Tämä kevät on todella ollut erilainen, kun vertaan sitä moneen kymmeneen muuhun aiemmin elämääni. Olen tottunut aikuisena olemaan jatkuvasti liikkeessä ja paljon poissa kotoa. Yhtä paljon kotona kuin tänä keväänä olen viimeksi ollut lapsena.
Kun jää paikalleen, sitä ensin tyrmistyy, on kuin olisi ajanut seinään. Vähitellen vähempään liikkeeseen tottuu ja alkaa nähdä lähelleen eri tavalla kuin aiemmin: tältä näyttää kotini, tällaista on olla lasten kanssa kotona koko ajan, tällaisia kasveja kasvaa puutarhassani. Muisti alkaa toimia eri tavalla. Koska olen ollut näin paljon kotona viimeksi lapsena, on mieleeni palautunut kaikenlaisia muistikuvia lapsuudestani, muistikuvia kiireettömyydestä.
Eräs sanonta kuuluu: tiedät tulleesi vanhaksi, kun sinulla on muistoja enemmän kuin unelmia. Muistaminen ei kuitenkaan ole vain vanhojen ihmisten etuoikeus. Monilla on tänä koronakeväänä ollut aiempaa enemmän aikaa esimerkiksi katsoa valokuvia, teettää niistä kuvakirjoja ja miettiä kuviin liittyviä tarinoita.
Mitä tapahtuu ihmiselle, joka ei muista ja jolla ei ole muistoja? Hänen identiteettinsä katoaa. Minusta tuntuu, että olemme vapaaehtoisesti valinneet muistamattomuuden ja täyttäneet tämän tyhjiön mielikuvilla tulevasta (minne meillä onkin valtava kiire, koska tämä hetki ja mennyt menettää merkityksensä, jos emme halua muistaa ja muistella).
Perinteisissä ilta- ja aamurukouksissa kannetaan esirukouksia oman elämän tärkeitten ihmisten puolesta – elävien ja edesmenneitten. Muistamalla ja ajattelemalla heitä rakkaudella teemme heistä oikealla tavalla osan omaa elämäämme. Tähän rukouksen rakkauteen voimme kääriä myös vihamiehemme ja näin muuttaa vinoon kasvanutta todellisuutta. Rukoileminen on yhdeltä merkitykseltään Jumalan muistamista. Jumalaa muistamalla teemme Hänelle tilaa omassa elämässämme ja tätä kautta Jumala voi elämäämme myös vaikuttaa.
Riikka Patrikainen, Ilomantsin ort. seurakunnan kanttori
