että kanonit eivät ole vain sääntöjä, vaan myös dogman sidoksia.
Tämä tutkimus pyrkii esittelemään nuo kolme tulkintalinjaa neljännellä teorialla. Siinä kanoninen laki on oikeusfilosofiaa, joka narratoi koko eurooppalaisen valtioaatteen kehitystä. Lineaarinen katsaus kanoneihin pyrkii osoittamaan, miten moraalisäännöt ovat kietoutuneet osaksi oikeushistoriaa.
Tieteessä ja taiteessa pidetään kiinni erityisterminologiasta. Kemiaa ymmärtääkseen on tunnettava ketoni ja kolloidi, musiikissa klaavi ja kvintti. Myös kanonit ovat sanojen merkitysoppia. Kreikan ja latinan oikeustermejä ei voi selittää yhdellä sanalla. Semantiikka on sidoksissa kulttuurinsa arvoihin. Tämä tutkimus sisältää paljon vieraskielisiä nimiä ja termejä. Käyttämällä tutkimuksen toisessa osassa (Kanonien historia II) olevia latinan– ja kreikankielisiä termejä hakusanoina, voi sanojen taustoihin ja tulkintoihin helposti tutustua sähköisissä lähteissä.
Omistan tämän tutkimukseni matemaatikko Osmo Pekoselle (2.4.1960–12.10.2022). Aloitin työni lokakuussa 2020 Osmon rohkaisulla ”kanonien historian kirjoittaminen on vähintään elämäntyö”. Osmo oli oikeassa: tämä tutkimus on vain suppea introduktio lakien ja kanonien yhteiselon historiasta.
Kokoamani kanonien historia sisältää 27 osaa. Kuopion ja Karjalan hiippakunnan sivuilla se julkaistaan 12 artikkelin kokonaisuutena (I–XII).
© ylidiakoni Jyrki Härkönen 2024
Seuraava osa: Kanonien historia II – Keskiajan kanoninen kirjallisuus ja kanoniset termit