Puhe Parppeinvaaran runopirtissä 20.12.2015.
Pyhän Elian kirkon kuoron sävelhartaus.
Suomalaiseen ja ilomantsilaiseen jouluperinteeseen on sekoittunut paljon eri perinteiden osia. Nykyään on vaikea hahmottaa, että missä näkyy ortodoksinen perinne, missä taas läntinen kristillinen perinne, tai esikristillinen perinne.
Perinteiden sekoittuminen on tietysti aivan tavallista. Mitkään perinteet eivät ole niin sanotusti ”puhtaita”. Puhdasta on monesti vain se, minkä me näemme ja minkä me koemme ”meille itselle oikeaksi” jouluperinteeksi. Mikään ei ole oikeaa kaikille.
Yritän vähän avata ilomantsilaista ortodoksista jouluperinnettä. Mitä yleensäkin on ortodoksinen jouluperinne? Siihen on vaikuttanut hyvin monet asiat. Vahvana on ollut läntinen kristillisyys. Ja se johtunee siitä, että joulu ei ollut idän ortodoksisessa kirkossa sittenkään se vuoden merkittävin kir- kollinen juhla. Merkittävin juhla on ollut pääsiäinen, eli Herran pääsiäinen, eli Kristuksen ylösnou- semisen juhla. Siihen liittyen ortodoksisella kirkolla onkin ollut paljon väkevämmät perinteet kuin joulussa.
Joululla kuitenkin on tärkeä asemansa ortodoksisessa perinteessä. Siihen valmistaudutaan 40 päivän pituisella joulupaastolla.
Monet suomalaiset jouluperinteet juontuvat kekrijuhlasta. Kekriä vietettiin pyhäinpäivän aikoihin, eli loka-marraskuun vaihteessa. Kekri oli sadonkorjuujuhla. Luterilainen kirkko suhtautui kekrijuh- liin kielteisesti. Ja niin kyllä teki myös ortodoksinen kirkko, sillä kekri olikin alun perin pakanalli- nen juhla kaikkine pukkeineen ja muine ihmisyyttä halventavine yksityiskohtineen.
Joulupukki on todennäköisesti kekrijuhlasta siirretty perinne. Kekrissä pukki oli pahan ilmentymä, pelottava hahmo, mutta joulun juhlassa pukille löydettiin lahjojen tuoja ja hyvän elämän tuojan att- ribuutteja.
Eräs meille suomalaisille itsestään selvä jouluperinne on käydä haudoilla jouluaattona. Kyse on tietysti vainajien muistelemisesta, joka sekin alkujaan oli kekriperinnettä. Kun valtakirkko luterilai- suus kielsi kekrin, muisteleminen siirtyi jouluun. Kynttilöiden vieminen haudoille lienee käytäntö, johon taas ortodoksinen perinne on vahvasti vaikuttanut.
Ortodokseille vainajien muistelu on täysin tavallista käytäntöä. Paradoksaalista on kuitenkin, että jouluaatto ei ole ortodoksisessa perinteessä vainajien muistelupäivä. Erityisiä vainajien muistelu- päiviä on kirkkokalenterissa useita, mutta joulu ei kuulu niihin. Ortodoksisessa kirkossa jokainen lauantai on vainajien muistelupäivä.
Vainajien muistelu jouluna, ja kynttilöiden vieminen haudoille jouluaattona, on ikään kuin ”tullut takaisin” ortodoksisen kirkon käytännöksi. Ja sehän on sinänsä ihan hieno käytäntö.
Kuvan luominen talonpoikaisperinteestä
Ongelma kaikessa joulun viettämisen kuvan luomisessa on se, että talonpoikaiskulttuurista ei ole paljoakaan syntynyt sellaista kirjallista dokumentaatiota, joka liittyy kotitarpeeseen ja kotitalouteen. Viranomaisilta, jotka loivat virallisia asiakirjoja, syntyi kuvauksia vain niiden omia tarkoituksia varten.
On siis aika vaikea jäljittää, mitä oli ortodoksinen joulunvietto sata vuotta sitten. Mutta on meillä jotain lähteitä, tai ainakin viitteitä edelleenkin olemassa.
Monet tavat siirtyivät säätyläiskulttuurista nopeasti talonpoikaiskulttuuriin. Sellaisia oli mm. joulukuusi ja joulukinkku. Joulukuusi, joka alkujaan oli säätyläisten perinnettä, näyttää olleen mel- kein jokaisessa pikkupirtissä viimeistään 1900-luvun alussa. Jos tila oli niukka, kuusi pantiin latvas- ta kiinni kattoon. Syrjäseuduilla kuusi koristeltiin sanomalehdistä leikatuilla hapsuilla, jotka lepatti- vat kauniisti kynttilän valossa.
Kun sain tämän tehtävän puhua ortodoksisesta jouluperinteestä, tuli ensimmäiseksi mieleeni henki- lö, joka toimi informaattinani. Hän on 98 vuotta sitten syntynyt rouva, maatalon emäntä, jonka muisti leikkaa edelleen kuin partaveitsi.
Informaattini on syntyisin niin sanotuista Ilomantsin itäkylästä. Kylä jäi rajan vedossa Neuvostolii- ton puolelle. Kun kysyin häneltä, kävikö pappi jouluna, niin hän vastasi, että ”pappi kävi kerran vuodessa, kesällä”. Kaikkina juhlina palvelukset tsasounassa ”toimitti Vilokkisen Maria”, jolla oli, informaattini mukaan, jonkinlainen harjaannus tehtävään. Kirkolliset toimitukset hoidettiin maallik- kopalveluksina ympäri vuoden oman kylän jäsenten voimin. Lapset lauloivat kylän tsasounassa pidetyissä hetkipalveluksissa.
Kun pappi tuli, samalla käynnillä siunattiin vainajat hautoihinsa ja kastettiin lapset.
Joulun ruokaperinne ja joululahjat
Jouluun liittyy erottamattomalla tavalla ruokaperinne. Informaattini mukaan jouluksi valmistettiin tavallista paremmat syötävät. Jouluksi valmistettiin uunipaisti ja piirakat, eli piiroot. Myös kinkku oli löytänyt tiensä ortodoksien joulupöytään ainakin jo 1920-luvulla. Monessa perheessä tosin syö- tiin lammaspaistia sian kinkun tilalla.
Sika teurastettiin ennen joulua, eli heti, kun ilman lämpötila meni pakkaselle. Niin liha säilyi jou- luun asti porstuan kylmäkomerossa. Monessa talossa oli ainakin yksi sika, joissakin kaksi. Keväisin kylissä kierteli auto, josta myytiin porsaita. Porsasta syötettiin kesän ajan ja teurastettiin sitten, kun ensimmäiset pakkaset tulivat.
Ainakin jo 1930-luvulla sikaa varten voitiin ostaa myös maissia, josta keitettiin maissipuuroa. Maissipuuro oli kauniin keltaista, mutta ulkonäkö petti; lapset eivät siitä yleensä tykänneet. Sen sijaan lihotusporsas söi puuroa hyvällä ruokahalulla. Sikatalous rajoittui yleensä vain yhteen por- saaseen vuodessa, sillä lehmä ja lammas olivat hyötyeläiminä tarpeellisempia.
Muita jouluruokia olivat rusinasoppa, riisipuuro ja suolakala. Kala oli järvikalaa, jota suolattiin suu- ria määriä syksyllä joulua varten.
Eräs ortodoksisen kirkollisen jouluperinteen ilmentymä oli joulupaasto. Jouluun siis valmistaudut- tiin paastolla useita viikkoja ennakolta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana informaattini mainitsi, että jouluruokailu aloitettiin puolen yön jälkeen, keskellä yötä, eli aaton kääntyessä joulupäivään. Tuo käytäntö saattaa juontua paastoperinteestä.
Mutta toisaalta hänen mielestään paastoa ei noudatettu. ”Vain Tuomivaaran Ontrei, ja Maria nou- dattivat”, niin kuin hän sanoi. Ehkäpä paastoaminen koettiin vieraaksi siksikin, kun elämä oli muu- tenkin hyvin niukkaa, ja raskas maatalous- ja metsätaloustyö vaativat paljon energiaa.
Kaikessa, myös jouluperinteeseen liittyvässä elämässä, elettiin omavaraistaloudessa. Kaikki tarvit- tava ruoka kasvatettiin, viljeltiin, metsästettiin ja kalastettiin itse. Varastot olivat suuret. Kaupasta ostettiin vain kahvinpapuja ja riisiä, jos niitä sattui olemaan.
Jouluruokia olivat tietenkin myös suolakala, ja puolukkasurvos. Myös suolasieniä säilöttiin isoissa puukorvoissa. Mutta Ilomantsissa ei tatteja eikä kantarelleja oikein tunnettu. Puolukoita säilöttiin suuria määriä. Säilöntäaineita ei tarvittu. Jäistä puolukkaa hakattiin sitten kirveellä paloiksi, ja sula- tettiin käyttöä varten.
Lapsia muistettiin jouluna erityisesti myös 1920-luvulla. Joululahjoina olivat itse tehdyt kintaat, lapaset ja sukat. Joululahjoina lapsille kintaiden lisäksi oli pipari paperipussissa. Se oli suurta herk- kua.
Kaikki piti tehdä itse. Jos halusi villalankaa sukkia ja kintaita varten, oli aloitettava siitä, että hanki- taan navettaan karitsoita.
Värejä saatiin erivärisistä lampaista, mustasta ja valkeasta. Lampaat ensin kerittiin, ja sitten villa kartattiin ja kehrättiin villalangaksi. Kun langan kehräsi kolminkertaisena, oli se luja ja hyvä, kertoi informaattini.
Ilomantsin ortodoksien tavat olivat yhtenäisiä valtakulttuurin kanssa
Lopuksi voisi todeta, että ortodoksinen jouluperinne noudatti kansanperinnettä valtakulttuurin kans- sa. Joulun viettämisessä tavat näyttävät olleen yhteneväiset. Eräs ortodoksista jouluperinnettä jak- sottava asia oli se, että vielä sata vuotta sitten ortodoksinen kirkko noudatti juliaanista kalenteria, joka tuli 12 vuorokautta yleistä kalenteria myöhemmin. Se aiheutti sekaannusta. Ilomantsin orto- doksit halusivat viettää joulua samaan aikaan muun yhteiskunnan kanssa. Uusi yhtenäinen gregori- aaninen kalenteri otettiin käyttöön Ilomantsin ortodoksisessa seurakunnassa heti 1917, kun se oli mahdollista.
Joulukirkkoon menivät niin luterilaiset kuin ortodoksitkin. Joulukirkolla oli erityinen syynsä, sillä luterilaisuudessa joulukirkossa käynti oli säädelty tiukasti. Tämä sama heijastui myös ortodokseille, vaikka samaa vaatimusta ei ollutkaan. Mutta valtakulttuurin näkemyksiä noudattaen, myös ortodok- sien oli syytä käydä kirkossa erityisesti jouluna.
Eräs ortodoksinen käytäntö oli slaaviminen, eli tervehdyskäynnit taloissa. Sitä tehtiin niin pääsiäi- senä kuin joulunakin. Pappi kulki silloin talosta taloon pitämään rukoushetken. Ilomantsin itäkylissä lienee käyty slaavimassa myös kyläläisten kesken.
Ilomantsin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Simeon Okulov kuvaili 1920-luvulla, että monet ortodoksiset tavat olivat jo unohtuneet kirkonkylässä asuvilta, mutta itäisissä kylissä, kuten Lius- vaarassa ja Melaselässä ihmiset toimivat ja ristivät silmänsä ”aivan luonnollisesti”.
Juha Riikonen