Rakkaat isät, veljet ja sisaret – hyvä praasniekkaväki!
Olemme taas saaneet kokoontua tänne Profeetta Elian kirkon suojiin viettä-mään Iljan praasniekkaa. Monille meistä tämä juhla on yksi kesän kohokohdis-ta – jokavuotinen tapahtuma, johon osallistumista ei tarvitse erikseen suunni-tella. Sillä on kirkkovuoden suurten juhlien tapaan pysyvä paikkansa henkilö-kohtaisessa vuosikellossamme: voimme hahmottaa aikaa mittaamalla sitä praasniekasta praasniekkaan, kesästä kesään.
Suomi täyttyy joka kesä kymmenistä kulttuuritapahtumista, jotka houkuttele-vat yleisöä vuosittain vaihtuvalla ohjelmatarjonnalla. Tämän juhlan puitteet ovat sen sijaan aina samat ja jumalanpalvelusten ympärille rakennettu ohjel-makin pitkälti samankaltaista. Mikä siis vetää meidät tänne kirkonmäelle vuosi toisensa jälkeen?
Ortodoksista kirkkoa ulkoapäin tarkastelevat sijoittavat usein kirkkomme elämän ytimeen termin pysyvyys. Vitsikin sen kertoo: ”Montako ortodoksia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu? No ei yhtään, sillä ortodoksit eivät vaihda mitään!”
Olemme itsekin hiukan taipuvaisia ylikorostamaan tätä muuttumattomuutta. Pidämme mielellämme kiinni perinteistä ja tutuista tavoista toimia – joskus silloinkin, kun ne eivät enää palvele meitä parhaalla mahdollisella tavalla. Täl-laisessa ajattelussa on vaarana, että tulemme museoineeksi itsemme.
Tradition vaaliminen ei ole vain mekaanista toistamista. Jos teemme kaiken aina kuten ennenkin, toimimme kuin palvelija, joka hautasi saamansa talentit maahan. Tradition säilyttäjinä ja eteenpäin siirtäjinä myös meiltä kysytään rohkeutta, luovuutta ja uskallusta tehdä kirkon perinne eläväksi ja relevantiksi omassa ajassamme.
Näin toimivat esimerkiksi ne valistuneet isät, jotka alkoivat 1960-luvulla elvyt-tää kertaalleen kadonnutta praasniekkaperinnettä omassa kirkossamme. Tä-män työn ansiosta me saimme tänäkin vuonna kokoontua tapahtumaan, jota pidämme nykyisin itsestäänselvänä osana kirkon elämää. Juhlaan, jonka muodot tuntuvat päällisin puolin turvallisen vakiintuneilta. Juhlaan, jossa meillä on mahdollisuus siirtää oman paikalliskirkkomme perinnettä eteenpäin tuleville sukupolville.
On kuitenkin tärkeää huomata ja hyväksyä, että perinne ei siirry koskaan eteenpäin aivan sellaisenaan: meillä ei ole paluulippua 70-luvun praasniekoille eikä mahdollisuutta lukita praasniekan tämänhetkistä olemusta pysyväksi. Il-jan praasniekka elää ja muuntautuu ajan kuluessa tavoilla, joita emme osaa edes ennustaa. Täällä innovatiivisessa Ilomantsissa tämä kenties ymmärre-tään keskimääräistä paremmin.
Perinteen vaalimiseen kuuluu siis myös taito hyväksyä sen osaksi jotain uut-ta. Iljan praasniekan muodonmuutokset ovatkin todiste siitä, että traditio elää. Emme ole tekemisissä muuttumattomuuden, vaan jatkuvuuden – elävän kult-tuuriperinnön – kanssa.
Suomen ortodoksisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi vuonna 2014 kult-tuuriperintöstrategian vuosille 2015–2020. Strategia kattaa sekä aineelli-sen että aineettoman kulttuuriperinnön, joita kunnioitetaan pyhyyden ja kirkon perustehtävän välittäjänä ja palvelijana. Kirkon kulttuuriperintö ymmärretään siinä ortodoksista identiteettiä rakentavana voimavarana ja – huomio huomio – osana yhteistä kansallista kulttuuriperintöä, joka tu-lee siirtää vastuullisesti tuleville sukupolville.
Oli merkittävää, että kirkko sisällytti kulttuuriperintöstrategiaan myös ai-neettoman kulttuuriperinnön, sillä sen suojeluun on herätty vasta verrat-tain myöhään. Suomi esimerkiksi hyväksyi Unescon yleissopimuksen ai-neettoman kulttuuriperinnön suojelemisesta vasta vuotta aiemmin, vuonna 2013.
Tämän sopimuksen toteuttamisesta Suomessa vastaa Museovirasto, mutta itse aineettoman kulttuuriperinnön tunnistamisesta ja määrittelystä vastaavat sitä vaalivat yhteisöt. Sopimusta toteutetaan toimilla, jotka edistävät ja tur-vaavat aineettoman kulttuuriperinnön vaalimista ja tukevat yhteisöjen edelly-tyksiä harjoittaa ja siirtää elävää aineetonta kulttuuriperintöään sukupolvelta toiselle. Toimeenpanon tueksi opetus- ja kulttuuriministeriö on nimennyt ai-neettoman kulttuuriperinnön asiantuntijaryhmän.
Sopimukseen kuuluu myös aineettoman kulttuuriperinnön kan-sallisen luettelon laatiminen. Alkuvuodesta 2016 avattu Elävän perinnön wikiluettelo tarjoaa yhteisöille mahdollisuuden esitel-lä omaa aineetonta kulttuuriperintöään.
Ilomantsin ortodoksinen seurakunta on ollut yksi niistä aktiivisista toimijoista, jotka ovat kirjanneet ortodoksiseen perinteeseen liittyviä ilmiöitä tähän luette-loon.
Vuonna 2017 opetus- ja kulttuuriministeriö nimesi satojen wikiluetteloon kir-jattujen ilmiöiden joukosta ensimmäiset 52 kohdetta elävän kulttuuriperinnön kansalliseen luetteloon. Tätä luetteloa eivät rakenna yhteisöt, vaan se pohjau-tuu Museoviraston ja edellä mainitun aineettoman kulttuuriperinnön asiantun-tijaryhmän esityksiin.
Ensimmäisten kohteiden joukossa oli myös ortodoksinen virpomisperinne, joka on siis nyt kirjattu osaksi Suomen kansallista elävää kulttuuriperintöä – yhdessä esimerkiksi kyykän, kalakukon, tervanpolton ja lavatanssiperinteen kanssa.
Tämä on merkittävä tunnustus paikalliskirkollemme, mutta miksi tyytyisimme tähän? Elävän kulttuuriperinnön wikiluetteloon on listattu myös ortodoksinen ristisaattoperinne ja praasniekkaperinne. Eikö myös niiden paikka ole kansal-lisessa kulttuuriperintöluettelossa – tai kenties jonain päivänä jopa Unescon ylläpitämässä aineettoman kulttuuriperinnön kansainvälisessä luettelossa es-panjalaisen flamencon, portugalilaisen fadon ja japanilaisen kabukiteatterin rinnalla?
Rakkaat ystävät!
Perheeni matkustaa tänne vuosittain Tampereelta. Olen saanut tulla jo monta kertaa valmiiseen juhlapöytään. En voi suorastaan valittaa. Mikäs tässä on noukkiessa rusinoita pullasta.
Juhlaan osallistuminen on toki yksi osa juhlaperinteen vaalimista, mutta seu-rattuani nyt viime vuosina juhlavalmisteluja sivusta olen vähän kyllästynyt pelkän juhlavieraan rooliin.
Olen alkanut miettiä, voisinko itsekin jollain tavalla osallistua juhlan rakenta-miseen yhdessä Ilomantsin seurakunnan vapaaehtoisten ja työntekijöiden kanssa. Voisimmeko me pitkänmatkalaisetkin löytää jatkossa jonkin tavan tuoda panoksemme tämän meille rakkaan juhlan valmisteluihin? Voisimmeko löytää samalla uusia tapoja vaalia ortodoksisen kirkon aineetonta kulttuuripe-rintöä laajemminkin?
Isä Ioannis ja kanttori Riikka osaavat varmasti organisoida vapaaehtoistyötä vähän laajemmallakin säteellä, joten ehdotan että ideasta kiinnostuneet otta-vat syksymmällä yhteyttä suoraan seurakuntaan.
Kenties Iljan praasniekan seuraava uusi elementti löytyykin meistä itsestäm-me.