Periaatteet ja säännöt eli kanonit olivat antiikin demokratian perusta. Jokainen kaupunki muodosti kaksi kaupunkia: johtavan vähemmistön ja johdettavan enemmistön kaupungit.
Näin uskoi Platon, jonka mukaan kaikki kansalaiset eivät voi olla filosofeja, poliitikkoja tai päättäjiä. Maatyöläinen toteuttaa oikeutta viljelemällä ja sotilas vartioimalla. Platonin yksilö oli lähtökohtaisesti velvollinen palvelemaan yhteisöä. Myös Aristoteles oli moraalissaan ratkaisuhakuinen: valinnat tuli asettaa vaakakuppiin niiden lopputuloksen (τέλος) perusteella.
Sanalla ”oikeus” oli kreikkalaisessa filosofiassa ja juutalaisessa traditiossa eri vivahteet. Tooran oikeus oli käytännössä ilmenevää oikeamielisyyttä (tzedakah). Kreikkalainen synonyymi tooran oikeamielisyydelle korosti kohtuullisuutta ja lain kirjaimen ylittävää.
Molemmat ilmaukset otettiin käyttöön kanoneissa. Oikeamielisyys (δικαιοσύνη) mainitaan pyhien apostolien säännöissä (31. kanoni) ja lain hengen mukainen (ἐπιείκεια) Sardikan synodin kanonissa (10. kanoni).
Rooman valtakunta rakentui oikeuskäsityksessä kirjaimen ja hengen vuoropuhelulle. Se ilmeni laille annetussa latinalaisessa termissä (ius) joka oli oikeaa käytöstä. Kirjaimen ja hengen symbioosin takasi se, että ne olivat yhteisesti hyväksyttyjä hallitsijan lakeja (leges regiae).
Lakien kodifionti alkoi (499 e.Kr) kahdentoista taulun lakikokoelmalla (leges duodecim tabularum). Kokoelma sisälsi oikeusproseduurin (legis actio), joka on nykyisenkin oikeudenkäytön perusteissa, sen muotosäännöissä, prosessissa ja asianosaisuudessa.
Rooman juristit olivat senaatin jäseniä ja papistoa (pontifices), joiden tehtävänä oli kallisarvoisena pidetyn ja jumalallisen oikeuden tulkinta. Juristit olivat osa korkeimpien virkamiesten muodostamaa senaattia. Sen valta loppui, kun keisari Augustus nousi valtaan ja otti itselleen senaatin tärkeimmät virat.
Oikeudenkäytössä alkoi ensin yhden hallitsijan aika (principate) ja sen jälkeen despootin (despotate) kausi. Augustus oli lain lähde ja alkuperä (fons et origo).
100–luku: konsensuskirkko
Kristinusko omaksui hierarkkisen maailmanjärjestyksen. Kristityt järjestäytyivät aluksi kaupungeissa. He eivät kokoontuneet juutalaisten tapaan synagogiin tai roomalaisten kollegioihin vaan yhteisiin kokouksiin, jota kutsuttiin antiikin kreikkalaisen kaupunkikokouksen tavoin ekklesiaksi.
Ignatios Antiokialaisen mukaan ilman yhteisymmärrystä kristillisillä yhteisöillä ei ollut mahdollista menestyä. Hän kirjoitti roomalaisille puhumalla ystävällismielisyyttä (ἀγαπάω) osoittavasta yhteisöstä, joka oli synonyyni konsensukselle.
Kleemensin kirje Korintin kaupungin kokoukselle oli osoitettu Rooman johtajien nimissä. Kleemens ohjasi, että kokousten johtajina toimisivat apostoleiksi tai vanhimmiksi kutsutut miehet. Yhteisöjen kasvaessa johtajat muodostivat johtajien, presbyteerien neuvoston.
Rooman piispojen elämänkertakirja (Liber Pontificalis) kertoo, että kristittyjen kaupunkiyhteisön johtajan nimeksi tuli episcopus. Rooman ja muiden kaupunkien johtajien välillä ei ollut aluksi hierarkkista järjestystä. Ainoa poikkeus oli Aleksandrian kaupunki, jossa presbyteerien neuvostolla oli enemmän valtaa kuin piispalla. Ei ole selvää, oliko neuvostolla oikeus sekä valintaan (electio) että vihkimiseen (consecratio).
Ignatios Antiokialainen selitti kirjeessään magnesialaisille (6:1) hierarkian raamatullisin esikuvin: piispa johtaa Jumalan paikalla, papit muodostavat apostolien neuvoston ja diakonit tekevät Jeesuksen Kristuksen työtä.
Apostolien tekojen kirjassa (Ap. t. 6:2) puhutaan seitsemästä miehestä avustuksien jakamisessa. Roomalaiskirjeessä (Room. 16:1) mainittujen diakonissojen rooli väheni pian ja sekoittui leskien tehtävään (1. Tim. 5:3). Roomassa ja Aleksandriassa yhteisöissä toimi papiston mukana myös opettajia ja profeettoja.
Piispojen, pappien neuvostojen ja diakonien suhteet yhteisön jäseniin olivat funktionaalisia. Tehtäviin valittiin osaamisen perusteella. Valintakriteerien mukaan yhteisöjen vanhimpien tehtäviin sopivat sellaiset, jotka puhdistavat itsensä (2. Tim. 2:21) ja elävät ensimmäisessä avioliitossa (Tiit. 1:6).
Vuoden 190 paikkeilla julkaistu kanoninen traktaatti puhuu johtavista papeista edelleen apostoleina ja profeettoina. Seuraavassa dokumentissa kaupunkiyhteisöjen johtaja oli jo piispa, jonka tuli olla valituksi tullakseen yli viisikymmentävuotias, mutta selibaattia häneltä ei edellytetty.
Yhteisöjen johtajien valinnan tekivät aluksi apostolit, sitten heidän seuraajansa. 200–luvun alussa asutuskeskuksissa (civitas) yhteisöjen johtajan titteliksi oli vakiintunut piispa (episcopus).
200–luku: organisaation synty
Sadan vuoden kuluttua kristinuskon syntymisestä kirkon organisaatio oli lähes nykyisenlainen. Ero papiston ja yhteisön muiden jäsenten välillä oli selvä ja se kasvoi papiston formaation myötä.
Yhteisön jäsenyyteen johtava ja vuosia kestänyt katekumenaatti ei poistanut eroja. Hierarkkista organisoitumista perusteltiin apostolin ohjeilla: ”yhdet apostoleiksi, toiset profeetoiksi ja kolmannet opettajiksi” (1.Kor.12:28–).
Yhdeksi kysymykseksi nousi se, miten yhteisöjen työntekijät saisivat elantonsa? Yhtäältä korostettiin, että paimenten tuli hallita jokin ammatti: ”he olivat ammatiltaan teltantekijöitä niin kuin Paavalikin” (Ap.t. 18:3), ”olen omin käsin hankkinut itselleni ja minun kanssani matkustaville kaiken tarpeellisen” (Ap.t. 20:34). Toisaalta puhuttiin omistautumisesta vain yhteisöjen palvelemiseen:”pyhien asioiden parissa työskentelevät saavat ruokansa temppelistä” ja ”alttarin luona palvelevat saavat osuutensa alttarille tuoduista uhreista” (1.Kor. 9:13).
Uuden testamentin kanoniset linjaukset liittyivät hierarkkiseen järjestykseen, mutta Jerusalemin kokouksen (Ap. t. 15) periaatteet johtajuudelle eivät riittäneet kasvavissa yhteisöissä.
Ensimmäiset kanoniset kompilaatiot olivat sisällöltään apostolisia moraaliohjeita. Niihin luetaan yhdeksän dokumenttia (Didakhe, Epistula Barnabae, Pastor Hermae, Epistula prima Clementis, Epistula secunda Clementis, Epistula ad Ephesios, Epistula ad Smyrnaeos, Epistula Polycarpi, Epistula ad Diognetum).
Didakhessa oli ensimmäistä kertaa viittaus kirkon hierarkkiseen järjestykseen (ordo prebyterii). Samaa termiä käytti Lyonin piispa Ireneus teoksessaan ”Heresioita vastaan” (Adversus haereses). Kleemensin epistola korinttilaisille oli otsikoitu apostolisen auktoriteetin vuoksi samalla tavalla kuin apostoli Paavalin aikaisempi kirje samaan kaupunkiin.
Kleemensin kirje korosti johtajuutta, jonka perusta on henkilön hyveet ja oikeudentaju (auctoritas), ei kyky vakuuttaa (potestas) tai voittaa puolelleen (37. luku). Kleemens tiesi, että Aleksandriassa ja Antiokiassa oli omat periaatteensa, joten henkisen johtajuuden määrittämiselle oli tarve. Kleemensin tekemä ero hyveellisen ja vakuuttavan johtajuuden välillä osoittautui myöhemmin tärkeäksi.
Apostoliseen auktoriteettiin tukeutuivat myös sata vuotta myöhemmin koottu kanoninen kompilaatio (Didascalia apostolorum) ja Rooman piispan Hippolytoksen Apostolinen traditio, toiselta nimeltä Egyptin kirkon järjestys. Didascalia apostolorum sisälsi osia Didakhesta, traktaatin Hermaan Paimen ja Ignatios Antiokialaisen kirjeet. Didascaliassa oli kanoninen prinsiippi, joka tuli Rooman laista: piispa rinnastetaan hallitsijaan, joka on oikeuden perusta ja lähde.
Didascalia apostolorum julkaistiin toisen kerran vuonna 380 kokoelmassa Apostoliset Konstituutiot (Constitutiones apostolorum), jossa se muodostaa teoksen kuusi ensimmäistä kappaletta. Apostoliset konstituutiot todettiin Trullon synodissa (2. kanoni) apokryfiseksi, mutta 300–luvun alussa julkaistut pyhien apostolien 85 kanonia (Canones apostolorum) ortodoksiseksi. Tästä johtuu se, ettei apostolisia konstituutioita ole myöhemmissä kanonikokoelmissa.
Apostolisella auktoriteetilla laaditut ohjeet eivät estäneet väärinkäytöksiä. Karthagon piispa Kyprianos paheksui joidenkin piispojen kaupallista aktiivisuutta. Skandaalin bisneksistään oli saanut aikaan antiokialainen piispa Paulos Samosatalainen. Piispa Kyprianoksen vahva persoona ja teesi yhteisöjen alistussuhteesta piispaan (ecclesia in episcopo) johtivat siihen, että presbyteerit alistettiin piispoille.
Kasvavasta kristittyjen määrästä oli tullut uhka yhteiskuntarauhalle ja se käynnisti vainot. 200–luvulla merkittävä osa piispoista päätyi mestattaviksi ja näin heidän sijaistensa presbyteerien rooli kasvoi. Rooman piispojen biografia mainitsee myös muita avustajia: lukijat (lectores), alidiakonit (subdiaconi), pahojen henkien poismanaajat (exorcisti) ja ovenvartijat (ostiarii).
Piispaan liittyvän termistön laajentuminen kertoo organisaatiomuutoksesta. Vanhempien kaupunkiyhteisöjen johtajapiispojen rinnalle tulivat laajempia alueita hallitsevat eksarkit ja heidän alapuolelleen maaseutupiispat.
Kaupunkien ja maaseudun piispojen välinen yhteys hoidettiin kokoontumisilla, joita kutsuttiin paikalliskonsiileiksi ja provinssisynodeiksi. Ensimmäiset paikalliskonsiilit käsittelivät pikaista maailman loppua ennustaneen lahkon montanolaisuuden, juutalaisen pääsiäisen viettäjien ja vainoissa Jumalan kieltäneiden paluuta yhteisön jäseneksi. Näitä kysymyksiä käsitelleet paikalliskonsiilit kokoontuivat (255–305) Karthagossa, Roomassa, Narbonnessa, Antiokiassa, Cirtassa ja Aleksandriassa.
Kanonisia rikkeitä käsiteltiin ensimmäistä kertaa konsiilissa Espanjan Elvirassa (306). Se kielsi piispoilta, papeilta ja diakoneilta kaupustelun toreilla ja otti käyttöön formuloinnin ”jos joku sanoo…, olkoon julistettu kiroukseen” (anathema sit).
Elvirassa asetetut kriteerit papistolle olivat moraalisesti tiukemmat kuin yhteisöjen tavallisille jäsenille. Paavalin suositukset ”avioliitossaan uskollinen, raitis, maltillinen, hillitty, vieraanvarainen ja opetustaitoinen” (1.Tim. 3:2) otettiin Elvirassa käyttöön ohjeellisina. Yhteensä Elvirassa julkaistiin 81 kanonia. Hyvämaineisille säädettiin kahden vuoden pituinen katekumenaatti ja avioliitto tuli solmia ennen vihkimystä papiston jäseneksi.
Avioliitto oli suosituin elämänvalinta. Tiukentuneiden avioehtojen seurauksena suosio selibaattiin kuitenkin kasvoi. Sen virallisti Paavali Teebalainen ryhtymällä keräämään yksin asuvia miehiä luostarielämään.
Samojen ongelmien käsitteleminen useissa provinssisynodeissa johti siihen, että tarve kaikkia sitoviin päätöksiin kasvoi. Ensimmäinen valtakunnallinen synodi kutsuttiin koolle Nikeaan. Kristittyjen mielipidevainojen jälkipyykistä tuli pitkä.
© ylidiakoni Jyrki Härkönen 2024
15.2.2025
Seuraava osa: Kanonien historia IV – 300–luku: ensimmäiset synodit, 400–luku: kanoneista lakeja
