Diocletianus oli valmistellut lakireformit pääkaupungissaan Nikomediassa. Justinianos Suuri halusi yhdistää lain ja hallinnon Uuteen Roomaan, Konstantinopoliin. Rooman imperiumin suuruuden ja yhtenäisyyden palauttaminen oli Justianokselle kaikki kaikessa keisarin purppuraan pukeutumisesta lähtien.
Valtaannousua seuraavana vuonna (528) Justinianos antoi ukaasin (constitutio haec) yhdistää kolme lakikokoelmaa (Codex Gregorianus, Codex Hermogenianus, Codex Theodosianus) sekä niiden jälkeen säädetyt yksittäiset lait yhdeksi perustuslaiksi.
Neljätoista kuukautta myöhemmin julkaistiin editio (Codex Constitutionum), josta ryhdyttiin käyttämään nimeä Codex Justinianos. Tämän jälkeen vanhan Rooman lait eivät olleet enää voimassa. Latinankielinen Codex käännettiin kreikaksi sata vuotta myöhemmin, jolloin Justinianoksen lait saivat yleisnimen keisarin lait (βασιλικά).
Justinanoksen toteuttaman lain kodifioinnin syy oli hänen maailmakuvansa. Se ei perustunut ideologiaan symbioosista roomalaisen lain ja kristillisen monoteismin välillä. Koko lainkäytön tuli Justinianoksen mukaan olla kristillistä.
Justinianoksen Codexin ensimmäisen edition heikkous oli sinne jääneiden roomalaisten juristien tulkintojen paljous. Keisari ratkaisi ongelman tavoilleen uskollisena keisarillisella määräyksellä, viidelläkymmenellä asetuksella (quinquaginta decisiones). Sen mukaan keisarin hyväksymien lakien rinnalle ei saanut liittää vanhoja lakeja tai kommentaareja.
Uudet kommentaarit koottiin Codexin toiseen osaan, 50 kirjan kaiken sisältävään (pandectae) kokoelmaan, jonka nimi oli Digesta. Sen voimaanastumispäivä säädettiin keisarin asetuksella (constitutio tanta), joka käännettiin latinasta kreikaksi (Δεδοκεν).
Yhteensä 50 kirjaa käsittävän Digestan oli tarkoitus palvella lakikirjana imperiumin oikeustieteellisissä kouluissa Beirutissa ja Konstantinopolissa. Digesta oli kuitenkin liian laaja tähän tarkoitukseen. Oikeuden perusoppikirjana oli tuohon asti ollut roomalaisen Gaiuksen teos (Insititutes) vuodelta 161. Justinianoksen uusi versio oppikirjasta (Institutiones Justiniani) julkaistiin Digestan kanssa samana päivänä vuonna 533. Digesta oli lakisitaatteja ja –kommentaareja, Institutes narratiivinen oppikirja.
Justinianoksen lainuudistusprojektin keskeinen hahmo oli ollut Tribonianus. Hän ennätti valmistella vuoden 534 jälkeen säädetyistä laeista päivitetyn teoksen (Novellae Constitutiones Post Codiem). Uusia lakeja siinä oli 150 ja Justinianoksen tarkoituksena oli tehdä siitä Codexin jatko–osa. Tribonianuksen työ uuden lain (Novellae) kokoamisessa jäi kesken hänen kuoltuaan vuonna 546.
Neljä kokonaisuutta (Codex, Digesta, Institutes, Novellae) muodostava kompilaatio julkaistiin vuonna 556. Siitä ryhdyttiin tuhat vuotta myöhemmin käyttämään nimeä Corpus Iuris Civilis. Kirkkoa koskevat säädökset olivat Justinianoksen Corpuksen neljännessä osassa (Novellae).
500–luku: maalliset ja jumalalliset
Justinianos johti Konstantinopolissa vuonna 553 pidettyä kokousta, jota keisari kutsui viidenneksi ekumeeniseksi synodiksi. Kokouksen tarkoituksena oli saada Egyptin ja Syyrian monofysiiteiksi kutsutut kristityt keisarin tunnustaman khalkedonilaisen ortodoksisuuden kannattajiksi. Kokouksesta ei tehty yhtään kanonia, vaan ainoastaan 14 otsikkoa (kefalia) ja yksi oppituomio (anateema), jonka autenttisuus on myöhemmin kyseenalaistettu.
Konstantinopolin kokouksen yhteydessä vahvistettiin viiden patriarkaatin arvojärjestys. Sille annettiin antiikin Karthagon viisijäsenisen tuomarineuvoston nimi (πενταρχία). Patriarkaattien pentarkia vuodelta 553 on edelleen validi: ensimmäisenä on Rooma, toisena Konstantinopoli, kolmantena Aleksandria, neljäntenä Antiokia ja viidentenä Jerusalem.
Papiston yhteiskunnallisen aseman korostuminen merkitsi valintaprosessin ja –kriteerien tarkentumista. Justinianoksen Novellae määräsi, että papiston valinta ei ollut maallikkojen, vaan patriarkan, metropoliitan tai paikallisen piispan oikeus. Vaikka maallikot valitsivat edelleen piispoja ja pappeja, liittyi valintoihin paljon riitoja. Paikalliskonsiilit Orleansissa (533) ja Clermont’ssa (535) olivat vedonneet papiston ja kansan mielipiteen puolesta. Orleansin paikalliskonsiilin päätös oli kuitenkin yksiselitteinen: ”maallikkoja ei saa vihkiä kleerukseen ilman kuninkaan tai hallitsijan lupaa”(4. kanoni).
Novellaen mukaan piispa oli alueellaan kirkon johtaja, mutta Justinianos antoi piispoille myös aluehallintoviranomaisen valtuuksia. Jos alueella ei ollut päällikköä (gubernator), oli siviilihallinto piispalla (tituli XIV, XXIX). Tämä käytäntö näkyi selvemmin lännessä, jossa ei ollut yhtä kristillistä keisaria.
Lännessä piispan tärkein yhteiskunnallinen tehtävä oli toimia tarvittaessa hallitsijan sijaisena kaupungin tai alueen siviiliväestön suojelijana (defensor civitatis). Yksi tällaisista oli Reimsin piispa ja Gallian paikallisjohtaja Remigius, ensimmäisen frankkikuninkaan Klodovigin edeltäjä. Piispa ja paikallisjohtaja Remigius valmisteli Codex Theodosianuksen pohjalta Klodovigin hyväksymän ensimmäisen frankkien lakikokoelman (Lex Salica). Sen säädös vain miespuolisten jälkeläisten perintöoikeudesta oli voimassa Länsi–Euroopassa tuhat vuotta.
Justinianoksen Novellaen säädöksiin (tituli) oli kirjattu päivitetyt kriteerit papiston valinnalle. Papiksi vihkimyksen alaikärajaksi tuli 40 vuotta, diakoneilla ja ipodiakoneilla 25 vuotta, lukijoilla 18 vuotta (titulus VI). Myös laulajat olivat osa papistoa. Avioliiton solmiminen oli mahdollinen papistolle sillä edellytyksellä, että vihkiminen tapahtui ennen vihkimystä alidiakoniksi.
Papisto eli sen kirkon varoilla, joihin heidät oli vihitty palvelemaan ja joissa heidän tuli toimittaa vähintään yksi jumalanpalvelus päivässä. Piispojen ja pappien valintaa varten kaupungin asukkaat valitsivat kolme kandidaattia (titulus XX). Piispoja ei voitu tuomita siviilioikeuksissa, vaan pääkaupungin Konstantinopolin pysyvässä synodissa (σύνοδος ενδημούσα). Pysyvä synodi oli perustettu pääkaupunkiin patriarkka Gennadioksen aloitteesta.
Kirkkojen tärkein privilegio oli toimiminen pakopaikkana, josta virkavalta ei saanut väkivalloin hakea rikoksesta epäiltyä. Justinianos rajoitti tätä periaatetta niin, että suojelu kirkossa ei turvannut henki– tai seksuaalirikoksista epäiltyjä. Jos piispa puolestaan suojeli kirkossaan verorikoksesta epäiltyä, joutui piispa syyllisyyden todentamisen jälkeen itse korvaamaan menetetyt verot (titulus XIV).
Konstantinos Suuren kirkon omaisuutta koskevat etuoikeudet laajennettiin Justinianoksen lakiin kirkoille oikeushenkilönä kuuluviksi laillisiksi oikeuksiksi. Niihin kuuluivat perintö–, kauppa– ja omistusoikeudet (titulus III). Justinianos tarkensi kanoneissa piispalle määritettyä taloudenhoitovastuuta sillä, että piispan tuli määrätä kirkon omaisuuden hoitoon ekonomi (titulus VI). Suosituiksi tulleet luostarit alistettiin Justinianoksen säännöissä paikallisen piispan valvontaan.
Justinianos Suuri oli ennen kuolemaansa päättänyt, että synodien päätöksistä muodostettaisiin siviili– ja julkisoikeuden rinnalle oma lakikokoelma, kanoninen oikeus. Työn teki entinen antiokialainen juristi Johannes Skolastikos. Justinianoksen Codex oli mallina Skolastikokselle, joka kokosi vuonna 560 Justinianoksen Digestan mukaan ”kaiken sisältävän”(πανδέκτης) kanonikokoelman (Συναγογη κανονον).
Skolastikoksen Synagoge–kokoelma muodostui Ankyran, Neokesarean, Nikean, Gangran, Antiokian, Laodikean, Sardikan, Konstantinopolin, Efeson ja Khalkedonin synodien kanoneista sekä pyhien apostolien kanoneista ja kahdesta Basileios Suuren kanonisesta kirjeestä. Basileioksen kirjeet eivät olleet muiden lähteiden kanssa yhteensopivia, sillä ne käsittelivät hereetikkojen ja skismaatikkojen välisiä eroja.
Skolastikoksen Synagoge käsitti yhteensä 377 kanonia, jotka oli jaoteltu 50 otsikon alle. Tultuaan valituksi vuonna 565 Konstantinopolin patriarkaksi Johannes Skolastikos julkaisi uuden Synagoge–edition, johon hän lisäsi Justinianoksen lakikokoelmasta 87 kirkkoon viittaavaa säädöstä. Kolmas editio Synagogesta valmistui vasta Skolastikoksen kuoleman jälkeen ja siihen lisättiin vielä 25 lakia Justinianoksen Corpuksen viimeisestä Novellae–osasta.
Justinianoksen Novellaen alussa oleva linjaus ”mikä on kielletty kirkon kanoneissa, olkoon kielletty myös siviililaissa”toteutui Johannes Skolastikoksen Synagogessa. Se asetti lait ja kanonit samalle viivalle. Syntyi lait ja kanonit yhdistänyt (νομόκανων) perinne.
Lakien ja kanonien eli nomokanonien keskus oli Konstantinopoli, jossa keisarin ja patriarkan kansliat toimivat viereisissä rakennuksissa. Nomokanoni–perinteen välitön seuraus oli piispan lainkäyttövallan vahvistuminen. Piispa sai oikeuden tehdä tapaamisessaan (audientia episcopalis) eräänlaisen lainvoimaisen pikaoikeuspäätöksen ilman valitusmahdollisuutta. Termin nomokanoni merkityksestä on myös toinen tulkinta. On mahdollista, että sillä ei tarkoitettu lakeja ja kanoneja yhdessä vaan ainoastaan lakien järjestystä. Tähän viittaisi nomokanonista käytetty ensimmäinen slaavinkielinen nimitys (законоправило).
Johannes Skolastikos piti lakien ja kanonien välillä yhden periaatteellisen eron: lait ovat maallisia (πολιτικοί), kanonit jumalallisia (ϑεοί). ”Vaikka molemmat ovat lähtöisin samasta Jumalan hyvästä ja ihmisen pelastukseen tähtäävästä tahdosta, on kanoneilla enemmän sisäistä henkistä inspiraatiota vahvistava tarkoitus kuin Kristusta rakastavan hallitsijan politiikalla, joka keskittyy inhimillisiin asioihin ja kunnianhimoon”. toteaa Skolastikos Synagogen prologissaan.
Skolastikoksen jälkeen toinen nomokanoni koottiin sata vuotta myöhemmin. Siinä oli kaksi osaa: siviili– ja julkisoikeuden kirkkoa koskevat päätökset (collectio tripatita) ja kirkolliset kanonit (syntagma). Sitä seuranneen kahden päivityksen (Nomokanon 14 Titulorum, Syntagma 14 Titulorum) jälkeen viidennen nomokanonin kokosi (883) Konstantinopolin patriarkka Fotios ja kuudennen (1170) Antiokian patriarkka Teodoros Balsamon. Teodoroksen kokoelma Pedalion oli sekä nimensä että sisältönsä perusteella pohjana myös sitä seuraaville kanonikokoelmille.
Hallitsijan sekä maallisesta että sakraalista vallasta oli tullut Justinianos Suuren Codexin luomisen myötä tulkintaeroja synnyttänyt kysymys. Jo 30 vuotta ennen Justinianoksen valtaannousua paavi Gelasius oli kirjoittanut (494) ongelmasta tekemällä merkityseron kuningaskunnan (regnum) ja sakraalin (sacerdotium) johtajuuden välille. Ensimmäinen oli hallitsijavaltaa (regalis potestas), toinen vihittyjen piispojen valtaa (auctoritas sacrata pontificum). Justinianos ei tehnyt eroa niiden välille, mutta hän ei myöskään puhunut valtiosta vain maallisena orgaanina.
Kaikki valta (κράτος) oli Justinianoksen mukaan Jumalalta ja ihmisten käsissä oli vain toimeenpanovalta (ἐξουσία), jota heidän tuli hoitaa oikeudella ja asianmukaisuudella (ὀρϑῶς και προσηκόντως). Tähän käsitykseen yhtyi myös paavi Gregorius, joka kirjoitti (593) kastelapselleen keisari Maurikiokselle: ”Hallitsijoille on annettu taivaasta valta kaikkiin ihmisiin, niin että maanpäällinen regnum olisi taivasten valtakunnan palveluksessa”. Sata vuotta myöhemmin Trullon synodissa puhuttiin (39. kanoni) kuitenkin yhden imperiumin ”kristillisimmästä vallasta” (χριστιανικωτάτου κράτου).
Justinianos yritti yhdistää Khalkedonin synodissa tuomitut heterodoksit säätämällä kaikille yhteisen juhlakalenterin. Keisari määräsi kahdella kirjeellään (561–562), että Jeesuksen syntymää ryhdytään viettämään 25. joulukuuta, loppiaista 6. tammikuuta, Jeesuksen temppeliintuomista 2. helmikuuta, Marian ilmestysjuhlaa 25. maaliskuuta sekä Johannes Kastajan syntymää 24. kesäkuuta ja sikiämistä 23. syyskuuta.
600–luku: moraalin rappio
Käsitys kristillisten keisareiden oikeustajusta perustui Eusebios Kesarealaisen kymmenosaisessa kirkkohistoriassa esiteltyyn teoriaan kirkon ja valtion yhteisestä tehtävästä. Tuo Justinianos Suuren laillistama periaate siirtyi laajasti Euroopan kristillisten kuninkaiden käyttöön. Tätä keskiajan valtiomiestaitoa ryhdyttiin 1800–luvulla kutsumaan kesaropapismiksi.
Konstantinos Suuren Rooman piispalle lahjoittamasta Lateranien palatsista oli tullut Pyhän Johanneksen kirkon kanssa Rooman kirkon keskus. Rooma oli poliittisesti hajonnut ja germaanikansat olivat luoneet poliittisen vastavoiman idän pääkaupungille Konstantinopolille.
Viiden patriarkaatin vakiintuneet tavat (ἔϑη), tottumukset (συνήϑεια) ja perinteet (παράδοσις) olivat olleet voimassa Nikean synodista lähtien (kanonit 6 ja 7). Justinianoksen Novellaessa oli todettu (titulus XIV), että pentarkia oli vain järjestys (τάξις), mutta Trullossa siitä tehtiin sääntö (36. kanoni). Myös lännen patriarkka paavi Gregorius Suuri linjasi tulkitsemalla Justinianoksen lainsäädäntöä. Gregoriuksen suhteet keisari Maurikiokseen olivat läheiset: paavi oli kastanut keisarin ja Maurikios piti puolestaan Gregoriusta kirkon vanhimpana.
Pysyväksi ongelmaksi muodostui Konstantinopolin piispan Johannes Paastoajan kirjeisiin vuonna 590 ilmestynyt epiteetti ”ekumeeninen patriarkka” (οικουμενικός πατριάρχης). Paavi hyväksyi raamatullisen tittelin ”patriarkka”, mutta piti termiä ”ekumeeninen” vain imperiumia, ei koko tunnettua maailmaa merkitsevänä. Gregorius halusi näpäyttää Konstantinopolin Johannesta ja ryhtyi merkitsemään omiin kirjeisiinsä tittelikseen ”Jumalan palvelijoiden palvelija” (servus servorum Dei).
Yhden keisarin yhdistämä kirkko oli menneisyyttä. Germaanien, persialaisten ja muslimien valloitukset sekä arieolaisten, monofysiittien ja muiden heterodoksien vaikutus johti siihen, että kristillisistä yhteisöistä tuli monin paikoin vähemmistöjä. Afrikan kristillisyys kuihtui islamin vaikutuksesta, Brittein saarten kirkot loivat oman nahkansa, Espanjassa valta siirtyi nomadikansalle visigooteille, Ranskassa merovingien kuningaskunta alkoi kasvun kansalliskirkoksi. Kanoninen yhtenäisyys ei ollut vielä kuitenkaan mennyt: Canterburyn arkkipiispa kutsui vuonna 680 kokoon Trullon esikokouksen Heathfieldissä, joka vahvisti viiden ekumeenisen synodin ortodoksian.
Khalkedonissa alkanut poliittinen kiista päättyi Konstantinopolissa (681) alkaneeseen kokoukseen, joka päättyi vasta kymmenen vuoden kuluttua. Konstantinopolin kokouksen teologinen kiistely koski evankeliumin lausetta ”toteuta kuitenkin oma tahtosi äläkä minun” (Luuk. 22:42). Oliko kysymyksessä kaksi tahtoa, vai ainoastaan yksi tahto (μονοϑελητισμός)?
Konstantinopolin kokous pidettiin samassa Justinianoksen rakennuttamassa Palatium Magnumin kartiosalissa (trullo), jossa alkoi myös seuraava (691–692) synodi. Se nimesi kymmenen vuotta kestäneen kokouksen kuudenneksi pyhäksi kokoukseksi (1. kanoni). Kokoukselle saatiin ekumeenisen synodin status nimeämällä se järjestysnumeroiden viideskuudes (quinisexte, πενϑέκτη) yhdistelmällä.
Trullon kokouksen kutsui koolle Justinanos II, joka näki itsensä toisena suurena Justinianoksena ja ortodoksisen imperiumin yhdistäjänä. Voimansa tunnossa keisari muilutti paavi Johanneksen Roomasta Konstantinopoliin hyväksymään Trullon kanonit.
Justinianos Suuren Corpus oli ollut sekoitus keisarillisia lakeja ja kanoneja. Keisarit Maurikius ja Heraklios olivat jatkaneet hybridilakikokoelmien julkaisemista nomokanoni–kompilaatioilla. Trullon synodin kanonien pääasiallisena lähteenä oli kuitenkin Justinianoksen kirkkolaki (Novellae). Se sisälsi säädökset ja yksityiskohtaiset perustelut kirkon omaisuuden hoidosta (titulus III), piispojen ja pappien asemasta (titulus VI), titteleistä ja privilegioista (titulus XIV) tai munkkien elämästä (tituli XVI, XX).
Trullon synodi oli päivitys Justinianoksen nomakanoniin. Synodi julkaisi 102 kanonia, joista tuli idän kanonisen oikeuden perusta, ja Rooma–suhteiden pysyvä skisma. Kaksi ensimmäistä Trullon kanonia sisälsi pitkän kronologisen ja ratifioivan (ἐπισφραγίζω) luettelon aikaisemmista synodeista, niiden dogmaattisista päätöksistä ja tuomituista heresioista. Synodi myös listasi ja vahvisti ne paikallissynodit ja kirkkoisien tekstit, jotka luettiin laeiksi.
Trullon kanonien järjestys ei ole aikaisempien synodien tavoin summittainen vaan hierarkkinen. Pappien avioliittoja (kanonit 3–6, 13) tai moraalia (kanonit 62, 66, 86, 91, 93, 96) koskevat säännöt ovat tästä syystä luettelon alussa. Paastoa tai liturgista järjestystä käsittelevien ohjeiden (kanonit 29, 32, 33, 52, 56, 57, 99) tarkoituksena oli saada aikaan keskitien tulkinta idässä ja lännessä vakiintuneille erilaisille tavoille.
Trullon viimeinen sääntö (102. kanoni) oli filosofinen pohdinta kanonisen kodinhoidon periaatteista, joka on tasapainoilua tarkkuuden (ακρίβεια) ja vallitsevien tapojen (συνήϑεια) välillä. Samantyyppistä pohdintaa oli kokouksen alussa (2. kanoni), jossa sääntöjen säilyttäminen määriteltiin tärkeäksi sielujen hoitamiseksi ja intohimojen lääkitsemiseksi (πρὸς ψυχῶν ϑεραπείαν καὶ ἰατρείαν παϑῶν). Myöhemmin sääntöjen tarkka tulkinta asetettiin (3. kanoni) vastapooliksi ihmisystävällisyydelle (φιλαντρωπία).
Trullon kanoneista henkii huoli yleisestä moraalirappiosta. Sitä yritettiin korjata säännöillä (kanonit 12, 14, 47, 84), jotka auttavat välttämään kompastumista esteeseen (πρόσκομμα)ja ehkäisevät pahennusta (σκάνδαλον). Ne olivat perusteluja piispojen avioliittojen kieltämiselle. Pappeutta tuli toimittaa (kanonit 37, 76, 97) arvokkuudella (τίμιος) ja kunnioitettavuudella (σεβάσμιος) ja papiston tuli pukeutua aina viittoihin (27. kanoni). Heidän piti pysyä hiippakunnassaan (17. kanoni) tai palata pakottavien syiden poistuttua sinne takaisin (18. kanoni).
Simoniasta eli rahanhimosta pappeuteen vihittyjen (22. kanoni) ja sakramentteja suorittavien (23. kanoni) osalle Trullo määräsi virasta erottamisen. Kodeissa ja muissa yksityisissä tiloissa pidettäviä jumalanpalveluksia varten vaadittiin piispan lupa (31. kanoni). Maallikot eivät saaneet ilman lupaa opettaa (64. kanoni) tai mennä kirkkojen alttareihin (69. kanoni).
Rangaistuksia niin papistolle kuin maallikoille seurasi tuntemattomien naisten majoittamisesta (5. kanoni), kapakan pitämisestä (9. kanoni), koronkiskonnasta (10. kanoni), kilpa–ajoista (24. kanoni), noppapeleistä (50. kanoni), eläintaistelunäytöksiin ja näyttämötansseihin osallistumisesta (51. kanoni), ilotalon pitämisestä (86. kanoni) ja rakastajattarista (87. kanoni). Pornografiasta varoitettiin (100. kanoni) sananlaskujen kirjan viittauksella ”Katso suoraan ja pälyilemättä, suuntaa katseesi vakaasti eteenpäin” (Sanal. 4:25).
Trullon moraalikanoneissa toistuu 14 kertaa ankara ilmaus ”on välttämätöntä” (δεῖ). Säädöksiä voitiin lieventää vain niissä poikkeuksissa (kanonit 12, 41, 68), joissa se oli lopputuloksen kannalta hyödyllistä (ὠφέλεια).
Paikallissynodien ja pyhien isien säännöt määriteltiin Trullossa (2. kanoni) tarkemmin kuin Khalkedonissa. Paikallissynodeihin luettiin Ankyran, Neokesarean, Gangran, Antiokian, Sardikan, Laodikean, Konstantinopolin ja Karthagon kokoukset. Kahta ensimmäistä paikalliskonsiilia Andalusian Elvirassa ja Ranskan Arlesissa ei Trullon kanonissa mainittu. Epäkanonisiksi jäivät myös Nikean synodia seuranneet kokoukset Tyroksessa, Antiokiassa, Sardikassa, Milanossa ja Antiokiassa.
Quinisexte vahvisti pyhien apostolien sääntöjen (85. kanoni) mukaan Raamatun kirjojen määräksi kaksikymmentäkaksi. Mukana olivat myös neljä makkabilaiskirjaa, Salomon viisauskirja ja Siirakin kirja. Rooman ja Konstantinopolin väliset suhteet määriteltiin samoiksi kuin Khalkedonin synodissa (28. kanoni): patriarkalle Konstantinopolissa kuuluvat Trullon mukaan samat oikeudet kuin paaville Roomassa (36. kanoni).
Trullon synodi myös kertasi Justinianoksen säätämän lain, jonka mukaan papeille sallittu avioliitto ei ollut mahdollinen piispoille (11. kanoni). Pappeuden alaikärajoiksi tuli alidiakoneille 20, diakoneille 25, papeille 30 ja diakonissoille 40 vuotta (kanonit 14,15).
Trullon laatima kanonisen oikeuden järjestys vaikutti maalliseen oikeudenkäyttöön. Trullon synodin jälkeen Justinianos Suuren ajan humaanimpi tulkintaperinne sai tehdä tilaa tiukemmalle, ruumiillisia rangaistuksia ja mutilaatioita suosivalle linjalle. Tätä vastustettiin kirkon piirissä ja se sai kompromissina läpi kanonisen vaihtoehdon: henkirikoksen tunnustanut erotettiin kirkosta 15 vuodeksi ja tuomio voitiin kärsiä työpalveluna luostarissa.
Jotkut keisarit ottivat itselleen oikeuden – patriarkan, paavin tai kalifin tavoin – toimia myös tuomioiden toimeenpanijoina. Toisaalta Justinianos Suuri oli osoittanut myös riippumattomuutta kirkon vaikutukselle. Hän ei suostunut Ambrosius Milanolaisen ja Johannes Krysostomoksen esittämien teologisten argumenttien nojalla juutalaisten uskonnonharjoittamisen totaalikieltoon.
15.3.2025
© ylidiakoni Jyrki Härkönen 2024
Kuvat Vesa Takala: Justinianos Suuren Palatium Magnumin lattiamosaiikkeja 500-luvulta Istanbulin arkeologisessa museossa (Arkeoloji Müzesi).
Seuraava osa: Kanonien historia VI – 700–luku: kreikka korvaa latinan, 800–luku: kirkko vai imperiumi?
